Luin erään kirjan, joka kertoi Valamnon viimeisestä johtajasta ajalta, jolloin Valamon saari siirtyi Neuvostoliitolle. Tämä henkilö oli sitten Uuden valamon luostarin ensimmäinen johtaja Heinävedellä, igumeni Hariton (1872 - 1947). Todella koskettava kirja.
Eräs vähemmän tärkeä yksityiskohta jäi mieleen, kun eräs luostarin asukas suutuspäissään pamautti nyrkillä toista luostarin asukasta ja oli vähällä syntyä tappelu.
Vaan asiaan.
Tässä kirjassa oli esillä tuo otsikon kertoma asia, jonka itsekin välillä tiedostan. Kuoleman ollessa ovella pyydeltiin anteeksi toisilta.
Kuoleman selkeä läsnäolo ihmisen jokapäiväisessä elämässä olisi varmaan hyvä asia, koska monet asiat tällöin menettäisivät merkitystään ja monet tärkeät asiat saisivat enemmän merkitystä.
ITse tiedostan ainakin sellaisen, että oma riidanhalu saa eteensä jonkinlaista tulppaa, joka ei läpäise kaikkea sitä sisällä olevaa riidanhalua.
Kun kuolema on enemmän taka-alalla tämä tulppa alkaa poistua.
Tällaisia tulppia tullee monille muillekin elämän alueille. Pahuus ei poistune sisikunnasta mihinkään, sen riehumista vain vähän rajoitetaan.
Raamatussa kirjoitetaan jotenkin tähän tapaan: "Herra, opeta minua laskemaan päiväni oikein, että saisin viisaan sydämen".