Niin, miksei. Miksei se hyvä tavoite ole. Mutta taidan joka tapauksessa ajatella, kuten ajattelin ennen joulua. On hyvä ja terveellinen tapa suunnistaa kohti sitä Jeesuksen seuraamista, mutta en taida uskoa, että tunteidensa kieltäminen on lopulta mitään meiltä vaadittua. Anteeksiantoa kohti kuljetaan hitaasti ja kivuliaastikin, mutta jonakin aamuna vain ei muistakaan jotakin pahaa sattumusta... sitten ei viikkoon... ja vähitelolen alikaa unohtaa, terveesti ja tervehdyttävästi.
Sen sijaan on varmasti epäterveellistä istua miettimässä päinvastaista toimintasuunnitelmaa - kuinka kostaisi tai millä hetkellä. Semmoistakin palaa mieleen joskus, jos kyseessä on todella vakava asia, tarkoitan hengen vaarantamista tässä, antaa tunteiden tulla ja mennä, kunhan ei johtaa itseään harhateille myöskään.
Näissä ihmistä suuremmissa kysymyksissä en kuitenkaan luota tahdonratkaisuihin, en siinäkään, mistä täällä muutama ennen minua valitti.
Kuinka hän Dosentti
sitten itse niin näköjään vapaaehtoisesti, pontevasti ja rohkeasti vastusti pahaa on toinen tarina. Mietiskelin sitä tässä, sillä ostin joululahjaksi itselleni Sanctorum Communion, eli Dosentin
väitöskirjan, ja mietin jälleen sitä Kristuksen seuraamista.
"In his stregth" lukee Lapsi numero 3:n hupparin selkämyksessä. Ehkä siten, ja siksi myös ennen koko anteeksiantopyyntöä pyydetään: Tapahtukoon sinun tahtosi.