Mitä herännäisyys on, mikä sen ydin on? Rajat vai rajattomuus? Suru vai varmuus? Ikävä vai tuomio? Hyviä kysymyksiä - luulen että meille kuitenkin läheisintä on tämä hiljaisuus, tietty surun ja ikävän tunto hyvienkin asioiden ja hetkien keskellä.
Tällainen haikea mieli maailmallisen pinnallisuuden vastapainoksi voi kai syntyä ihan itsestään. Ei henkeväkään ja sielukas haikailu ole yhtä kuin synninsuru, jos se ei ole Jumalan Pyhän Hengen herättämää.
Jos se on Jumalan herättämää, niin luulisin, en tiedä, että koti-ikävän (joka on hyvä sana, kiitos kun muistutit siitä) ohella se saisi aikaan
huolta perille pääsystä: "Haluaisin sinne taivaalliseen kotimaahan, mutten tiedä pääsenkö perille." Lisäksi olettaisin, että aika ajoin synninsuru aiheuttaisi myös
halua kilvoitteluun oman elämän parantamiseksi. Se kilvoittelu ei tietenkään johda tavoiteltuun tulokseen, vaan omavanhurskauteen, josta jälleen pitää alkaa hengen köyhyydessä parannusta tekemään!
Terveeseen hengellisyyteen ei kuulukaan tasapaino, vaan jatkuva keikkuminen suruttomuuden ja omilla voimilla pärjäämisen välillä. Äärettömän kapealla tiellä niiden välissä pitää vain se, että Kristus on tyrkkimässä keskemmälle milloin toiselta, milloin toiselta puolelta. Mutta epämukavaahan se on.
Siis: itse ikävästä ja surusta olen ihan samaa mieltä, pohdin vain, että
mikä sen aiheuttaa ja
mitä se aiheuttaa.