Hän kolkuttaa
Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa,
tuo Poika Jumalan.
Ken ottaa Hänet, lempeän,
majaansa vastahan?
Sa sielu sairas, murheinen,
muit' alttiimpi liet sa,
liet tullut taivaan rannalle
maa-elon matkalla.
Pois vieri auvos maallinen
laineilla kyynelveen.
On varaa sulla, köyhällä,
vain sääliin, hyvyyteen.
Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa.
Ken avaa Hälle, ken?
Hän murheen mustan kirkastaa
ja kruunaa hyvyyden.
Laps surussasi suloinen,
jo riennä avaamaan!
Hän saapuu orjan vaatteissa,
tuo Poika Kuninkaan.
Vaeltaa yössä pimeessä
maailman valkeus,
tylyillä itkee ovilla
koditon Rakkaus.
Hän kolkuttaa, Hän kolkuttaa
porteilla sydänten.
Ken armahtaa, hän armon saa,
elämän iäisen.
L. Onerva, Valittuja runoja 1927
