Helppoa tietä ei Kristus lupaa sanassaan kenellekään häneen turvaavalle, mutta kun (jos) Kristukselle kelpaan juuri tällaisena, pyhänä taikka pahana, kelpaan Kristuksen armon kautta myös Isälle; Kristillisen dogman perustavin oppi Kristuksesta on niin sanottu kaksiluonto-oppi, jonka mukaan Kristus on Jumalan ainoa Poika ja sekä todellinen ihminen että todellinen Jumala.
Kristus on tosi Jumala, koska hän on samaa olemusta (lat. essentia) kuin Isä. Kristillisen uskon mukaan Kristus ei siis kuulu luotujen olentojen joukkoon vaan on itse Jumala. Kristus on Isästä syntynyt, ei luotu (Nikean uskontunnustus). Eli jos elämme Kristuksessa, elämme valistumattoman käsitykseni mukaan myös Jumalassa.
(Paavo Ruotsalainen olisi todennäköisesti syyttänyt "aivouskosta", jolla on taipumus tehdä yksinkertaisesta monimutkaista ja usein kelvotonta). Mutta käsittääkseni "Jumalassa olemme" vain Kristuksen kautta, joka on Uuden Liiton pysyvä välimies.
Maailmalle nyt taas ei tahdo kelvata usein minkäänlaisena, mutta sen voi jättää omaan arvoonsa, vaikka se ei usein helppoa olekaan
Jokainen Jeesukseen uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Syntinen tietoisesti ja vanhurskas vasta toivossa ja siksi, että hänelle tällä hetkellä luetaan Jeesuksen pyhyys ja puhtaus. Hän on omissa silmissään ja todellisuudessa monin tavoin epävanhurskas. Mutta Kristukseen uskoessaan Jumalan silmissä hän on kuitenkin vanhurskas ja kestää Jumalan tuomiolla. Kristus peittää uskovan syntisyyden omaan puhtauteensa. Näin toivomme...
Luther sanoo tämän tilanteemme varsin suorasukaisesti Galatalaiskirjeen selityksessään: "Vanhurskaushan...on meidän ulkopuolellamme, ainoastaan jumalallisen armon ja vanhurskaaksiarvostelemisen varassa eikä meissä ole mitään muuta oleellista eikä vanhurskautta kuin mainittu heikko usko eli uskon esikoislahja, me kun olemme alkaneet omistaa Kristusta. Meihin kuitenkin tosiasiallisesti jää synti olemaan" (Luther, 282)
Tämä kahden vastakkaisen totuuden samanaikaisuus leimaa kaikkea uskon elämää. Uskova on kyllä uusi ihminen, joka on jo luotu ja samaan aikaan hänen on päivittäin pukeuduttava uuteen ihmiseensä (2 Kor 5:17). Uskova on myös vanha ihminen, joka on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa ja samaan aikaan hänen on päivittäin ristiinnaulittava vanha ihmisensä (Kol 3:1-5).
Nämä päivittäiset askareet ja vanhurskaus vasta toivossa ovat körttiläisyydessä "se juttu", joka ainakin allekirjoittaneen pitää sopivan "aralla mielellä"
Tämä kuuluu suuresti kirkkohistorian tai oikeammin dogmihistorian puolelle. Muistan kuinka tätä tenttiessäni mietin juuri tuota oppineisuuden syntiä ja pahetta, aivouskoa ja pään tietoa enkä osannut sitä sellaisena pitää, sen sijaan minua vapautti huomata, että monet näistä ajatuksista ovat ihmistietoa, jonka kehittäjiä kohtaan tunsin kunnioitusta. Mutta tietoisuus siitä mitä luin myös vapautti. Ellen käsittänyt kaikkea niin kuin sisältäpäin ymmärretään, niin ei se mitään. Nämä ajatukset ovat ensimmäiset kirkon opettajat hahmotelleet siinä ankarassa paineessa, jossa kristinusko koetti säilyä omana itsenään, sekoittumatta erilaisiin mysteeriuskontoihin.
Milloin sitten ei olla " ihmisajatusten äärellä" ? Siinäpä kysymys. Lutherin kollega, toinen Wittenbergin yliopiston professoreista, Andreas Karlstadtilainen päätteli että mitä vähemmän pään tietoa sitä viisaampi mieli. Hän kierteli kansan parissa tiedustelemassa vastauksia mitä ihmeellisimpiin kysymyksiin ja ihmetytti väkeä.
Olen iloinen siitä että luin teologiaa, samoin olen iloinen että Nuuska tuo näitä ajatuksia tänne, olen iloinen siitä että ne Nuuskan tuomina otetaan vastaan suuttumatta.
Toisinaan joutuu kasvotuksin menneisyytensä kanssa, niin taitaa useillekin käydä ja monta kertaa. Silloin ajatus siitä, että Jumalan edessä on toisen ansioon puettuna hyväksytty vaikka maailmassa ei olisi ikinä,lohduttaa sanomattomasti. On muistot tilanteista joissa on itse tehnyt väärin, joku joutuu vammansa tai lukeneisuuden syntinsä tähden kokemaan kenties useammin tulevansa halveksituksi ja herjatuksi, nimitellyksi ja tahallisen tuntuisesti loukatuksi. Tuossa on kaikki, mitä ihminen tarvitsee.
Entä se ihmistieto? Ajattelen yhä, että tämän lyhyen elämän aika meidän tulisi käyttää " kilvoitteluun toinen toisemme kunnioittamisessa" . Nyt kuudenkympin kohdalla itselleni käy näin, ja tämä on totta, yhden ihmisen oivallus ei ole toista suurempi. Jos joku hedbergiläisyydessä on löytänyt armollisen Jumalan, sitten on niin, ja minä alleviivaan, en ole evankelisuuden äänitorvi saati että hyökkäisin herännäisyyttä vastaan.
Ehkä tuo kokemus jossa minulta äkisti otettiin tieto " kokonaisesta lunastuksesta" pois ja vastattiin että meistä maksettiin vain käsiraha Golgatalla ajoi ymmärtämään kuinka äärettömän lujasti olin vaikeinakin aikoina jaksanut elää ajatellessani sitä kokonaista armoa jolla pysyin jaloillani kuin peruskalliolla. Siihen ei vain mahtunut arvio ja hahmottelu kuinka sitten kun tai mitä sitten jos. Mitä sitren jos en kilvoittelekaan joka päivä? Ellen olekaan aina kiltti tyttö? Jos teen niin paljon syntiä, että Jumalan mitta tulee täyteen? Mitä jos Hän, joka ei ole ajan vanki kuten ihmislapset näkeekin etukäteen etten minä pelastu? Kuitenkin nyt, kun tuosta on kulunut aikaa, yritän ymmärtää ortodoksista kirkkoa ja uskontulkintaa, samoin kuin yritän ymmärtää evankelisuutta ennen sen hajaannusta.
"Ihmisajatuksesta" jollaisen esiintuomisesta minuakin on tällä foorumilla moitiskeltu, olen löytänyt erään pysyvän osan. " Kyllähän Jeesus Kristus, mutta...." jota olen koettanut kylläkin välttää.
Ihmisen on vaikeaa, ellei mahdotonta hyväksyä Jumalan armon ehdottomuutta. Ehkä siksi, että ihminenhän ei armahda ketään.
Tuon jälkeen seuraa sitten mitä milloinkin.
Kyllähän Jeesus Kristus, mutta....
.....sinun on oltava oikeauskoisen kirkkokunnan jäsen.
....... sinun on tehtävä vapaantahdonratkaisu ja tultava uskoon.
....... sinun on koettava pelastusvarmuutta koska Raamattukin sanoo että " Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa"
..... sinä et saa tuntea mitään varmuutta vaan sinun täytyy olla alatiellä ja muistettava olla armoa nälkimässä
..... sinun on....Sinun on.... Sinun on.....
.....................
Meille on annettu yksi ainoa kuvaus viimeisestä tuomiosta. " Minulla oli nälkä.... Jano..... Olin sairas, vankilassa, yksin, alasti..... ja te...... "
Yritän ajatella: Hänkin, josta ei ikinä voisi kuvitella, on jotakin vailla. Minun on tainnutettava vihani pettymykseni kaunani kateuteni jotta edes haluan " pukea päälleni Kristuksen", ja siinä se solmu taitaa vastaan tullakin.
Elömä on lyhyt. Nälkipä armoa niin tai näin, nälkä tulee jokaiselle. Voisiko rakkaus, se Kristuksen rakkaus, saada meissä muotoa?