Todella paljon kiitoksia ja lisää saa tulla. Olin niin pysäkillä kuin olla voi. Tässä on niin paljon totta ja viisasta. Onni on pakeneva ominaisuus: Jos sitä tavoittelee, sen usein menettää... tai se joksee jäljessä ja huutaa että älä karkaa, täällä minä olen jo... ja pysähtyminen, kiitos Pirska! Ja askeesin merkitys - äänettömyydessä voi kuulla uskomattoman paljon. "Vain hiljaisella on korvat kuulla, vain odottavan sydän auki on" - Hellaakoskea eikö.
Tuosta vanhenemisesta ja vaurastumisesta en osaa sanoa...kun en ole vaurastunut. Mutta muutoin en vaihtaisi enää! Ihmiskohtalot ovat erilaisia, mutta itselläni on monista syistä nyt helpompaa - moni vaikeus kuuluu menneeseen, sairauksien hoidot kehittyvät, ja kun ikätovereilla alkaa olla sairauksia myös en ole heistä niin outo. Toisaalta saan olla hieman kuin vastassa: Ei se niin hankalaa ole, ensi päivä hirressäkin on pahin, älä sure, rajoituksia tulee mutta niihin tottuu ja äkkiä unohtaa että toisin on ollutkaan. Kyllä se siitä.
Ja ajattelin Saima Harmajaa, joka askarrutti mieltäni kyllä joskus ja kovasti. Kiistatta hänellä oli jotakin jota kutsuttaisiin nykyään hoitoa vaativaksi depressioksi nuorusvuosillaan ja sehän on melkoista kärsimystä, ja se tuberkuloosikin oli saattanut näyttäytyä jo niissä pitkissä "katarreissa" joita hän poti joskus koko talven. Silti joskus mietin, että hän vaikutti äärimmäisen itsekeskeiseltä --- mutta taas kerran ---- masentunut sitä on, ja toipuessan muuttuu. En tahdo arvostella epäoikeudenmukaisesti, mutta kovin vähän hänen päiväkirjoissaan on toisten ajattelulle tilaa - jos vertaa vaikka Anne Frankiin joka välillä suree ja huolehtii katkerasti muiden, kuin omaa kohtaloaan - ja on hämmästyttävän urhea.
Sitä järkyttävämmät lukea olivat ne rivit, joilla hän kirjoittaa: "...viime kevät...silloin minulla oli sentään sisar, sulhanen ja paranemisen toivo. Mitähän sellaista hyvää minulla nyt on, mistä en osaa olla kiitollinen, joka huomenna riistetään pois?"
