Ehkä se tuntuisi jotenkin realistisemmalta, siltä että minunkin kokemukseni otetaan huomioon. Ihan jos vain jotain vaikka kymmentä käskyä tai sitten tuota (vähemmän tärkeää) kuolemansyntilistaa mietin niin tuntuu että pahimmat juttuni jättävät huomiotta kumpikin.
Kyllä siihen syynsä on. Ehkäpä pyydän ensi kerralla tavatessamme anteeksi, ihan lyhyesti (kuvittelen miten osaan tehdä sen ehkä oikein).
Olen vain niin kovin hidas reagoimaan spontaanisti tuommoisissa äkisti eteen tulevissa tilanteissa, tuntuu ettei oikea käytös tule selkäytimestä, vaan sitä pitää pysähtyä oikein miettimään (tätä en aio suntiolle selitellä). Ja siinä tilanne meneekin jo ohi.
Saako sitä itseään tällä lailla julkisesti ruotia? Ainakin tuo on ihan hyvä mitä Pirska sanoit, auttaa minua asettumaan tilanteeseen toisen kannalta.
Miksi ei saisi? Kummallista, mutta itselleni tuli mieleen juuri, että selitä... ja sitten kirjoitit nuo sanat - en aio - mutta teitkö oikeastaan
väärin, kun et tervehtinyt? Olen miettinyt tätä paljon itse. Välillä on tehnyt mieli avata tästä keskusteluakin, mutta jätin sitten.
Me olemme eri syistä erilaisia, loukkaamme toisiamme kai useammin tahtomattamme kuin suunnitellen ilkeyksiä, ja useille on tärkeämpää ymmärtää mistä on kyse, kuin saada hyvitys. Joku tarvitsee molemmat, ja sitten on tietty ihmisiä joille on turhaa selittää mitään. He haluavat anteeksipyynnön, tai hyvityksen.
Tuo hylkäämisen tunne, jonka kai tunsit itse nyt toiselle tuottaneesi, mietin sitä - tavallaanhan aikuinen on itse vastuussa myös siitä, miten ottaa vastaan joko todellisen tai ihan näennäisen torjutuksi tulemisen. Useimmat sivuuttavat -- no, ehkä hän ei huomannut tai tuntenut tai oli ajatuksissaan tai väsynyt, muuta yksinkertaista. Silloin anteeksipyyntö saattaa vähän hämmentää, ja sinun täytyy joka tapauksessa selittää mitä pyydät anteeksi. Jos antaisit nyt itsellesi?
Toisinaan on vaikea tietää, mitä juuri tuolla hetkellä toisen mielessä liikkui. Kun hetki meni, ja siihen koettaa palata viikon päästä tai myöhemmin, se ei ole sama hetki enää. Kukaan ei koskaan astu samaan virtaan kahdesti. Minulle sattuu tuon epilepsian ärrimurrivaiheiden tähden useammin kuin itse kestän sellaista, joka haavoittaa toisia, ja romahduttaa minut niin etten pysty menemään kirkkoon, en avaamaan Raamattua, en usko edes Jumalan sietävän minua.Mikään lupaus ei tunnu koskevan minua. Silloin vain jään sairastamaan Herralle, mitä minä muuta voisin? Oikeammin, vain sairastamaan. Ja sittenkin huomaan: Ihmiset joustavat. Noustaan tai kaadutaan, jokin tasapaino löytyy aina. Tulemme tutuiksi, ja joku ymmärtää joka tapauksessa paremminkin kuin ennen.
Entä jos ensi tapaamisella vain hymyilisit ja tervehtisit? Se saattaa riittää! On minullakin ystäviä jotka reagoivat hitaasti, mutta kun nähdään uudelleen, kaikki onkin yllättävän hyvin.
Pahinta ja vaikeinta on ollut noissa kirjoittajapiireissä -- siinä on konstikkaita ja herkkänahkaisia porukoita. Taivasten tekijät! Se on nykyään asia johon pyydän konkreettista apua: Auta minua, miten kummassa minä jatkan tästä sotkusta - neuvo minulle mikä on viisasta - ja ihme tapahtuu. Ihme sikäli että mietin, miten muka Jumalan lapsi nyt... ja muistan vaikka, että rauhantekijänä. Tekisi mieli mennä ja tärskäyttää muussiksi, olla koko kevät ilkeä, mutta en menekään! Asiat ovat järjestyneet tosi järkevästi.