En ole elämän päivänä pitänyt tanssia syntinä. Tosin on kuin Öppiäisellä: eipä olevetoakaan, kun mun tasoinen baletti oli vielä kaukana tanssimisesta.
Jos mietin missä pahaa tapahtuu, taitavat olla sitte yökerhot, ja ajattelen tyrmäystippoja, katua jolla käydään kauppaa kaikesta mitä mieli halajaa eli millä saa nuppinsa sekaisin ja kaikki maailman vakavat taudit mitkä vaan katukaupassa tarttuu.
Ja ajattelen ihmiskauppaa ja tiettyjä idänmatkoja. Jos nyt vertaan tuohon suomalaista lavatanssimeininkiä, niin huh hyvää päivää.
Minä en ymmärrä itsekään mikä minut tuntui erottavan Jumalasta tässä, olen sitä riittämiin täällä ihmetellyt. Yhteen se johti: Erityiseen varovaisuuteen syntejä nimettäessä.
Minä olin kirkossa! Perheeni kanssa, josta pitäisi tuntea moninkertaista kiitollisuutta eikä muuta. Siellä ei totta vie tanssittu. Pääsikö minun ja Jumalani väliin pelkkä ajatus: Kyllä teillä nyt on tarve tänne ryysiä, onkohan kuukauden kuluttua ketään? Mutta samaa hiljaista ajatusta olin kanniskellut sillä ne Anttolan joulut on vähän liian prameaa kamaa. Siellä kun on laulettu jotain köyhään talliin syntyneestä heinille härkien ja juhtien tulleesta Vapahtajasta, on fiilis ollut että jokin ei natsaa vaikka miten saadaan olla yhdessä.
Isältä lipsahti toive ” vähän vaatimattomamnasta” joulusta. Minkäs nyt enää teet. Näillä on menty, ja onhan lapset saaneet pitää yhden paikan joka on kuin meille se kuiva mäki keskellä maalaiskylää, jossa oltiin koko kesä ja noin...