Meillä täällä maalla on paljon keltasirkkuja, jotka tykkäävät lyhteistä.
Lyhteestä tykkäsi myös entinen kissamme. Se kun näki esnikertaa lyhteen puussa, niin se luuli sitää kissalle tarkoitetuksi. Se kun oli navettakissa ja tottunut nukkumaan olkien päällä. Se selvästi ilahtui, että jouluksi sille oli laitettu olkipeti puuhu ihan lähelle lintujen ruokinta-automaattia tähtystyspaikaksi. 
Keltasirkkuja on erityisesti talvisin myös kaupungeissa hyvillä kauraruokinnoilla. Esim. tänään tarkkailin keltasirkkuparvea ruutukaava-alueella. Se ei ruokinnoilla koske oikeastaan muuhun kuin kauraan eikä hennon nokkansa takia ilmeisesti pystyisikään muuhun tarjolla olevaan ravintoon. Keltasirkku syö mielellään maasta ja parvessa on aina vartija joka istuu korkeammalla puussa ja varoittaa vaarasta.
Mikä onkaan supisuomalaisempi näky kuin ladon nurkalla lumisessa maalaisidyllissä ruokaileva kauniin keltainen keltasirkkuparvi.
Tästä tulikin mieleen tarina kun eräs keskisuomalainen harrastaja siilasi talvella kiikareilla huvikseen ladon nurkalla ruokailevaa lintuparvea: viherpeippo, keltasirkku, viherpeippo, viherpeippo,
töyhtökiuru...mitä...kokeneena ulkomaan matkailijana hän tunnisti heti harvinaisuuden. Bongariliittoon kuuluvana äkkiä valtakunnallinen häly päälle ja vahtimaan töyhtöpäätä. Minuutit kuluivat tuskallisen hitaasti...kissa hiipi ladon viertä ja varpushaukka lentää läpsytteli hitaasti ylitse. Puhelu paikallisen lintuyhdistyksen harvinaisuusvastaavalle: missä sä oot? Mä oon Prisman jonossa ja tää
jono ei vedä!!!. No, lopulta ensimmäiset tulivat paikalle ja kättelyseremonia elämänpinnasta alkoi.
