Pyhäin miesten päivä? Halloweeni :)

[Viisveisaaja]

Nyt kun on pyhäinmiesten päivä ja porukat vie kynttilöitä haudoille, niin ihmettelen sitä miksi pitää viedä kynttilöitä haudoille ja ei sen enempää??

Tästä mieliaiheesta hautajaiset ja haudallakäynti olen kirjoitellut ennenkin kuinka erimaisissa on erilaisia käytäntöjä.
Kuinka joissain maissa mennään,ns, picnikille jollekkin haudalle perheenä ja ollaan siellä aamupäivä, iltapäivä ja syödään ja muistellaan ja mietitään elämää.

En usko että näistä pyhistämiehistä kukaan siellä haudanlevossa tai taivaankirkkaudessa liikaa tykkää tästä meidän menosta?
Luulisin, että nämä pyhät miehet ja ehkä sellainen nainenkin on, Suomen historiasta löytynee pyhä Sylvi kaikkien äkäisten feministien nimikkopyhimys.

Jotenkin olisi kiva jos olisi joku kuolleiden päivä kuten katolisissa maissa, jossa yöllä käydään haudoilla ja sitten aletaan lopuksi iloitsemaan näistä pyhimyksistä.

[Pena]

Radiossa kerrottiin, että ennen vanhaan vainajille keitettiin kekrinä puuroa ja lämmitettiin sauna. Olisikohan puhdasoppisuus, valistus tai muu tosikkomaisuus kieltänyt tällaisen pakanuutena? Olisinpa kuullut tuon ennen perjantaista saunavuoroani! Ei olisi tarvinnut kyyhöttää lauteilla yksinään. Vaarin ja isän kanssa olisi ollut mukavampaa, vaikka olisivatkin olleet hiljaa ja näkymättömissä.

[Salis]

Niin. Itse jotenkin vierastan markkinamenoa Pyhäinpäivänäkin. On tietysti hienoa, että haudalla viedään kynttilöitä, mutta voisi niitä menneitä omaisia muistella muutenkin. Jotenkin tuntuu, että kaupallinen halloweenin on ohittamassa kokonaan Pyhäinpäivän. Itse toivon, että edes se rauhoitettaisiin markkinamenolta. En minä sitä vaadin, että pitää istua kiltisti kotona kädet ristissä. Tarkoitan, että yksi päivä pyhitettäisiin muulle kuin kaupankäynnille. Pyhäinpäivän voi pyhittää myös kävelemällä luonnossa tai nauttimalla saunasta. On tärkeää, että ihminen pysähtyy ja kuuntelee itseään. Sanoin sen juuri nuoremmalle pojalleni, joka oli vielä tänäänkin väsynyt työtouhusta.

[malla]

Itselläni tämä päivä on ollut erittäin rauhallinen.
Kynttilä palaa, haudoilla en käynyt.
Oikeammin en ole käynyt yhtään missään tänään, kotona koko päivän.

[malla]

Isälle

Valvon vierelläsi.
Katselen
harmaita hiuksiasi,
uurteita otsallasi,
kätesi arpia,
syntymämerkkiä -
menneiltä polvilta perittyä.

Sinä annoit minulle elämän,
ja minä katson,
kun sinä annat elämäsi pois.

Mutta loppu tämä ei ole.

Me jatkamme siitä,
mihin sinä jäit.
Me kannamme
sitä huomista,
jonka varjo ei enää peitä
sinun silmiesi valoa.

Lähde rauhassa,
lähde rauhassa.
Leiju leijana
taivaitten yllä.

Ja tervehdi meitä
auringon nousussa
huomisen valona
eilisen voimana.

-Hanna Ekola

[malla]

Annan sinun lähteä,
vaikka sydän
huutaa jo nyt
vuosien ikävää.

Annan sinun lähteä,
vaikka kädet hapuilevat jo nyt
sinua takaisin.

Annan sinun lähteä,
vaikka kyyneleitä riittää jo nyt
valtameren mitalla.

Annan sinun lähteä,
vaikka jalkani kompastuvat jo nyt
haparoivoiviin askeliinsa.

Annan sinun lähteä
ja keinutan sinua jo nyt
rakkauden sylistä
rakkauden syliin.

-Hanna Ekola

[malla]

Sen mitä
jätämme taaksemme,
kohtaamme uudelleen
huomisessa.

Menneen jälki,
historian kimallus
puhkeaa iduiksi,
lastemme toivoksi,
ruohonkorren varrelle
aamuruskon valoon.

Eilisen jäljistä
syntyy
huomisen viisaus.

-Hanna Ekola

[Kalistaja]

 Tuo amerikkalainen kurpitsailveily on tosi typerää!

[seppos]

Olkoot mitä ovat, meille päivä on pyhien, martyyrien ja vainajien muistelulle omistettu

[malla]

Eräs asia minua lohduttaa.
Se on kajastus
valkeisiin vaatteisiin puetuista.
Heistä, jotka tulevat siitä suuresta ahdistuksesta,
mutta joiden silmissä ei kyyneleitä näy.
Voin melkein kuulla äänesi kirkkaampana
veisaamassa valtavassa kuorossa.
Ja kanteleesi soivan,
niin kuin täällä aina halusit.

Kun tätä mietin, hämmästelen,
miksi niin vähän puhumme toisillemme Taivaasta.
Miksi emme enemmänkin sillä lohduttaisi toinen toisiamme.

-Hanna Ekola

[malla]

Vain kuoleman kautta
ikuisuus tulee
osaksi meitä.

-Hanna Ekola

[malla]

Vasta kuoleman läheisyys
auttaa meitä näkemään
elämän arvon.

Vasta luopumisen hetkellä
ymmärsin vihdoin,
miten paljon
sinulta sain.

Taivaan syli
on suruni kehto,
Siellä saan keinua
ylös ja alas.

Toivo on
sittenkin syvempi
kuin hauta,
huomisen valo
eilistä kirkkaampi
-kuin enkelin siipi,
toivoni tuoja.

-Hanna Ekola
------

Olen muistellut isääni, yhtä enoani, poikaani, mummojani ja pappojani ja muutamaa muuta läheistä jotka ovat jo siirtyneet täältä ajasta ikuisuuteen.

Heistä jokaisen muistoa kunnioittaen ja elämästään kiittäen.

Elämä alkaa ajassa ja elämä loppuu ajassa.
Sitten alkaa iankaikkisuus joka ei koskaan lopu.
Ja siellä ei ole enää kyyneleitä, ei parkua, ei kipua, ei sairautta, ei raihnaisuutta...sillä kaikki entinen on mennyt ja uusi sijaan tullut.

Suru läheisen poistumisesta ajasta...kuoleman kohdatessa...kestää...kestää...ja on vaan tehtävä surutyö kaikkinen vaiheineen, kipuineen ja kohdattava omat, välillä jopa rajut tunnekokemukset.
Ikävä jää kynnyspuulle...ei ole enää rakasta ihmistä.
Kyyneleet tulevat seuraksi, sydän huutaa niin että meinaa haljeta.

Mutta ajallaan suurin kipu heltiää, hellittää ja huomaa voivansa taas jopa kokea iloa.
Jää kauniiden yhteisten muistojen ja  kokemusten arvokas helminauha.
Jää kiitollisuus siitä että sinä Jumala juuri tämän (nämä) ihmisen (ihmiset) annoit minun elämääni.

Kiitos rakkaista ihmisistä.
heistä jotka vielä täällä astelevat vierellämme...ja heistä jotka ovat jo maaliviivan saavuttaneet ja etappiinsa päässeet.

[malla]

Muistoissa
suru saa
toivon siivet.

Ikävä on aina
kunnianosoitus
rakkaudelle.

-Hanna Ekola

----

Kiitos Viisaveisaajalle...kun aloitit tämän ketjun.
Olen jotenkin elänyt tässä ketjussa läpi asioita.

Jumalan hyvyyttä elämääsi kaikilla elämäsi sektoreilla, veli.

[Leena]

Olen kiitollinen nuoruusvuosien ystävästä, joka raahasi minut Parikalle katsomaan viimeisenä kuolleen ystävämme hautaa. Olin siunaustilaisuudessa mutta uurnanlasku oli myöhemmin erikseen. Anne juoksi samalla vaivalla kaikki lukiovuosien ystävät läpi: Hei, Eija on täällä, ja kai muistat vielä  Monzan haudan ja niinpoispäin. Sitten että tähän tulem minä ja siinä koetin hakea meidän perhehautaa.

Annella oli sellainen kuolleenaolokokemus josta hän kerran kertoi. Synnytyskomplikaatio tuli ja siirretty veri sakkasi, hänet kai elvytettiin muttei hän tunnelia eikä valo-olentoa nähnyt, totesi vain katselleensa sitä touhua erittäin hyvinvoivana katosta. Niin tai näin hän kertoi ettei ole osannut sen jälkeen pelätä kuolemaa. Kun juoksentelimme Parikalla hän sai koko kuolemisen tuntumaan varmaan tahtomattaan tarkoittamattaan merkilliseltä jälkeennäkemiseltä, enkä nyt liioittele ollenkaan. "Jälleennäkemisen toivo" oli äkkiä kovin elävää ja todellista.

Siellä sitten ollaan kaikki koolla koko vanha jengi.

Erilleen suistumisesta ja kaiken menettämisestä kehkeytyi vallan muuta.

[Viisveisaaja]

 
No pitänee ittekkin ottaa osaa edesmenneiden muisteluun.

Onneksi olen niistä suht hyvin päässyt yli. Jotkut kyllä kun on ikänsä eläneet jonkun kanssa ja toinen kuolee, niin käyvät päivittäin haudalla ja tulevat siellä alakuloisina ja nöyrinä vastaan.

On see vaan jotenkin outoa, kun toinen on tossa ja sitten parin viikonpäästä onkin kuollut.
Sitä useasti ja varmaan yleensäkin ajatellaan miksi juuri hän ja ihmetellääm viikatemiehen valintaa.

Sitten tulee se syyllisyys, kumpa olisin enempi tukenut ja miksi aina riitelin hänen kaa ja silleen.

Itte tykkään kyllä siitä venäläisestä tavasta, että mennään haudalle ja otetaan pikkasen vaikka viiniä, pullo tai kaksi.
Vaikka noin uuten olen juopottelua ankarasti vastustava.
Kyllikki Saaren kuolinpaikalla ja yhden kaverini haudalla tein sellaisen riitin ja jotenkin sen jälkeen on niihin asioihin saanut rauhaa.
Jotenkin tullut otettua osaa ihan kunnolla, eikä vaan laskemalla kukat tai seppele ja pieni rukous, vaikka ihan hienoja tapoja nekin.