Kirjoittaja Aihe: Teodikea tutkittavana  (Luettu 69048 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #30 : 30.03.15 - klo:12:00 »
Tuo ei mahdu ajatuksiini. Vastasyntyneen eloonjääminen on siitä kiinni, että hän ja hänen äitinsä ovat hyvin tiiviisti 'me'.

Aivan pieni joutuu ilmaisemaan tarpeensa itkulla. Kun ei vielä pääse vessaan eikä jääkaapille on hyvin avuton.
Lapsen elämysmaailmassa oletettiin pitkään äidin olevan kuin sulautuneena lapsen kehittymättömään  itseen, mutta kahdeksankymmentäluvulla Daniel Stern osoitti vakuuttavasti että vastasyntynyt vauva on hämärällä tavalla, mutta kuitenkin, tietoinen siitä  että on oma erillinen olentonsa. Ja alusta asti pyrkii myös yhteyteen toisen kanssa, ei siis ainoastaan tyydy ruokintaan ja vaipanvaihtoon. Vauva esimerkiksi jo tunnistaa oman äitinsä maidon tuoksun.

Jos äiti ja vauva olisivat "tiiviisti me" lapsen eloonjäännin ehtona, vastasyntynyt kuolisi jos  äiti kuolee synnytyksessä.  Se on nykyisin onneksi harvinaista mutta ei kokonaan poissuljettua. Toisinaan äiti ja vauva erotetaan jo synnytyssalissa toisistaan. Joku ehkä muistaa tubikodit. Jos äiti sairasti tuberkuloosia, lapsi siirrettiin heti synnyttyään kahdeksi vuodeksi sellaiseen.

Tuo "tiiviisti me" oli Margaret Mahlerin ajatus. Siitä on kirjoitettu kirjakin, Psychological birth of human infant.

Yhä ajatellaan että äidin ja vastasyntyneen piilotajunta todella olisi ensimmäisinä hetkinä yhteensulautunutta. Sitä vain on vaikea edes synnyttäneen naisen todentaa. Juttelimme tästä psykoterapiakoulutuksessamme, mutta läheisin kokemusten kertoja on oma sisar. Emme oikeastaan tienneet mitä tällä tarkoitettiin. Sitä ehkä, että äiti luonnostaan piirtää lapsensa rajat saadessaan vastasyntyneen ---  nykyään --- heti vatsansa päälle, vasten ihoaan. Katselin itse synnytyssaliviikolla niitä omia synnyttäjiäni. Joskus jouduttiin hätäsektioon, mutta juuri tuo katšekontaktin tiivis etsiminen, sormien ja varpaiden tapailu oli ihan säännöllistä.

Mutta parhaatkin, antaumuksellisimmatkin hoivaavat emot myös väsyvät. Vauva itkee vuorokaudenajasta riippumatta.

Tuo että "äiti ja lapsi ovat tiiviisti me" kuulostaa kauniilta. Nyt näyttää, ettei niin ehkä olisikaan.

En ihan itse keksinyt tuota ajatusta itkusta eloonjäännin ehtona.


Jos hoivaava emo olisi yhtä persoonaa vauvansa kanssa, emo ei väsyisi, jaksaahan vauvakin itkeä. Emo olisi nälkäinen silloin kuin vauvakin. Emon rakko ja suolisto toimisi vauvan suoliston tahdissa. Sellainen lapsenhoito taitaisi olla todellisuutta helpompaa. Todellisuudessa vauvat ovat syntymästä saakka erilaisia. Joku on itkuinen. Silloin äiti väsyy. Äiti tarvitsee unta ihan niinkuin ennen synnytystäkin. Mutta vauvan ainut väline kertoa että tarvitsee jotakin on itku.

En ole vielä kuullut äidistä, joka heräisi nälissään ja tarjoaisi sen toten imeväiselle rintaa. Vauva tyydyttäisi nälkänsä puoliunissaan, eikä itkua kuuluisi koko talossa. Äiti havahtuisi siihen, että nyt on käytävä wc:ssa. Mutta vaihdanpa vaipan, niin ei vauvan tarvitse herätä kylmään. Kaipaan vauvaani, otanpa sen juuri nyt syliini, nyt on seurustelun hetki. Koska aikuinen on --- toivottavasti ---- itse selvittänyt erillisyyskysymyksensä ja surrut surunsa siitä, ettei voi olla yhtä kenenkään kanssa, itse elämä on ratkaissut tämän toisin päin. Ne traagiset tarinat joissa väsynyt äiti on surmannut pienen lapsensa ovat yleensä kätkeneet taakseen äidin omia erillisyysongelmia:  nyt minua väsyttää, siten sinä joka olet minun kanssani yhtä olemusta, nukut myös....  Ja kun näin ei vain käy, tapahtuu pelottavia asioita.

Juuri se, että vauva tekee aina aloitteen, johtaa sen psyykkiseen kehitykseen, mahdollisesti myös sen meihin rakennetun uskon siemenenkin kehitykseen.

Me olemme ihan erillisiä ja yksin.
On olemassa toinen. Se toinen tulee auttamaan.
Saattaa olla että tämän kehityksen myötä ihminen kehittyy varhain valmiuteen ymmärtää, että  on Toinen.

Mutta tämä tarina on vasta puoleksi kerrottu.
Odotan kiinnostukselka, saankohan kertoa sen tällä kertaa ihan loppuun, ja suurimmiten sitä, osaanko.

Jos osaan sanoa sanomatonta ja lausua lausumatonta tapahtuu jo pieni ihme.
Jos olen mielessäni kuin rauhoittunut jonkin kysymyksen kanssa, jakaisin sitä rauhaa mielelläni.  Mutta on mahdoton ajatus tyrkyttää mitään väkisin...

Mihin jäinkään?
Uskon siemen kuuluu ihmiseen, se kylvetään jo kohdussa, sillä uuden pienen ihmisen ensikokemukset itsestä ja maailmasta alkavat hapuilla todellisuutta aivan samalla kuin keskushermosto kehittyy. Peukalo liikkuu, ja jotakin on suussani. Kuulen selvästi rutinaa ja toistuvaa nousevaa ja laskevaa ääntä, näen punertavaa valoa. Jokin tietoisuus olemisesta itää, mutta toisen  olemisen ymmärtämiseen tarvitsen vaivalloisia kokemuksia. Itse asiassa tarvitsen sitä tousta pysyäkseni hengissä.

Kehitys on nyt keskivaiheilla, lapsella on hämärä käsitys toiseudesta, nutta onko se hyvää vai pahaa?  Pahuutta on aiheellista kaihtaa.









Silloin kun vielä paljon sairastettiin tubia, erotettiin vastasyntynyt jo synnytyssalissa äidistään ja sijoitettiin lastenkotiin tartunnan pelosta. Niissä elettiin noin kaksivuotiaaksi. On muitakin syitä, mistä johtuen lapsi on otettu sijoitukseen suoraan biologiselta äidiltään.


Tuo, että on "hyvin tiiviisti me",  ei ilmeisesti pidä ihan paikkaansa. 

« Viimeksi muokattu: 30.03.15 - klo:12:06 kirjoittanut Leena »
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #31 : 30.03.15 - klo:12:08 »
IPadissa liikkuu koko näyttö kun yritän kelata itse tekstiruutua. Sen tähden osa tekstistä on kahteen kertaan. Poisto ei onnistu, koska yrittäessäni muokata tekstiä en saa rullattua tekstiruutua. :icon_sad:
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Liina

  • pienellä paikalla
  • Viestejä: 543
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #32 : 30.03.15 - klo:12:19 »
Me olemme ihan erillisiä ja yksin.
On olemassa toinen. Se toinen tulee auttamaan.
Saattaa olla että tämän kehityksen myötä ihminen kehittyy varhain valmiuteen ymmärtää, että  on Toinen.

Hieno kirjoitus, kokonaan, kiitos. Lainasin vain pätkän, jotta ei tulisi liian pitkää lainauspötköä.

Minulle Jumppu on ollut jo pitkään jonkinlainen arvoylppötyylinen ("antakaa lasten itkeä, keuhkot vahvistuvat") Toinen. Jumala joka on äärettömästi poissa, kuten eräässä ranskalaisessa runossa sanotaan (Ateistin rukous, suom. Aale Tynni, tarkkaa sitaattia ei ole tähän hätään, koska kirja (Sanat että tietäisimme) on rakkaalla toisellani.)


Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #33 : 30.03.15 - klo:12:46 »
Fowler suoritti tosi mielenkiintoisen tutkimuksen.  Kuinka usko kehittyy, ja kuinka pitkälle se kehittyy? 

Tuohon hetkeen takertuneille ----  kuten muillekin, löytyy Fowlerilta vastaavuuksia. Hänen teorioissaan käydään läpi ihmisen kasvun vaiheita ja niille tyypillisiä tapoja ymmärtää Jumala. Myöhemmin hän päätyi tutkimaan vain aikuisia. Taitaa olla niin, että meissä jokaisessa elää myös se vastasyntynyt joka kerran olimme, kuten koko kasvu.

Fowler on Hyrckiin verrattuna koonnut valtavan määrän ajattelijoita ja yhdistellyt niistä oman kehitysteoriansa. Sieltä löytyy niin psykoanalyytikoita, filosofeja kuin teologejakin.

Jollakin tapaa minusta vaikuttaa siltä, että täytyisi oikaista suoraan lopputulokseen.
Ja itse hakuan ymmärtää, ja jos tämä on minulle tapa ymmärtää, miksi minä toisten takia luopuisin jostakin tärkeästä?

Nyt kärsivällisyyttä itselleni. Tämän tarinan rakenne ei katoa, huomaan.  :kahvi:

Usko on tämän tutkijan mielestä osa ihmisen psyykkistä varustusta.
Mikä itseäni kiinnostaa, sen tietenkin voin kirjoittaa.
Arvelen, että varhain kehittynyt rakenne jota usein nimitetään spiritualiteetiksi, kehittyy varhain, ja nopeimminhan kehitys kulkee aivan varhain. Koska luottamus on osa jumalasuhdetta, tuntuu kaikista kommenteista huolimatta mielekkäältä katsella sitä vaihetta jossa luodaan luottamuksen perusta.

Teodikea iskee juuri luottamukseen. Hän, johon turvauduin, petti minut.

Mutta jokainen ei pysähdy siihen mitä tapahtuu. Tuollainen reaktio on mitä luonnollisin ja sen täytyykin tulla, jos ja kun näin näyttää käyvän.
Minä ihmettelen sitä, kuinka ihminen näyttää kulkevan tästä eteenpäin.

 Ihmisen käsitys Jumalasta erillisenä ja suvereenina vastaa varhaista kokemusta jossa pieni vauva alkaa oivaltaa, että on olemassa aivan todellisia henkilöitä joista jokainen on suvereeni ja erillinen. Näihin aikoihin lapsi vierastaa. Ne "suvereenit ja erilliset" jotka mielellään ottaisivat syliin, ovat pelottavia.

Tätä nimitetään ambivalentiksi vaiheeksi.

Kuinka moni mahtaa suhtautua Jumalaan ambivalentisti.
 





Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #34 : 30.03.15 - klo:12:52 »
Hieno kirjoitus, kokonaan, kiitos. Lainasin vain pätkän, jotta ei tulisi liian pitkää lainauspötköä.

Minulle Jumppu on ollut jo pitkään jonkinlainen arvoylppötyylinen ("antakaa lasten itkeä, keuhkot vahvistuvat") Toinen. Jumala joka on äärettömästi poissa, kuten eräässä ranskalaisessa runossa sanotaan (Ateistin rukous, suom. Aale Tynni, tarkkaa sitaattia ei ole tähän hätään, koska kirja (Sanat että tietäisimme) on rakkaalla toisellani.)

Voi hurja kiitos!  Tätä on niin vaikea saada sanoiksi!  Mutta yritän kyllä.
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Liina

  • pienellä paikalla
  • Viestejä: 543
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #35 : 30.03.15 - klo:13:53 »
Tätä on niin vaikea saada sanoiksi!  Mutta yritän kyllä.

Olen lähes varma, että se sanoittuu. Ehkä sivupoluilla harhaileminen on hyväksi, ei pahaksi. Toivotan hyvää matkaa maailmassa!

Tuo on minusta rehellisempää tieteilyä kuin sellainen, jossa johtopäätelmät ovat jo ennalta valmiit ja aukot tilkitään tarpeeseen sopivilla tilastotiedoilla.

Poissa Pena

  • Nettitoimikunta
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 22040
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #36 : 30.03.15 - klo:14:28 »
Luottamuksen perusta syntyy varmasti ensimmäisinä elinkuukausina. Ajattelen kuitenkin, ettei se ole luottamusta 'toiseen', vaan luottamusta 'meihin'. Eikö kristinuskokin ole myös tätä: Uskomme pyhän, yhteisen seurakunnan ja pyhäin yhteyden.

Poissa Pena

  • Nettitoimikunta
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 22040
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #37 : 30.03.15 - klo:14:38 »
Tuo, että on "hyvin tiiviisti me",  ei ilmeisesti pidä ihan paikkaansa.

En tarkoittanutkaan, että äiti olisi lapsen kanssa 'me' muuta kuin 'soveltuvin osin'. Enkä tarkoittanut, että lapsi voisi olla 'me' vain synnyttäjänsä hoidossa. Tarkoitan, että vauvan nälkä on 'meidän nälkämme', uni on 'meidän unemme' ja niin edelleen.

Äiti ei hoida vauvaa siksi, että se itkee, vaan siksi että se on kaikkien aistien todistuksen mukaan suloinen.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #38 : 30.03.15 - klo:22:57 »
kyllä, samoin kuin tietyt eläinten poikasten piirteet myös ihmislapsen piirteet vetoavat. Enkä juuri nyt välitä kädenväännöstä;  jokainen saa vapaasti pitää mielipiteistään kiinni.

Ensimmäinen vauvan tunne joka liittyy elämiseen on Kleinin mukaan niin sanottu annihilaatioahdistus,  tunne, että on hajoamassa.  Se on jotakin sietämätöntä. Joku joka viiltelee itseään hakee lievitystä juuri tähän. Joskin vauvalla ahdistuneisuuden taustalla on kivulias aistimus, nälkäsupistukset, niin varttuneempaa fyysinen kipuaistimus helpottaa. Yleensä tällaista kohtaa itsemurhayritysten takaa.

Nojaan sen tähden Kleiniin, Hyrckiin ja nyt vähitellen myös Fowleriin, etten itse muista niin kaukaisia kokemuksia. Yhtä kaikki, eräs toivomus onkin löytää polku sittemmin Docensin ajatuksiin seurakunnasta, kun nyt niitä alan käsittää. Siis sittemmin, ehkä jossakin luvussa kolme.

Rakentelen tätä pikku hiljaa seminaarityöni jatkoksi. Tarkastelin Docensin runoissa näyttäytyviä kokemuksia Jumalasta, ja väistämättä siinä törmäsin kysymykseen teodikeasta.  Tarkoitus on ollut jatkaa siitä esseestä eteenpäin, eli jos joku ihmettelee miksi aina siteeraan samoja tyyppejä niin siksi. Aloin rakennella tätä jo niihin aikoihin.

Mietin, ja päättelin, ettei teodikeaan ole meillä vastausta. Mutta huomasin työskennellessäni, että jos paneutuisi yhtä lujasti kuin niihin runoihin, saattaisi saada vastauksen tilalle jotakin arvokkaampaa, ymmärrystä. Ja silloin näytti, että ymmärrys todella syveni kun ympärillä pimeni. Yhtä hyvin olisi saattanut käydä toisin.

Fowler on kiistelty hahmo oikeastaan siksi, että hän näyttää löytävän näitä ihmisten ihannekristittyjä ja kuvaa sellaiset oman ajatusrakennelmansa kypsimmän vaiheen tavoittaneiksi. Suurin kysymys on ollut,  onko uskolla mitään tekemistä heidän urheutensa ja kaikkinaisen suurenmoisuutensa kanssa. He ovat ennen muuta täysin omistautuneita asialleen, ja uskovat siihen, että yhdenkin ihmisen teoilla on merkitystä. He uskovat Jumalaan, kuolevat yleensä niiden käden kautta joita he yrittivät auttaa, eivätkä kuollessaan tiedä, hyödyttikö heidän toimintansa lopulta ketään.

Mutta jos Fowlerin erehdys koskeekin näkyvyyttä? Jos näitä ihmisiä elää siellä täällä huomaamattomina vain siksi, että he sattuivat syntymään keskelle rauhaa? 

Kun kilvoitellaan hyvää uskon kilvoitusta ei suinkaan kilpailla toisia vastaan. Fowlerin tutkimusten perusteella näyttää siltä, että uskon kasvu tarvitsee ikää. Siten kuin jossakin päin Raamattua sanotaan, vanhurskaan tie kirkastuu, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen.

Kyse ei ole vertailusta, kilpailusta, eikä siitä että Jumala siis armahtaisi vain nämä superuskovat. Jos he siis edes sellaisia olivat.  :kahvi:


Tämä kaikki täytyy selittää, sillä muuten saan niin aktiivisia opponentteja, etten jaksa tai viitsi jatkaa tuumailujani täällä ollenkaan.  :icon_eek:

Siis konkreettisesti minä keräilen ajatusten palasia jatkaakseni ehkä joskus saman aineiston pohjalta, ehkä vähän uudenlaisin ottein, kirjoittelua,  puuhasteltuani joitakin vuosia niiden runojen kanssa.

Ei ole mitään kiirettä, sillä minulla on oikein hyvä tunne nyt. Se kreikka täytyy tenttiä, niin etten minä kerkeä juuri muuta. Ei se hullumpaa ole, ei tosiaan. Vie vain aikaa.




Arvelen pääseväni sinne seurakuntaankin vielä, ellen juuri tässä  ketjussa niin johan minä kertaalleen taisin jotain kirjoittaa, aika haparoivaa ja pinnallista tosin.
« Viimeksi muokattu: 30.03.15 - klo:23:05 kirjoittanut Leena »
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Pena

  • Nettitoimikunta
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 22040
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #39 : 31.03.15 - klo:07:52 »
Ensimmäinen vauvan tunne joka liittyy elämiseen on Kleinin mukaan niin sanottu annihilaatioahdistus,  tunne, että on hajoamassa.  Se on jotakin sietämätöntä. Joku joka viiltelee itseään hakee lievitystä juuri tähän. Joskin vauvalla ahdistuneisuuden taustalla on kivulias aistimus, nälkäsupistukset, niin varttuneempaa fyysinen kipuaistimus helpottaa. Yleensä tällaista kohtaa itsemurhayritysten takaa.

Psykiatrien ajatukset ihmisestä saattavat olla sikäli vääristyneitä, että he kohtaavat työssään juuri näitä sietämättömästi ahdistuneita. Kenties heidän teoriansa rakentuvat osittain myös heidän omien henkilökohtaisten ongelmiensa pohjalle. Tarkoitukseni ei ole vääntää tästä kättä. Pikemminkin olen sitä mieltä, että eri oppi-isiin ja -äiteihin ei kannata takertua muuten kuin 'löysin rantein'.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #40 : 31.03.15 - klo:09:39 »
Psykiatrien ajatukset ihmisestä saattavat olla sikäli vääristyneitä, että he kohtaavat työssään juuri näitä sietämättömästi ahdistuneita. Kenties heidän teoriansa rakentuvat osittain myös heidän omien henkilökohtaisten ongelmiensa pohjalle. Tarkoitukseni ei ole vääntää tästä kättä. Pikemminkin olen sitä mieltä, että eri oppi-isiin ja -äiteihin ei kannata takertua muuten kuin 'löysin rantein'.

Sehän on hyvä. Niin minäkin.

Muutoin vihjeet henkilökohtaisista ongelmista pohdiskelujen takana taitavat lähestyä hyvän netiketin rajaa, etenkin kun kirjoittaja on psykiatri  :kahvi:  .  Niin voi tietysti olla, mutta saattaa olla olemattakin. Nämä "oppiäidit ja -isät". ovat saaneet oman hoitonsa, ja kokeneet sen hyväksi. Minua psykoanalyysi auttoi. Itse en taitaisi osata luoda teorioita, joten viisasta on ainakin aloittaa siitä mitä toiset ovat saaneet selville.

Fowlerin taustateoreetikoihin kuuluu tosin Piaget, Erik H Erikson ja Jung, mutta  myös useampi teologi, minulle tutuin on Paul Tillich.   Eräs kohta jossa Fowleriin on yritetty tarttua on juuri tausta, hän kun on papin poika. 

 :kahvi:

Kun ambivalenssi on ohitettu, lapsi oivaltaa ettei ollut omnipotenttia hyvää ja pelättävää ja vihattavaa pahaa. Hyvän antaja sen sijaan on, ja näihin aikoihin herää kiitollisuus. Ensin vielä epävarmasti. Hyrck nimittääkin varhaisempaa tämän toisen kehitysjakson jumalakäsitystä vielä "vaatijaksi".  Jos teen kuten Herra tahtoo, minut palkitaan. Se on lähellä sellaista "kyllähän Jeesus Kristus, mutta..." -uskoa. Vain pikku askel, mutta hyvin vaikeasti otettava kääntää viimein tuon lauseen toisin päin:  .... Mutta Jeesus Kristus. Sellaista Jumalaa Hyrck nimityää "parantajaksi".

"Minä ojennan käteni ja rukoilen
Ja minä pääsen tietämään uutta:

Kiitoksen kautta ja katumuksen kautta
Mennyt palaa luoksesi
Kuin paras osa elämääsi
Luota siinä, mikä on mennyttä,
Jumalan anteeksiantoon ja hyvyyteen
Ja pyydä, että hän sinut tänään
ja huomenna varjelisi."

Katumus rivitetään toisinaan yhteen häpeän ja syyllisyyden kanssa, mutta tässä on toisin. Katumus on tässä näistä tunteista vapaata.  Oikeastaan mieleni kovasti tekee käyttää tässä käsitettä metanoia siksikin, että runon kirjoittaja sitä käyttää. Metanoia on vain avun pyytämistä syvässä tuskassa ja kuoleman hädässä, kun kaikki tuntuu pirstoutuvan ja hajoavan, tuota "minä ojennan käteni ja rukoilen" --- ja hajoavan kokoaja on läsnä. 

"Minä pääsen tietämään uutta" . Mitä tapahtui, jää epäselväksi. "Menneisyys" on traagisin, tuskaisin ja raskain Bonhoefferin runoista, ja samalla se jossa auttajaa on vaikea nimittää enää miksikään, hän kuin ylittää ja ohittaa " parantajan". Runon pitäisi olla tässä kokonaan, mutta se on mahdottoman pitkä.

Toisinaan mietin mistä fundamentalismi mahtaa kehittyä. Moni hyvin varhainen ominaisuus kehittyy kasvun myötä niin, että sitä ei aikuisessa enää tunnistaisi. Vesa Manninen on kirjoittanut useampia kirjoja mutta vain yhden josta pidin. Vesa on pikku pojasta ollut kiinnostunut tutkimusmatkailijoista, ja ahminut esimerkiksi Nansenista kertovia  tarinoita.  Aikuisena hän sitten perehtyi Nanseniin ammattinsa välinein.  Vesa on psykologi ja psykoanalyytikko. Kirjassa "Kohti napaa" hän kertoo Nansenin nelivuotisesta yrityksestä päästä Pohjoisnavalle.

Nansenin paluuta juhli koko Norja. Hän kertoo päiväkirjassaan kuinka katseli laivansa partaan yli vuonojen suulla hurraavia kalastajia mieli täynnä kiitollisuutta ja rakkautta. " noiden köyhien kalastajien ansiosta koko matka oli mahdollinen! Kumpa jokun tutkimusteni tulos helpottaisi heidän elämäänsä..." 
Vesa osoittaa kuinka varhainen itsekeskeinen asenne on muuttunut isänmaanrakkaudeksi.

Jos niin ei tapahdu, jos tuosta varhaisesta itsekeskeisyydestä, joka kilpailee, vertailee, kadehtii tuhoavuuteen saakka, ei kehitys kuljekaan siihen tilanteeseen jossa Jumala on vähintään ambivalentisti läsnä,  onko mahdollista, että kaikenlaiset asenteet kehittyvät hyvin jyrkiksi? 

Varhaisimmillasn vauva on, jos näin voi sanoa, itsekeskeinen. Mieluummin käytetään toista termiä, mutta sen sisältö on sama. Avun on tultava nyt. Lapsen todella pitää elossa sen kyky tehokkaasti hälyttää tarpeistaan, siksi "itsekeskeisyys" tässä yhteydessä soveltuu huonosti. Primaarinarsismikaan ei ole oikein hyvä ilmaus. Narsismi-termillä on alettu tarkoittaa milloin mitäkin kenkkuilua psykopatiasta liialliseen poissaoloon ja matkusteluun asti, ja milloin mikäkin lööppi kirkuu milloin kenenkin olleen "narsistin uhri" ----- lapsen ja äidin väliseen yhteisymmärrykseen tuo termi ei kuulu. Jos siinä joku jää uhriksi, se on kyllä se lapsi.

joyce McDougall kurjoittaa kolmesta ihmisyyden kysymyksestä. Ensimmäinen koskee erillisyyttä. Ihminen on "kaiken keskellä yksin".  Erillisyys merkitsee sellaista yksinäisyyttä, joka käsittää ja kunnioittaa toisen ihmisen erillisyyden.  Vain eriytynyt ihminen kykenee tuntemaan aitoa kiitollisuutta toisen ihmisen läsnäolosta ja avusta ----  eriytymätön pitää sitä itsestäänselvyytenä, ihan kuin olisi vielä imeväinen.  Docens on ilman mitään tausta-ajattelua osannut kirjoittaa tästä aiheesta ( Yhteinen elämä, ent.käänn. "Kristillinen yhteiselämä").
Yksinäisyyden  kestäminen on edellytys sille, että kykenee olemaan yhdessä.

Tämä taitaa koskea myös jumalasuhdetta. Ja ensi kertaa luulisin voivani viitata teodikeaan.
Eriytymisen puute asettaa Jumalan rooliin, jota Hän ei ole luvannut ottaa.
Varhaisimpiin haluihin ja tarpeisiin, eriytymättömyyteen perustuva käsitys väittää, että kristitylle tapahtuu vain hyviä asioita. Jumalasta tulee jonkinlainen pizzataksi, josta taidettiin jo kerran kirjoitella toisessa yhteydessä. Ihminen ei ota vastaan kutsua "viljelemään ja varjelemaan" maailmaa, ja vastuusuhteet kääntyvät päälaelleen. Sen sijaan että käsittäisi olevansa vastuusuhteessa Jumalalle, että Hän saattaisikin kysyä kerran ihmiseltä miksi teit kuten teit, miksi rikoit niinkuin rikoit, miksi aiheutit surua kun sinulla oli tilaisuutesi tuottaa iloa ----- se käännetään ylösalaisin, ja vaaditaan Jumala tilille ihmisten tekemistä kolttosista "Miten näin saattaa tapahtua, miksi Sinä annoit tuon tapahtua?"

Ja tässä,  arvelen, pilkottaa jotakin teodikean ytimestä.

Kuinka sitten näkyy ja saattaa kuitenkin tapahtua jotakin Jumalan tahdosta, näyttäytyä Hänen uskollisuutensa ja hyvyytensä?

Eräs tavallisimmista väärinkäsityksistä on paikallaan oikaista.

Kun ihminen tutkii itseään, hän saattaa joutua kysymään kuinka tulisi toimia. Saattaa olla kuten Docens kertoo, että hän hyvin tiesi mikä mies Hitler oli. Miten hänen itsensä pitäisi toimia? Posauttaako ilmat pihalle suurelka omakohtaisella riskillä vai nennäkö papinpuvussa sitten jälikäteen kuivailemaan uhrien kyyneliä?

Eihän nyt jokainen, joka on ymmällään, tilaa sillä ymmälläänolollaan pizzataksia.

Kyllä Jumalalta saa pyytää neuvottomuuteensa viisautta. Raamattu suorastaan kehottaa siihen, tarkemmin Paavali:   Jos joltakulta teistä puuttuu viisautta, anokoon... 

Suurin ja selkein vastaus saattaa kuitenkin olla tämä:  "Me saatamne erehtyä. Me saamme erehtyä. Vaarallisinta on välinpitämättömyys, sillä se sallii pahan jatkavan voittokulkuaan loputtomiin.... "

Pahuuteen ihminen väsyy. Jossakin kohdassa tavoitetaan vaihe jolloin siitä saa tarpeekseen. Välinpitämättömyyden suurin traagisuus niin yksilöä kuin ihmisyhteisöä kohtaan johtuu sen helppoudesta. Välinpitämätön ei kysele, hän ei järin kuuntele, ei katsele, eikä siten kiusaannu eikä vaivaudu. Välinpitämätön pääsee hyvin helpolla.

Mutta sulkiessaan tien kysymysten, ja mahdollisesti kärsimyksen äärelle sanoo myös rististä:  emmä viitti.

Välinpitämättömyys taitaa olla se puolustusmekanismi, jonka Anna Freud unohti.



« Viimeksi muokattu: 31.03.15 - klo:09:46 kirjoittanut Leena »
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Liina

  • pienellä paikalla
  • Viestejä: 543
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #41 : 31.03.15 - klo:10:32 »
Muutoin vihjeet henkilökohtaisista ongelmista pohdiskelujen takana taitavat lähestyä hyvän netiketin rajaa, etenkin kun kirjoittaja on psykiatri  :kahvi:  .  Niin voi tietysti olla, mutta saattaa olla olemattakin.

Jeps. Ihan joka alalla jollakulla on henkilökohtaisia ongelmia. Melkein kaikilla on, jossakin elämänvaiheessa. Kaikki hullut eivät ole psykiatreja eivätkä kaikki psykiatrit ole hulluja.
Oma lystikkoni oli harvinaisen jalat maassa - ihminen. Hänellä oli erityistaito: hän osasi myötänauraa. Se oli tervehdyttävää.

Poissa Pena

  • Nettitoimikunta
  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 22040
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #42 : 31.03.15 - klo:13:43 »
Jeps. Ihan joka alalla jollakulla on henkilökohtaisia ongelmia.

Niin on. Tämän tietäen käytinkin tuollaista ilmaisua. Ongelmattomana itseään pitävä vasta ongelma onkin, jollei itselleen, niin muille.

Poissa Viisveisaaja

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 8382
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #43 : 31.03.15 - klo:20:56 »
Niin on. Tämän tietäen käytinkin tuollaista ilmaisua. Ongelmattomana itseään pitävä vasta ongelma onkin, jollei itselleen, niin muille.

Ongelmakimppuna helppo olla samaa mieltä..

Vaikkakin enempi yleensä vastaanottajissa
Kaikki valta tekoälylle!

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Teodikea tutkittavana
« Vastaus #44 : 01.04.15 - klo:04:07 »
Aivan varmasti näin onkin.

Siinä vaiheessa kun sisäiset ristiriidat alkavat tuottaa liikaa kärsimystä, niille kannattaa tehdä jotakin. Samoin, jotta ei sitten kuvittele maailmaa ja koko elämää nähtävän siitä viiltelijäperspektiivistä, sitä kun elää itsekin. Toisinaan kohtuullisen onnellisena.

Onneksi jokainen funtsailija ei näe omaa ongelmaansa kaikkialla. Se tekisi toisten hoitamisesta peräti mahdotonta.  Se on pääasiallinen syy vaatia se oma hoito.  Ei mene sitten omat  ja vieraat myötäönsä sekaisin. 

Ajattelusta ja kirjoittelusta tuli Vesan kohdalla hyvällä tavalla subjektiivista, kun hän tutkaili sellaista aihetta josta hän oli ollut pikku pojasta innoissaan. Hänellä riitti taustatietoa.  Ja se kirja sytytti niin että ostin kun näin, antikvariaatin ikkunassa Nansenin omat päiväkirjamuistiinpanot.  Kävin kyllä usein ensin katsomassa kun niillä oli hirmuinen hinta.

 Viime vaiheissa kirja jakautuu kahtia. Nansen lähtee erään toverinsa kanssa hiihtäen tavoittamaan Pohjoisnapaa kun osiittautuu että jäävirta sinä vuonna kulkee etelämpää, Fram-laivan vaiheista jatkaa muistiinmerkintöjä ensimmäinen perämies. He kohtaavat Huippuvuorilla. Nansen ja etenkin se kaveri näyttävät maininnan arvoisilta valokuvissa sillä he talvehtivat syömällä ampumiaan jääkarhuja ja paraastaan nukkumalla eli olivat rotevassa kunnossa.  Molemmilla oli vahva karvoitus.

Muuten, kiitos koko kommentoinnista,  koskekoon vaikka räntäsadetta. Kyllä tämä jäisi muuten kesken.

Olen seurannut käsitteenmuodostuksen ja kokemisen kehitystä siihen saakka, että kaikki on jokseenkin hyvin.

Nythän voisi jatkaa ja päästä erääseen funtsailuuni. 
Jos kerran on, kuten ajattelin ja sitten löysin Fowlerilta, spiritualiteetti kuuluu ihmisen mieleen, sillä on omat kehitykselliset vaiheensa, kasvutapahtumansa, sitä kai koskevat samat kehitystehtävät ja haasteet kuin muutakin kehitystä. ylipäänsähän teoriat ovat vain kuin kysymyksiä;  on saavuttu eteiseen josta avautuu monta ovea.  Utelias sitten kurkistaa vuorollaan jokaisesta.

Muuan ovi jota koetin avata koski fundamentalismin kehitystä ---- kyselin kyllä olenko oikeassa eteisessäkään, vai pääsisikö perille paremmin eri kerroksesta kokonaan.

Millaisia havaintoja keräsin, vaikutti siltä, että fundamentalismi merkitsi kokonaan uuden oven taakse astumista. En oikein tiedä mitä ihmisen mielessä tapahtuu, mutta yhtäkkiä kaikki kuin oivalletaan uusiksi. Ateismiinkin voi ns. "tulla", ainakin ajatella tulevansa, valinneensa sen autonomisesti ja vihdoin käsittäneensä että häntähän vedätetään kaikilla henkiolentojutuilla. Uskotko Jumalaan kysyi työtoveri. Olin ajatuksissani ja lipsautin että uskon. Yleensä kysyn,  kuinka niin.

Seurasi erikoisia. Ai sinä uskot Aatamin... Ja Eevaan... Eli vaihtoehtona oli jotakin mitä itse olen toisin ajoin nimittänyt fundamentalismiksi. Kyse oli syvemmästä, kuin siitä pitääkö Raamattua koettaa tulkita kirjaimellisesti. Kun havahduin ja koetin selittää että näillä on määrättyä eroa, hän oli jo mennyt. Käsitin,  mistä syystä työmaalla on viisasta varoa. Potilastyö joka siihen saakka oli sujunut hyvin, alkoi takkuilla. Hän saattoi saada kelpo raivokohtauksen ovellani, ja niin, etten suuttunut takaisin enkä edes pelästynyt. Täydellisen neuvoton kyllä olin, sillä mikään ei oikein ollut korjattavissa. Kahvihuoneessa virisi näyttäviä draamoja kun keskusteltiin uskovaisten typeryydestä. Luin lehteä ja ihmettelin.

Hän oli vihainen, se oli varmaa. Mutta kenelle? Näennäisesti minulle tai jolkekin mitä minun oletettiin edustavan. Koska olin niin kokonaan muualla ne nuolet kyllä ammuttiin ohi.

Muuta kun hänen ajatustapaansa ei saanut olla, eieieiei.

Jotain määrättömän tuhoavaa kyllä kohtasin ja olin pahoillani.

Samoin, mutta toisessa ympäristössä sattui kun eksyin keskusteluun erään entisen nuorisopappimme kanssa.
Sain naamakirjan täydeltä äkäistä kirjettä hänen lähipiiriltään, lopulta toiselta nuorisopastorilta kommentin ettei minun psykiatrina pitäisi semmoisia kirjoitella. Mimmoisia?  Potilastietoja? Käsittääkseni sellaisia ei ole olemassakaan. Arkaluonteista tietoa mahdollisista ylilyönneistä rippikoulutyttöjen parissa? En minä tiedä mistään sellaisesta. Olin vain eri mieltä jostakin uskon ja elämännäkemyksestä, muistaakseni homoseksuaalusuuden synnynnäisyydestä, mistä muusta se olisi voinut olla. Muustahan on keskusteltu verrattain vähän.

Nämä ovat niin mehukkaita esimerkkejä ettei niitä oikein malta jättää rinnastamatta.

Yhteistä oli ääretön varmuus, vihamielisyys, sekin että keskustelu seisahtui heti alkuunsa. Siitä vain ei tullut mitään.

 Kumpikin taho heilutti omia kylttiään. Mahtaisivatko nuo huomata jos ne vaihtaisi päikseen, mietin kerran. Tai poliittiset kiihkoilijat, olivat sitten natseja, uusnatseja, maolaisia tai mitä hyvänsä. Onko sisätö oikeastaan muuta kokonaan, kuin se mistä puhutaan? Onko fundamentalisti sittenkin pääasiassa fundamentalisti, ja vasta sekundaarisesti uskovainen, ateisti, iikolli, kommunisti! Siten, että on lisäksi, ilman tällaista pohjaa, ateisteja jotka toteavatkin usein etteihän sitä tiedä. Jorma Palo, neurologian professori kirjoitti sairastuttuaan melanoomaan, useita kirjoja. Myös uskosta. Hän totesi että haluaisi mielellään uskoa muttei voi pakottaa siihen itseään, ei kerta kaikkiaan vain usko... Koska kristinusko on historiauskonto olettaisin, että hän tarkoitti sen ydinkertomusta, Jeesuksen ylösnousemusta. Samoin tunnen läheltäkin ihmisiä jotka liittävät tähän paljon sellaista mitä otetaan Raamatusta niin suoraan kuin Jeesusta olisi kaiken aikaa seurannut pikakirjoittaja merkitsemässä puheita muistiin, mutta heidän kanssaan ei kehkeydy juupas-eipäs- tilannetta ikinä. He eivät ole vihamielisiä, sietävät sen todiasian ettei jokainen ajattele ihan samalla tavalla ----

Tämän tähden toisinaan mietin, onko fundamentalismi lähtöisin muualta kuin siitä synnynnäisestä taipumuksesta joka meissä etsii Jumalaa. En ollenkaan tiedä, mutta aion penkoa selville mitä minua viisaammat ovat ajatelleet. Tai havainneet.

Sillä uskon syvin ydin on lopulta kaipaus.
Ehkä Klein erehtyi.
Ehkä ensimmäinen affekti ei olekaan annihilaatioahdistus.
Tai ehkä juuri sen ytimessä uinuu hyvin varhainen usko.

Kari Kuula kirjoitti "helvetin historiassa" että varhaisin Raamatun kuva kadotuksesta ei olekaan tulinen järvi, vaan annihilaatio, tyhjiin raukeaminen. Tiedän sitä tavoiteltavan joissakin idän uskonnoissa, ja tietäisin mielelläni niistä enemmän. Millainen sisältö tuolla tyhjiin raukeamisella siis on? Loputon rauha? Olin joskus ihan hupsuna Pentti Ikosen ja Eero Rechardtin artikkeliin "Thanatoksen kohtalot". Eräs ihmisen kaipaus kohdistuu ilman muuta lepoon, jota ei enää mikään murhe, hätä, kipu tai huoli voi häiritä.

Ei se ole lopulta kaukana Requiemin alkusanoista: Anna hänelle iäinen lepo. 

Mutta tämäkään ei vielä taida ylettyä johonkin, joka saattaa olla kaikkein syvintä ihmisessä.
Ihminen kaipaa kaikenlaista onnea, mahdollisuutta onnelliseen suhteeseen, omia lapsia, mahdollisuutta työhön, hyvää terveyttä. Sitten ravintoa, puhdasta vettä, rauhaa. Tämä varmistaa yksilön ja lajin säilymisen, joskin parhaiten voivien ahneus saattaa tuhota elämän edellytykset jokaiselta ellei kiihkofundamentalismi ennätä ensin.

Tätä elämää koskevan kaipauksen alla on jotakin joka saattaa olla synnynnäistä niinkuin Fowler ajattelee, tai muuntautua annihilaatioahdistuksesta kaipaukseksi hyvin, hyvin varhain.

Kaipauksestaan ja sen kohteesta selkeästi tietoinen ihminen saattaa tosissaan kirjoittaa: 

Jos ahdistuksen tie on edessämme
myös silloin Kristus meitä kuljettaa
Annamme Isön käteen elämämme
Hän itse meille rauhan valmistaa.

Ja karvaan kalkin jos suot juodaksemme
Jos tuska vuotaa yli laitojen
Sen silti voimme rohkeasti juoda:
Kädestäs rakkaasta me saimme sen.

Silloin teodikean kysymys saattaakin olla toinen:  Kun minulla on aina ollut kaikki niin hyvin, kykenenkö minä ollenkaan ymmärtämään niitä ihmisiä, joiden elämän täyttää kärsimys?  :kahvi:





Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.