Pitänyt alkaa miettiä ja vähän rajoittaa mitä tänne kirjoittaa sen jälkeen, kun Hanna sanoit seuraavasi uniani. Vitsi.
Kävelin rannalla ja tunsin itseni vanhaksi.
Käveleminen tuntui tärkeältä ja enkä uskonut että siellä rannalla muuta oli tarkoitettukaan tehtäväksi.
Nainen saapui rantakoivikosta. Noin parikymppinen hauskannäköinen ja sen oloinen kun olisin tuntenut hänet aina. En voinut muistaa missä olisin nähnyt hänet aikaisemmin.
Kävelin eteenpäin vaikka tuo jakkupukuinen selvästikkin olisi halunnut puhua kanssani. Käveleminen oli tärkeämpää.
N: "Löysimpäs vihdoin sinut!"
M: "Hyvä niin", ja jatkoin kävelyä.
Naisen askel oli omaani nopeampi ja hän saavutti minut helposti.
N: "Mitä sinä aina oikein kävelet täällä rannalla?"
Katsoin kummeksuen, mitä se muukalaiselle kuuluu ja miten niin aina?
Nainen tuijotti kylmästi takaisin, aivan kuin olisin vastauksen velkaa.
M: "Anna minun nyt vain kävellä"
N: "EN! Nyt sinun on lopetettava tuo naurettava kävely ja tultava mukaani, Isä."