Hei!
Tulee tuosta mieleen, että toisaaltahan ihminen kyllä ihan oikeasti saattaa satsata täysillä uskoon ja uskovaisuuteen, eli ainakin täysisydämistä se "antautuminen" varmaan on jos niin nyt voi sanoa. Sehän on luonnollinenkin asia että jos olet jollekin asialle antanut itsesi 110 lasissa niin se koskettaa ja liikuttaa. Eihän siinä mitään väärää.
Tekisin kuitenkin sellaisen erotuksen tässä yhteydessä, että mikä on ihmisen mittapuu/antautuminen ja mikä on Jumalan mittapuu antautumiselle. Jumalan mittapuuhan ei ole vähempää kuin "Olkaa täydelliset" ja että synnin palkka on kuolema eli jos teet syntiä (= et ole täydellinen), -ansaitset Jumalan vihan ja kuoleman. Ihmisen paraskaan yritys ei riitä siihen että selvittäisiin puhtain paperein, -ei edes eikä varsinkaan uskossa ollessa! Omasta puolestaan ihminen siis voi mielestäni olla täysin antautunut, mutta koska ihminen parhaimmillaankaan ei yllä siihen mitä laki vaatii, on armo ja siunaukset kokonaan armosta, ilmaiseksi, kaikille samalla mitalla!
Sitten on vielä sekin, että vaikka miten ehytsydämisesti olisimme seuraamassa Kristusta niin tarkemmin katsottuna kuitenkin aina löytyy paljon vikoja ja puutteita. Vaikka siis itsestä saattaa tuntua että nyt on kaikki ollut pelissä. Loppujen lopuksi kuitenkin aina joudutaan toteamaan että vilpillistähän tämä on parhaimmillaankin vain ollut. Siksi minua jotenkin etoo jos ihminen oikeasti ja tosimielellä kehuu lähimmäisenrakkauttaan, hyvyyttään ym. tekemisiään. Nyt en siis tällä tarkoita sinua Köysti!
Mutta kyllähän tämmöinenkin asia, että sitä saattaa kovastikin tuntua että tässä on nyt tehty jokin "ratkaisu" tai "parannus" kun on aidosti yritetty ja ponnisteltu. Inhimillistä. Kuitenkin olisi syytä syvällisesti ymmärtää eräässä körttivirressä mainittu kolkko totuus:
"Ah, on tekemättä vielä, mun parannukseni"
Näin se lopultakin on.
