Katsoin ko. elokuvan, sekä sitä edeltäneen Andalusialaisen koiran. Katsoin, enkä ensin ymmärtänyt mitä Bunuel, saati Dali, haluavat sanoa.
Ihmeen hyvin kuitenkin sain nukuttua. Mutta aamulla ajatukset alkoivat pyöriä nähdyissä.
Nuo lavasteissa nukkien lailla liikkuvat kuvankauniit naiset ja vanhemmat miehet touhuineen ! Mitä se oli ? Heidän todellinen "elämäntie" kulki autiossa maisemassa jossa oli vain rypsipeltoja ja kaukainen horisontti.
Kohtauksittain, kuin näyttämöllä, tai unissa, joista miehet yksi toisensa jälkeen havahtuivat, näytettiin mm: Kysymyksiä uskosta, kuten Bunuel näitä asioita usein käsittelee.
Hienolla perheellä oli piispa puutarhurina. Perhe ei tunnistanut piispaa, ennen kuin hän pukeutui papillisiin vaatteisiin.
Kuolema kulki monissa hahmoissa. Ravintolan johtaja, pojan äiti ja isä ja rakastettu. Ja se ladossa kuolemassa oleva vanha mies jonka vaimo ei uskonut Jeesukseen. Se kuiskattu synnintunnustus oli kuin Bunuel itse. Tällä kysymyksellä askarreltiin jälleen.
Ruokailu ei onnistunut. Jos ruokaa tuotiin pöytään, kukaan ei syönyt, tai sitä ei ollut lainkaan. Kuten kahvilassa jossa ei ollut teetä eikä kahvia. Vettä oli.
Tai:
Pöytään tuotiin kaksi kanaa tarjottimella. Ne putosivat lattialle. Oliko niistä enää ravinnoksi ?
Luvattomat seksikohtaukset olivat koomisia.
Vihollismaan agentin leilukoirakin piti tappaa.
Sotilaat polttivat marihuanaa.
Kohtauksista poikettiin usein sille Tielle jota kuljettiin ilman roolia.
Roolia puolestaan esitti Napoleonin hattu.
....
Oli tarkeää että sai nähdä ensin Andalusialaisen koiran. Siinä elämä ja usko näytettiin paljaana. Sieltä Bunuel oli ammentanut aiheitaa Porvariston charmiinkin.
Erilainen elokuvakokemus. Mieletön, mutta ajatuksia herättävä.