Opettajasuvun peruina - mummovainaakin oli Kotkan seminaarin käynyt - minulle on siunaantunut kuuluva puheääni. Kotona puhuttiin kuin katederilta. Yliopistossa suoritin 70-luvulla ns. puheopin tutkinnon, sisältö äänenmuodostuksesta ja runonlausunnasta kokoustekniikkaan. Viimeksi mainitulle kurssille menin väkisin. Ensin olisi kuulemma pitänyt suorittaa jokin kurssi, joka minulla oli vasta alussa. Ilmoitin, että en ole suorittanut, mutta lähden pois vain poliisin raudoissa noutamana. Perustelin kantaani järjestökokemuksella, josta olin palkkaakin nauttinut. Arvostettu opettajani ei kutsunut poliisia. Itsekseni totesin, että puhua kyllä osaan, mutta en osaa pitää turpaani kiinni. Päätinkin keskittyä opettelemaan vaikenemista. Kyllä oli vaikeaa, mutta onnistui kovalla yrittämisellä. Siitä on myöhemmin ollut runsaasti hyötyä. Nyt olisi kyllä vaikenemisen kertauskurssi tarpeen. Opettajan puoliso kävi pitämässä vaikuttavan luennon kansalaisvaikuttamisen keinoista. Hieno ja hyödyllinen kurssi.
Inhoan vahvistettua puheääntä. En ole koskaan puhunut julkisesti mikrofoniin - siis vahvistuksen takia, muuten kyllä. Yhdessä juhlassa juostiin eteeni mikrofonia, mutta karjaisin, että eiköhän tässä pärjätä vallan luonnonmenetelmällä. Ei valitettu. Kirkossakin tulee joskus ikävä entisenkaltaista rovastin verkkaista mylvintää saarnastuolista. Oli se juhlavaa, ikään kuin Sanaa olisi taottu päähän juntalla. Näin. On. Myös. Meidän. Ihmisten. Elämässä. Aa. Men.
Rakastan julkisten paikkojen kovaäänisiä, puheliaita naisia. Maksaisin mielelläni televisiomaksun verran, jos sillä taattaisiin tasainen hurpatus toreilla, turuilla ja raitiovaunuissa.
Mt
