Jäi Jampelta sekin huomaamatta, että henkilö, jolta hän lainasi tekstejä ja jonka tekstit Jampe ymmärsi väärin, kritisoi sitä, että maassamme on uskonnollisia heilujia sekä muitakin ilmiöitä ja näiden kaikkien ohella evankeliumiin ei juurikaan törmää, eikä myöskaan parannuksen teon julistukseen.
Jännä ilmiö, että Vasara tietyllä tapaa kritisoi karismaattisuudessakin olleita ilmiöitä (tosin ehkä varauksella, koka ei ole esim. Ylivainion kokouksissa ollut), ja Jampe käsittää koko tekstin iavan toisin, kuin mitä tekstiin on mirjoitettu.
Piti oikein käydä taaksepäin lukemassa, että olenko minä todella ymmärtänyt tykkänään väärin Vasaran tekstit joita kommentoin. Luettuani ne ja oman vastaukseni uudestaan, täytyy todeta että en!
Perustelu:
Minusta pääongelma ei ole ne ilmiöt, vaan teologia joka on ilmiöiden takana. Tarkoitan tällä sitä että jopa oikea pelastusoppi voi olla mukana tuossa teologiassa ainakin nimellisesti, mutta käytännössä toisarvoiset asiat (siihen nähden) saavat liikaa painoarvoa julistuksessa ja uskonelämässä. Olen kyllä aika vahvasti sitä mieltä, että jos ylipäätään järjestetään tilaisuus jossa pyritään vaikkapa parantumisihmeisiin, ns. "kielilläpuhumiseen", "profetointiin" tms., niin silloin ollaan jo sivuraiteella. Ei siis olla vasta menossa tai vaarassa mennä vaan ollaan jo!
Tuollaiset asiat ovat niitä, jotka tulevat jos ovat tullakseen, jos
Jumala niitä tahtoo. Niitä ei pidä tavoitella, odotella eikä varsinkaan ruinata ikäänkuin ne olisivat jotenkin olennaisia. Sensijaan voisi olla hyvinkin kristillinen ajatus pyytää iltarukouksessa yksinkertaisesti ja koruttomasti saada olla vaikka seuraavan kuukauden, vuoden tai ajanjakson aikana jollekin avuksi, lähimmäiselle tai seurakunnalle. Siinä ei tarvita armolahjojen määrittelyä, vaan alttiutta palvella. Näissäkin asioissa hengellinen vaatimattomuus kaunistaa sydämen.
On paljon sopivampaa pyytää vaikka Jumalalta kahvinkeittämisen armolahjaa tai kolehdinkerääjän armolahjaa, kuin istua illat läpeensä riekkumassa siansaksaa jossa ei ole päätä eikä häntää. Esim. Koivistoa ajatellen voisi olla paljon otollisempaa keskittyä julistukseen, mahdollisimman puhtaaseen julistukseen luterilaisittain ja antaa Jumalan vaikuttaa sekä jättää omatoiminen hosuminen pois. Hänhän on pappi (vai onko sijamuoto nykyään "oli", en tiedä).
Karismaattisuudesta tulee lähinnä mieleen sellainen vertauskuva että ihminen ei pääse kuulijan korvia syvemmälle. Loppumatka korvasta sydämeen on matka jonka vain Pyhä Henki pystyy taittamaan. Tämä pitäisi julistuksessa ja uskonelämässä ymmärtää ja hyväksyä. Karismaatikot eivät sitä ymmärrä ja niinpä heitä nähdään ihmisten korvia tonkimassa pikkulusikoilla ja poraamassa korvanreikiä suuremmiksi jotta sisään voisi kaataa henkeä suuremmalla mitalla ja nopeammin. Sillä tavalla ei tule kuin kuuroja ja korvavikaisia ihmisiä joiden on vaikea enää kuulla hiljaista ja järkevää puhetta; -pitää olla rousketta ja rutinaa... Ei ole oikeastaan kyse mistään "ylilyönneistä" vaan koko karismaattinen ajatusmaailma itsessään on ylilyönti. Silloin ollaan jo harhateillä jos sellaisia pitää ruveta ajattelemaankaan eli syntisen armahdetun osa uskossa ei riitä.
"Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin, enemmän..." -ovat käsitteitä jotka ovat ristiriidassa kristinuskon todellisuuden kanssa.
