Aamun aikana lähti, polkuni erään seurakunnan kirkkoa kohti. Messun jälkeen olisi myös herännäis- seurat, joten jos ei muuta, niin kahvihampaan tuskaa voisin ainakin helpottaa.
Kaikki meni hyvin messun aikana, mutta kun seurakuntalaiset siirtyivät kirkkosalista, seurakuntasaliin. Alkoi minulla olla tunne ettei kaikki asiat tule miellyttämään minua, mitkä tapahtuvat seuraavien minuuttien aikana.
Valitettavasti näin myös kävi.
Kun seurakuntalaiset, sitten olivat kahvi kupposensa saanet vietyä pöytään, julisti kirkkoherra: ” Viiden minuutin päästä aloitamme ”.
Mihinkähän nyt on kiire?
No kirkkoherra aloitti seurat sitten omalla, puhellaan. Mikä oli ilmeisesti valmistettu paripäivää ennakkoon koska oli myös rekvisiittaa mukana. Oli muuten pisin puhevuoro, verrattuina muihin seuran aikana puhevuoron saaneihin.
Kirkkoherra kyllä myös antoi mahdollisuuden jollekin ”rahvaan” edustajalle puhevuoron, muistuttamalla kyllä että puhevuoro ei saisi kestää ”viisi minuuttia kauempaa”. Sitä valitettavasti ei kyllä kukaan käyttänyt.
Koko seuroista jäi seuran järjestäjien osalta minulle ”pakko pullan maku”.
Näin ei ole minulle aikaisemmin käynyt, enkä nyt ihan kuulu nuorempiin herännäisiin.
Kumminkin kävellessäni kohti omaa koti pesääni, ei minulla ollut ahdistusta. Vaan, itselleni tuli ajatuksiini henkilökohtainen kasvuni polku tänään ihmisenä:
Jokainen tulee saada kasvaa vapaasti.
Ei saa hallita muita, määrätä, kuinka heidän on oltava.
Isot puut usein varjostavat ympäristöänsä, niin ettei lähellä oikein mikään kasva. Näin voi myös tapahtua myös voimakkaitten kristittyjen persoonallisuuksien läheisyydessä.
Jokainen saa kasvaa omalla laillaan, ei pidä jäljitellä toisia uskovaisia.
Kasvamisen vastakohta on pysähtyminen, jähmettyminen. Kristityllä on kiusaus sillä lailla tarrautua menneeseen, kokemuksiin ja hengellisiin opettajiin, että kasvu pysähtyy. Katsotaan taaksepäin, pelätään uutta.
1 Piet. 2:2
ps. Viitteenä kirja. Uusi päivä, Uusi armo / Martti Simojoki. Kirjapaja 1982. s.216
:hiipii:
