Hassua, että tuo "madon" mainitsema Kuoppalan kirjan nimi käväisi mielessäni äskettäin tähän aiheeseen tekstiä tehdessäni. Kaiketi kaipaan - kuten kenties hyvin moni meistä- kohtikäyvää ja vähän ravistelevaakin julistusta, jossa puhuja on hieman liehuvana liekinvartena, mutta niin, että äly ja tunne ovat tasapainossa. Armon mukanaolo ja oman itsensä ihan oikeasti vajavaiseksi ymmärtäminen täytyy puheessakeskeisenä olla. Kaipaan siis lämpimänväkevää saarnaa. En tuomion pasuunaa, mutta niin tyylikästä puhetta, että läsnä on niin puhujan kuin kuulijankin vianalaisuus, mutta myös se, että jokainen meistä on itsessään paljon. Mieluummin katselen takkatulen tulta kuin helvetin liekkejä - enkä odota, että saarnaaja heittää kekäleitä...