Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: seppos - 26.08.12 - klo:17:31
-
Olen miettinyt sanaa tapakristitty. Mitä se oikein kaikkea tarkoittaa? Minulla on tapana käydä kirkossa ja seuroissa. Olenko siis tapakristitty vai ei? Kuka sitten on tapakristitty jos en minä?
-
Tapakristillisyys on hyvä tapa.
-
Tavan vuoksi kirkossa ja Lähetyskahvilassa, muissa käynneissä viikon varrella voi olla muitakin tarpeita. Liikuhnta, sauna, sananselitys tai ystävien kanssa tapaaminen. :icon_wink:
-
Tapakristillisyys vs. elävä kristillisyys (vai mikähän sanonta tähän liittyisi?)
Ehkä ihminen tuntee sisimmässään esim. kirkossa käydessään "mikä häntä siihen ajaa"?
1. se että on saanut syntinsä anteeksi, kokea armon ja pelastuksen, haluaa elää "uutta elämää"
2. se että isovanhemmillakin oli tällainen tapa tai että "tällaisten ihmisten kuuluu niin tehdä"
Tapakr. ja elävä kr. taitavat olla "voimassa samanaikaisesti", tukevat toisiaan.
Ainakin minun on hyvin vaikea saada itseäni liikkeelle mihinkään hyvään ja positiiviseen ellen
pyri muodostamaan siitä tapaa, merkitä kalenteriin, aikatauluttaa.
Joku asia voi lähteä spontaanisti ja yllättäen liikkeelle siten ettei perässä meinaa pysyä,
mutta se on tuiki harvinaista.
Sitten kun tavan muodostumisen (kovan työn tuloksena) "pääsen vauhtiin", saan itseni liikkeelle
niin hyvä homma...on sitten kyse liikunnasta, lukemisesta, kirkossa käynnistä ym. ym.
Jos en "taistele"...pidä tapaa yllä...helposti repsahdan johonkin...."mukavaan velttouteen"
Mutta armon varassa eletään, kiitollisena tästä päivästä, toivosta, uudesta mahdollisuudesta.
-
Tapa on jokseenkin luja perusta, jolle elämääkin voi herätä, kun on sen aika. Eihän pelkillä perustuksilla pärjää, mutta ilman on vielä vaikeampaa.
-
Ajallinen olemiseni on ollut monenkirjava, esim. karismaatikosta körtiksi. Mutta ei mitään väliä. Jumala tietää mikä minä olen. Itse toivon hänen kutsuvan minua lapsekseen.
-
Oli aika jolloin en mielestäni ollut tapakristitty vaan aito kristitty.
Loppujen lopuksi, nyt en enää tiedä mihin moinen ajatus perustui. En ainakaan ollut yhtään "parempi" kristitty silloinkaan. En vain ymmärtänyt kyseen olevan siitä että Jumala armahtaa; -ei siitä miten me touhuamme ja olemme aktiivisia.
Tuskin olen nykyään enää edes tapakristittykään, en yllä niin korkealle. On mukavaa olla oma itseni; tavallinen toisinaan rähjäinen, toisinaan vähemmän rähjäinen oma itseni. Kurottelun olen havainnut kohtuullisen turhaksi työksi, emme muuksi muutu vaikka miten pinnistäisi.
Joku kuitenkin haluaa jatkaa tähän että: "mutta pitää meidän silti..." ja "ei voi olla vaan ja..."
joojoo ja pläp pläp hohhoijaa
-
Ehkä olen tapakristitty, ehkä en.
-
Minä ainakin käyn useinkin tavan vuoksi kirkossa.
Toissapyhänä kävin silkkaa uteliaisuuttani. Meillä oli sijaispappi, jota en ollut ennen kuullut, eikä täällä oikein kukaan tuntenut. Kannatti käydä.
-
Ainoa tapa olla kristitty on olla tapakristitty.
Minä en ole keksinyt tätä itse, vaan joku viisausmies, olisiko Jaakko Elenius.
Mietin, ja Dosentti :026: kaipasi Jumalaa ihan tavattomasti, kunnes hän kohtasi kauan kärttämänsä: Kärsimyksen ja kristillisyyden ja musiikin kimpassa, eli Amerikan vapautetussa orjavaarissa, sitten hänen tapanaan oli olla kristitty hamaan hirttonuoraan. Koen usein olevani liian huono, tämä on totuus, ei yhtään kristittyä minussa todella niin että ylettyy tavaksi saakka, mutta jos Jeesus Kristus vaikka vähän eläisi minussa, niin tuosta kristillisyydestä voisi toisinaan tulla vähän, vähän tapa...
Onneksi kilvoittelusta ei anneta tyylipisteitä sanoi Joensuun kirkkoherra Petri Karttunen...
Kaksi viisausmiestä on Karttusia, muita Karttusia en tunne... Karttulan kylässä on varmaan jokin viisausesiintymä.
-
Yksi viisas Karttunen oli luokkatoverinani. Tapasimme viimeksi Skotlannissa, jossa olin ollut kuljeksimassa vuorilla ja hän sanskriitin tutkijoiden kansainvälisessä tapaamisessa.
-
En ole tapakristitty. En sitten liene mikään muukaan kristitty. Siksi oikeastaan kysyinkin toisaalla, miten kristitty eroaa muista. Ei mitään ratkaisevaa eroa ole löytynyt, joten ei kai sillä sitten mitään väliä.
-
Lukevato ns. "ei-kristityt" Raamattua tai hengellistä kirjallisuutta ? Voisiko tämä jotenkin erottaa ?
-
Tottakai lukevat. Minäkin luen. Toisaalta likikään kaikki kristityt eivät ole edes lukutaitoisia, tai sitten ei ole saatavilla Raamattua tai muutakaan kirjallisuutta. Ja joillekin valitsee oma lahko ne tekstit, joita sopii lukea.
-
Olen tapakristitty, koska toimin seurakunnassa. Tässä "seurakunta" suppeassa merkityksessä erotukseksi laajasta, mielestäni oikeammasta, so. kaikkien kastettujen yhteisöstä. Suppean seurakunnan määrittely liikkuu messuissa käyntien määrän ja häät-hautajaiset -akselilla. Olen tapakristitty, jos käyn messussa muulloinkin kuin jouluna ja häiden, hautajaisten...vuoksi.
Olet toisen määritelmän mukaan tapakristitty, jos sinun tiedetään toimivan srk:ssa ja lisäksi olet sisäänpäin kääntynyt, "maailmalle vieras" sekä suhtaudut varauksella "vain-kastettuun".
-
Toissapyhänä kävin silkkaa uteliaisuuttani.
Tämäkin voi olla hyvä syy olla kristitty: uteliaisuuttaan.
-
Jumala on luonut psykofyysisen olion - ihmisen. Jo körttimaallikko Aristoteles sanoi aikoinaan, että uteliaisuus on se perusteoreeema, jolla tämä ihmissuku menee eteenpäin.
-
Yksi viisas Karttunen oli luokkatoverinani. Tapasimme viimeksi Skotlannissa, jossa olin ollut kuljeksimassa vuorilla ja hän sanskriitin tutkijoiden kansainvälisessä tapaamisessa.
Off-topic:
Ne ovat kaikki Karttulan kylästä, siis siellä on viisausesiintymä.
-
Oli aika jolloin en mielestäni ollut tapakristitty vaan aito kristitty.
Loppujen lopuksi, nyt en enää tiedä mihin moinen ajatus perustui. En ainakaan ollut yhtään "parempi" kristitty silloinkaan. En vain ymmärtänyt kyseen olevan siitä että Jumala armahtaa; -ei siitä miten me touhuamme ja olemme aktiivisia.
Tuskin olen nykyään enää edes tapakristittykään, en yllä niin korkealle. On mukavaa olla oma itseni; tavallinen toisinaan rähjäinen, toisinaan vähemmän rähjäinen oma itseni. Kurottelun olen havainnut kohtuullisen turhaksi työksi, emme muuksi muutu vaikka miten pinnistäisi.
Joku kuitenkin haluaa jatkaa tähän että: "mutta pitää meidän silti..." ja "ei voi olla vaan ja..."
joojoo ja pläp pläp hohhoijaa
Minulla on aika samanlainen näkemys ittestäni. Taitaa olla tapa erotella ns tapakristitty ja jokin mikä hän on, "elävä" tai "tosikristitty" toisstaan. En tiijä, mistä saakka se juontaa. Vain tosi- tai elävillä- tai uudestisyntyneillä oli pääsy yläkerran puolelle kuoltuaan, kaikki muut sitten joutuisi sin saunaosastolle. Mikälie keksintö. Kyllä tuossakin tutkimista riittäisi. Se on oikeasti mielenkiintoinen juttu. Nämä evankeli-kaalit kai on mieltä, että he ei olisi tapakristittyja vaan jotain palavia kristittyjä. Pietismi on samaten aina nähty muuksi kuin tapakristillisyydeksi, vaikka sen ongelmana on ollut juuri jotta muodostetaan suuri joukko tapoja. Näin ja näin on tosikristitty.
-Olisiko tuossa vähän jo tunteillakin pelitystä? Jos ei tunne mitään on pelkkä tapakristitty.
-Joskushan täytyi käydä Ehtoollisella joku kerta vuodessa, oliko se peräti joihinkin virkoihin pääsyn muodollinenkin ehto? En ole enää varma, mutta kirkossa käytiin jotta käytiin kunnon kansalaisesta ja joihinkin sana sitten sattui ja satutti enemmän. Ennen naispappiriitelyjä oli tapana riidellä leipäpapeista ja papeista.
-Itelläni on kehkeillä teoria että spiritualiteetti on autonominen psykologinen kehityksellinen tarve, vähän kuin narsistinen eli nähdyksi tulemisen tarve, ja ruumiin hyvinvointiin liittyvät tarpeet, ja tarve hallita niitä jotta ei jää toisten varaan - niitä kai Freud sanoi psykoseksuaalisiksi tarpeiksi. Eli tuossa hän kilahti kiville kun ajatteli että hengellisyys olisi aina patologinen piirre. Jokainen näistä saattaa jäädä kehityksellisesti aikuistumatta.
Aattelen toiveikkaasti, että niinkuin sen sokean, jonka Jeesus ohi kulkiessaan näki, hän näkee minut, vaikka en näe itte mitään. En edes yritä.
"Tietäköön Löytäjä suurin:
Etsi en. Tähän jään. Kaipaajat,
perin juurin köyhät
löydetään" (Hellaakoski)
-
Karttukoon karttualaiset.
Hyvät tavat kaunistavat ja toivottavasti olen sen verran tapakristitty, että käyn kirkossa Sunnuntaisin ja luen Raamattuani päivittäin, eli kyllä taidan olla,.
Entä sitten olenko kristitympi kuin kukaan muukaan? En varmaankaan. Ihan ikävöivän uskon omaavana toivon parasta ja pelkään pahinta.
Tapa kristitty? :-\
-
Mikä se sellainen "ikävöivä usko" on? Onko se jokin tapa olla kristitty?
-
Ikävöivä usko tarkoittaa odottamista, että Herra antaisi armon auringon paistaa minullekin.
-
Mikä se sellainen "ikävöivä usko" on? Onko se jokin tapa olla kristitty?
Löytyy mm. täältä. Paavo Ruotsalaisen käyttöön lanseeraama termi.
www.h-y.fi/75-h-l
-
Mikä se sellainen "ikävöivä usko" on? Onko se jokin tapa olla kristitty?
No se on kuule semmoista, jotta ei olla niin hirrrrrveän varmoja siitä, että ollaan uskomassa. Ei saada profetioita suoraan Jumalalta eikä elvistellä kielilläpuhumisilla sun muilla ihhhhhmeellisyyksillä.
-
Minäkin kunnioitan ikävöivää uskoa, se on maanläheisempää ja realistisempaa.
Pelastusvarmuuskin voi olla teennäistä rehvastelua.
Käyn joskus messussa, nythän minulla olisi sunnuntaisin aikaa, kun en seurustele.
En ole "parempi" ihminen, vaikka kunnioitan Jeesuksen viitoittamaa tietä.
Yritän vain olla kiltti heikoille.
-
Ikävöivä usko tarkoittaa odottamista, että Herra antaisi armon auringon paistaa minullekin.
No jos se Herrä ylipäätään on olemassa, niin kyllähän se antaa armonsa auringon paistaa. Vaikka nyt tänään, on seinät ja katto ja tuossa silkkiturkki kissa, ja työpaikka johon bussi aamulla vei ja josta illalla toi kotiin, ja ammattiyhdistys ja tänään palkkapäiväkin, ja palkka tupsahti kätevästi pankkitilille. Ja sähköä ja tietokone ja internet, ja ruokaakin olen saanut mahani täyteen. Ei tätä kaikkea mitenkään ole tarvinnut odottaa tai ikävöidä. Mutta joo, jos ei ole sitä Herraa jonka armoa tämä kaikki on, niin sitten tämä kaikki vain on (ja näin kai käytännössä ajattelenkin). Mutta jos se Herra olisikin, niin onko se sen armo, jota ikävöidään, jotakin yli tästä? Tarvitseeko ihminen jotain muuta?
Vaikeimpia käsittää ovat nämä tavanomaisimmat käsitteet joilla ihmiset koettavat uskoaan kuvata, juuri jotkin armo ja pelastus ja se uskokin. Kyllä pitäis olla jollakulla se kielillä puhumisen lahja, jotta löytäisi sen kielen jota puhumalla minäkin nämä ymmärtäisin.
-
Mikä se sellainen "ikävöivä usko" on? Onko se jokin tapa olla kristitty?
En ole P. Ruotsalaisen kielenkäytön asiantuntija, mutta minusta "ikävöivä usko" ei ehkä ole paras mahdollinen muotoilu. Sehän viittaa siihen, että uskoahan meikämannella piisaa, eikä se olekaan mitä tahansa uskoa, niin kuin tavallisilla ihmisillä, vaan aivan erityistä ikävöivää uskoa, jota ei olekaan kaikille suotu.
Jos olisin ollut P. Ruotsalaisen kustannustoimittaja, niin olisin muuttanut sen muotoon "uskon ikävöinti". Sitä en osaa sanoa, olisiko talon isäntä ajanut minut ohjasperillä huitoen yön selkään...
Mt
-
No jos se Herrä ylipäätään on olemassa, niin kyllähän se antaa armonsa auringon paistaa. Vaikka nyt tänään, on seinät ja katto ja tuossa silkkiturkki kissa, ja työpaikka johon bussi aamulla vei ja josta illalla toi kotiin, ja ammattiyhdistys ja tänään palkkapäiväkin, ja palkka tupsahti kätevästi pankkitilille. Ja sähköä ja tietokone ja internet, ja ruokaakin olen saanut mahani täyteen. Ei tätä kaikkea mitenkään ole tarvinnut odottaa tai ikävöidä.
Kyllä esimerkiksi palkkapäivän odottaminen on helposti kuviteltavissa. Ja bussin, jos satun seisomaan kovalla pakkasella pysäkillä...
Mutta joo, jos ei ole sitä Herraa jonka armoa tämä kaikki on, niin sitten tämä kaikki vain on (ja näin kai käytännössä ajattelenkin). Mutta jos se Herra olisikin, niin onko se sen armo, jota ikävöidään, jotakin yli tästä? Tarvitseeko ihminen jotain muuta?
Jos bussi ei tulekaan, viipyy ja viipyy. Varpaita palelee. Tilanne on muuttunut tukalaksi, ja jos siitäkin pahenee, ihmeen toivominen saataa hyvinkin olla viimeinen keino selviytyä. Armon auringon kuvittelu voi lämmittää ja antaa voimia, lykätä toivottomuuden valtaan joutumista, mitä ennen apu ehtii tulla. Niin kauan kuin on toivoa, niin kauan on elämää.
Vaikeimpia käsittää ovat nämä tavanomaisimmat käsitteet joilla ihmiset koettavat uskoaan kuvata, juuri jotkin armo ja pelastus ja se uskokin. Kyllä pitäis olla jollakulla se kielillä puhumisen lahja, jotta löytäisi sen kielen jota puhumalla minäkin nämä ymmärtäisin.
Saattaa olla, että kielillä puhuja on saanut lahjan ilmaista itseään tällä tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Tapa on syntynyt kenties kokemuksistä, ettei ole tullut kuulluksi. Ei ole ymmärretty eikä edes nähty. On kokenut itsensä näkymättömäksi.
Ymmärtäminen on kaksitahoista: ymmärtämistä ja ymmärretyksi tulemista. Kun ilmaisen ymmärtäväni, testaan puhuen, kirjoittaen tai eleellä olenko ymmärtänyt oikein, toisin sanoen samalla tavalla kuin kaveri. Ihminen luo näyttääkseen kuinka hän maailman näkee ja kokee. Jos hänen kokemuksensa ymmärretään, hän saa positiivista palautetta. Jos ei, hänestä saatetaan silti olla kiinnostuneita. Joku voi h a l u t a ymmärtää. Tai hän on kiinnostava vain siksi, että noinkin voi maailman nähdä. Samassa veneessähän me olemme. Yhteiseen päämäärään pyrkiminen edellyttää keskinäistä ymmärtämistä, mikä voi itseään etsivälle nuorelle olla joskus kovin tuskallista, kun hän tietää keinuttavansa venettä ja kaikkien yrittävän häntä ymmärtää, jotta matka sujuisi joutuisammin. Tähän Jeesuksella on vastaus: hän jätti lauman ja lähti etsimään sitä yhtä kadonnutta.
-
Tapakristitty taidan olla, tapani on käydä joka sunnuntai kirkossa ja useissa muissakin seurakunnan tilaisuuksissa. Olen kuullut sanottavan, että kannata tapaa niin tapa kannattaa sinua.
-
Minäkin kunnioitan ikävöivää uskoa, se on maanläheisempää ja realistisempaa.
Pelastusvarmuuskin voi olla teennäistä rehvastelua.
Käyn joskus messussa, nythän minulla olisi sunnuntaisin aikaa, kun en seurustele.
En ole "parempi" ihminen, vaikka kunnioitan Jeesuksen viitoittamaa tietä.
Yritän vain olla kiltti heikoille.
:023:
-
Mitä sen uskomisen kanssa niin pitää yötäpäivää päsmätä? Eikö armo koskekaan kaikkia?
-
Mitä sen uskomisen kanssa niin pitää yötäpäivää päsmätä? Eikö armo koskekaan kaikkia?
Sen, joka tahtoo pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa. Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen.
Minuakin kiinnostaisi vastaus Jampen kysymykseen. Jostakin syystä kumminkin uskontunnustus on niitä asioita, jotka luetaan joka ikisessä jumalanpalveluksessa, ja körtitkin kuulemma käyvät kirkossa niin kauan kuin siellä uskontunnustus ja isämeitä luetaan.
Minulla on kyllä tästä asiasta jokin teoria, mutta en tiedä vastaako se todellisuutta, ja, mikä vakavampaa, se ei varmaankaan vastaa luterilaisia tunnustuskirjoja.
-
Vaikeimpia käsittää ovat nämä tavanomaisimmat käsitteet joilla ihmiset koettavat uskoaan kuvata, juuri jotkin armo ja pelastus ja se uskokin. Kyllä pitäis olla jollakulla se kielillä puhumisen lahja, jotta löytäisi sen kielen jota puhumalla minäkin nämä ymmärtäisin.
Siinäpä se. Dosentin :026: eräs suuri mietinnän aihe vankeusvuosina oli juuri tämä: Kuinka nyt kertoa ihmisille kristinuskosta, kun - termi hänen - ihmiskunta on aikuistunut? Mietiskelen, että sanavarasto tältä osin on tosiaan niukentunut yhtenäiskulttuurin ajalta, ja ymmärtäminen edellyttää molemminpuolista ponnistelua.
.....................................
Minulla on lystikäs muisto ensikosketuksesta körttiläisyyteen, siitä on nyt kymmenisen vuotta. Elettiin aikaa jona lähes pääsin hengestäni, kun kollega tunnisti taudin mutta ei osannut hoitaa sitä. No se siitä. Mutta silloin mietin, mitä me olemme Jumalalle? Välittääkö hän meistä - onko Hän ylipäätään kovin kiinnostunut enää? Onko ymmärrettävä, että joka hyttysenpisto tulee Häneltä, vai ainoastaan kansojen kohtalot tai mahdollisesti Hän hahmottelee uusia galakseja yms.
Voin kestää paljon, jos kaikki tulee Jumalalta, muuten tasan en!
Tässä se sanotaan hyvin:
"Ja tuskan maljan nostat huulillemme
se vaikka vuotaa yli laitojen
sen rohkeasti voimme tyhjäks juoda
kädestäs rakkaasta me saimme sen."
Dosentti :026: on pahoillaan, se poistettiin virrestä 600! Jos tapahtumien takana on Jumalan rakastava tahto, eikä mielivaltainen sattuma, merkitys on kokonaan toinen. Ehkä tuo tapaus tarvittiin tuon minun kollegani koettavaksi - mitä on melkein tappaa potilas ja vielä hitaasti, ja jättää ehkä pysyvät vauriot, ja silti pitäisi jaksaa jatkaa lääkärin työtä, ja se sattuu olemaan kollega - ja minulle jotakin tipluja, kuten tuo: Kuuletko ihan oikeasti, Isä? Oletko meidän Isä?
No, minä toiselta viisauspapilta kysymään.
Hän vastaa olevansa tämmöinen alatien körtti.
Ai, jaha, vai niin, vastasin. Kyllä meillä ihan hyvin sitten myöhemmin meni ja hän neuvoi ja lainasi kirjoja,ja antoi lahjaksi "Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta" kirjasen, room. kat. ja luter. yhteistyön, jossa todetaan, että Jumala tekee tämän työn puolestamme.
Mutta silloin en ymmärtänyt yhtään, mitä hän puhuu. Alatie ei sanonut mitään, ja körttikin aika vähän. Saattaa joskus unohtua, että kuulija ei oikeasti ymmärrä. Hokematkin menettävät elävyytensä, kuten A-R-M-O. = ansioton rakkaus meidän osaksemme. Kenen rakkaus? Mutta kuten totesin, ponnistelun tulisi kyllä olla molemminpuolista, jotta tiedän, mitä tuo ihminen sitten ymmärtäisi!
Jeesus puhui usein vertauksin, ja joskin jotkin jäivät avautumatta lähipiirillekin, suurin osa oli helpoin tapa käsittää.