”…
Kahvit juotuamme kalistumme nukkumaan ja naisväki jää keittämään lihavelliä. Tuntuu kuin olisin juuri
laskenut takaraivoni lattialle kun havahdun miesten ääniin, herätyskäskyihin ja jakkaroitten siirtelyyn.
Naisääni sanoo:
̶ Syömään, syömään, joka sorkka, ennen kuin lihavelli jäähtyy!
Kun nousen jaloilleni, näen höyryävät kuppirivit pöydän reunoilla. Miehet sovittelevat
itseään pöydän molemmilla puolilla oleville lavitsoille ja päihin laitetuille jakkaroille. Minulle on jäänyt
meidän köyhiltä vuosiltamme pakonomainen tarve pitää puoleni ruokapöydässä. Niinpä nähdessäni muita
suuremman mustan pahkakupin toimitan itseni kiirettäni peitellen sen eteen.
Kaikki piripintaan täytetyt kupit ovat erilaisia. Suurin osa on pahkasta koverrettuja, loput erimuotoisia ja
kokoisia emaljoituja kuppeja. Jokaisen kupin vieressä on lusikka, puinen tai tehdasvalmisteinen.
Leipäkoreja on kolme ja niihin on ladottu kokonaisia reikäleipiä, vartaassa kuivattuja ja myös pehmeitä.
Voita on samoin kolmessa pahkavadissa. Lisäksi pöydällä seisoo kaksi puista särvinpyttyä, joista toisessa on
maitoa ja toisessa huitupiimää. Kumpaankin pyttyyn on laitettu pitkävartinen pahkakauha. Vielä makaa
laajassa puuvadissa kookkaita, tänä keväänä pyydystettyjä ja suolan koviksi puremia haukia.
̶ Heti kun kuppi tyhjenöö niin siihen annetaan lissää. Täällä riittää, sanoo emäntä hällän luota ja nättää
sen päällä olevaa pataa.
Lihavelli on hyvää, ja se on todella lihavelliä. Naiset ovat kapustoineet kuppeihin surkeilematta lihanpaloja
ja lisäksi velli tuntuu sopivasti suolatulta. Liemi on suurustettu ohrajauhoilla melkoisen vahvaksi.
Pöydän ympärillä huiskii ja urkkii käsiä. Horaisut, leivän rouske, pitkät ryypyt särvinmukeista ja jatkuva,
joka puolelta pöytää kuuluva maiskutus kertovat miesten olleen viikkoja kuivilla reppueväillä.
Ainoa, joka aloittaa varovasti syömisensä, on vastapäätä minua istunut Oulun seudun jätkä. Tämä
katselee ja kääntelee ensin pahkakupin vierestä ottamaansa, iän ja käytön mustaamaa puulusikkaa. Sitten
hän silmäilee ympärilleen aivan kuin häneltä puuttuisi jotakin. Lopulta hän ottaa kuitenkin puukon vyöltään
ja alkaa ruokailla. Muutamia lusikallisia syötyään hän jää maistelemaan ja sanoo:
̶ Onki hyvvää lihasoppaa…! Mitä täsä on tämä lihanpuoli?
̶ Seinällä kuivattua…
̶ Seinällä kuivattua ison sonnin lihhaa! täydentää neitonen, joka on istunut akkunapenkille ja seurailee
siitä ruokailuamme.
̶ Minä syön ensimmäistä kertaa tämmöisestä lihasta keitettyvä soppaa ja häätyy sanuva että on hyvvää.
Oulun puolen mies on syömään ruvetessaan selvästi etsinyt silmillään lisää ruokailu välineitä. Pian
kuitenkin käy ilmi, että Lohi-Matin ja parin muun vanhemman miehen mielestä pöydässä on liikaa
työkaluja: Nämä luopuvat lusikoistaan ja alkavat selkostemme ikämiesten tapaan ryystää velliä suoraan
puukupin laidalta. Tätä tapaa samoin kuin sitä, että monet miehistä leikkaavat suuria paloja suolahauesta ja
ruotivat niitä samaan suuhun vellin kanssa, katselee merimaitten mies ihmeissään.
Lihasta puhdistuneita luita rupesi kolahtelemaan pöytään kuppien vierelle. Monien miesten eteen kasvaa
lisäksi ruotokasa. Kupit ovat suuria mutta ne tyhjenevät silti, ja moniin saa emäntä kapustoida lisää.
Seutukuntamme tavan mukaan ruokaan ei kuulu alu- eikä jälkiruokia. Miehet rupeavat röyhtäilemään ja
kuivaamaan puukkojaan. Ikämiehet kuivaavat hiuksiinsa ja nuoremmat, kansakoulusivistyksen saaneet,
jalkineitten varsiin. Sitten nousemme pöydästä. Huonompi Väisänen sanoo: ”
̶ Ja mitä tämä lysti nyt maksaa? Ruoka ja kahvit…
̶ Oisikko ruuvvasta nelejä markkaa miehestä nylykyhinta? emäntä sanoo.
̶ Ei varmasti ole.
̶ Oli niin mahtava lihavelli, että semmonen on halapa hinta.
̶ Ja kahvikupista ruukataan perriä puolonen. Eikö se liene ylleinen taksa, emäntä sanoo.
…
̶ Mahettiin poijjat ryyppiä hirvenlihavellit…
̶ No sehän oli varmasti sitä! sanoi Huonompi Väisänen. ̶ Eihän muiden elläinten liha ole niin harvasyistä. Ja
niin mahoton lapa! Sehän oli kuin Iijoen pelekkalautan melanterä.
̶ Ja kait tehi hoksitta, kun se nuori nainen vähän päästä painotti puhheessaan ison sonnin lihaa! Sitä oli
vannotettu, että pittää puhua vierasten aikana sonninlihasta.
̶ Mutta makija soppa oli, lienee keitetty vaikka karhun lihasta, sanoi merimaitten mies. ̶ Suolaa vain taisi
olla reilusti.
Seinäkuivatulle lihalle ominainen salasuola alkoi vaikuttaa meihin kaikkiin. Vielä enemmän koska päivä
alkoi aamusta lähtien helteisenä. Meidän oli pysähdyttävä juomaan heti kun polku ylitti ensimmäisen
taipaleen puroista.
…”
Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat, s. 488 ̶ 491, Iijokisarja 5/26
Aihe: Miesten ruokajutut (Luettu 5073 kertaa)