Tiedä häntä. Jostakin syystä olen alkanut kavahtaa tuota "kipuilu"-sanaa ainakin omalla kohdallani. En liene niin kärsinyt kuitenkaan, että kuvaisin kohtaloani niin juhlallisin nimin. Tai, olen nähnyt paljon ja pahempaa. Se on aika, no, dramaattinen ilmaus.
Tietenkin olen miettinyt missä olisin ja kuinka ajattelisin, ellei elämäni ja jumalasuhteeni taitekohtaan olisi osunut tähän kysymykseen vastaamaan henkilöä, joka osoitti tuon ajattelun pätemättömäksi ja pitämättömäksi. Lienee johdatusta kohdallani tavata sitten tällainen körttiteologi, syvästi uskova mies. Itsestäni vaikutti kyllä siltä, että hän puhuu nyt jossakin määrin ohitseni, eli omassa nuoruudessaan koko heidän perhettään suorastaan kiusanneille viidesläisille yhtenä joukkona. Tulin siltä paikkakunnalta, siinä kaikki, ja teemakin on leimallisesti viidesläinen.
Silloin oltiin selvässä taitekohdassa jonka huomasin. Kysyin: Jumalaltako tämä tulee? Oma kysymykseni jatkui vielä silloin, että no sitten ei ole hätää. Hän osoitti ja uskon että aivan oikein, että ei, ei, koko lähtökohta on väärä. Noin ei saa ajatella, se ei ole ainakaan luterilainen ajatus, me kannamme tse vastuun ja olemme velvoitetut käyttämään järkeämme. Sairastuminen on kuitenkin tapahtuma jota ei voi säädellä järjellä eikä vastunotollakaan, ainakaan omassa tapauksessani. Se tulee.
Kun minulle osoitettiin selkeästi etten voi näin ajatella, jankutin aikani, mtta olin ensinnäkin huonossa hapessa, todella sairas, joten en varmaan osannut esittää kysymystäni oikein. Pappi puolestaaan kävi kanssani läpi jotakin joka ei kuulu minun elämääni ollenkaan: "Niin sinä tietysti uskot johonkin ihmeelliseen sunnitelmaan joka täytyy toteuttaa, ja jos nyt muttaa tälle kadulle eikä tuolle niin hirveitä tapahtuu". Enhän minä. Näin sen, mutta hän oli silti vakuttava myös suhteessa minun tilanteeseeni.On merkillistä, miten yksi keskustelu - tai yksi keskustelu ja viisi e-mailia - saattaa kääntää koko ajatuksen kulun, jos on itse liian huonokntoinen edes ajatellakseen - oireet väsyttivät todella kovasti..
Tuonhan sanoin: En haluaisi sohaista niitä enkä vietellä epäilyyn joiden on hyvä olla kuten juuri nyt ovat. Jos on varma ja voi hyvin, mielestäni ei kannata lähteä kiusaamaan itseään koko teemalla. Jos taas löytyy niitä, joilla on minulle vastaksia tuosta, jotakin jota en vielä ole kuullut, olisin varsin kiitollinen. Jos taas ei ole, niin eihän sille mitään mahda, saattaa hyvin olla ettei teema ole kovin keskeinen herännäisyyden hengellisessä kyselyssä. Se koskettaa ihmistä näissä jonkinlaisissa rajakokemksissa, kuten kuolemanvaaraan joutuminen, tai muu. Silloin tuollainen turvallisuus olisi suuriarvoista, ja luja vakuutus siitä että niin ei tule uskoa, osui kohdallani vähän, ehkä, hankalaan vaiheesen. Vaikea sanoa. Jos siis uskoo johdatukseen, uskoo kai tässäkin?
