Minullekin on muutama kirkollinen ilmaisu avautunut varsin myöhään:
1) Luulin pitkään, että kohdassa "... ja siitä myös, mitä nyt en voi / mä tyystin lausua sulle" tyystiä on verbi.
2) Samoin luulin, että iltavirressä "... täällä jo taivas rintaan luo" oli jokin kuvallinen ilmaus rintaan luoda, joka tarkoitti suunnilleen auringonlaskua.
3) Lapsena kuulin myös uskontunnustuksen hiukan väärin: "... sihisi Pyhästä Hengestä". Sikisi-verbi ei ollut tuttu, joten päättelin, että Pyhää Henkeä oli tosi paljon - niin että sihisi.
- Ja lapsuuden kotikirkkoa ajatellessa palaa mieleeni hetki, kun istuin taas parven reunimmaisella tuolilla (isä oli kirkkokuorossa, joten vakipaikkani lapsena oli parvella) ja koko kirkkoväki kääntyi alhaalta katsomaan minua. Olin vahingossa laulanut papin kanssa yhdessä: "Herra olkoon teidän kanssanne."
- Ikävystyttävimpinä hetkinä oli muuten kiinnostavaa laskea, kuinka monta valtavien kattokruunujen hehkulamppua oli kulloinkin sammuksissa.
- Ja eräänä pääsiäisenä näpräilin juuri saamaani pääsiäismunan sormusta kaiteen yllä, ja kuinka ollakaan, se tipahti kirkkosaliin. Ja alla istui täti, jolla oli iso lierihattu, jossa oli paljon koristeita. Jumalanpalveluksen jälkeen etsimme isän ja suntion kanssa sormusta kirkon lattialta, mutta sitä ei löytynyt. Mahtoi täti hämmästyä, jos hänen hatustaan kotona tipahti sormus!
(Sorry, tämä ei nyt ollut ihan lasten suusta.)
