Kylmää oli. Pipo ja tumput alkais olla ajankohtaset.
Mummo soitteli ja siellä sateli hetken lunta ja sitten räntää.
Muistin kaiholla marraskuun, jona lumi pysyi maassa ja siitä mentiin kevääseen kunnes suli pois. Että sitä lumisadetta ei unohda, ei, vaikka kuin olin varma että sehän ei maahan jää. Siinä koko sen muiston kauneus ja ihmettely, sitä toisin ajoin katselen kuin näkisin pätkän syvää hiljaista riemukasta onnea, ja kaikki vastaantulijat, ne hymyili oikein totta. Syvää ja kiitollista hymyä, kaikki, kun sade ei kastellut ja miten se oli kaunista. Kaunista. Kaunista.
Se taisi olla vuonna -09 tai -10. Olihan siinä kahlaaminen välillä. Työpaikka korkean mäen päällä, kyl jokainen puuskutti päästessään perille.
Mitä kansa miettii kun tulee kylmä, mie ajattelen niin paljon kaikkee, kuin hyvän lapsuuden sain joskus 50-60-luvulla, mietin tulisko onni vähemmällä omistamisella ja kaikella mitä vauraus tietty tarjoaa, jotta lastenlapsille jossain säilyisi maa josta iloita.