Olemme armosta pelastetut, siis armon kai tulisi toimia kasvattajanamme.
Muistelen virttä jossa taidettiin sanoa "Kaikki armoa, minkä suopi. Armo taivasta varten kasvattaa".
"Armo" sellaisenaan ei ole kuin sana, mutta tässä sisällöksi annetaan "kaikki". Kaikki, mitä meille tapahtuu, hyvä, paha, oikeudenmukainen, väärämielinen, lohdutus ja ymmärrys, julmuus jolta ei välty varmasti kukaan, terveys, sairaus, kärsimys, ilo, suru. Sellainenkin siis, mikä ei varmaan ole Jumalan tahdon mukaista kuten, no, toisten puolelta tulevan rakkaudettomuuden kohteeksi joutuminen.
Myös ne "miksi"-hetket, joiden ei tarvitse sisältää edes kapinaa. Toista on sysätä kyselijän ajattelu radalle, joka vie päätelmään, kyllä Jumala on mutta yksittäisestä henkilöstä Hän ei piittaa. Kysymykseen, tulisiko ihmisen oman kirkkomme opetuksen mukaan ajatella että Jumala johdattaa, tässähän se vastaus siis on. Olkoon, että termi oli kömpelösti valittu ja väärän herätysliikkeen poterosta löytynyttä. Luther puhuu Jumalan "oikean ja vasemman käden" työstä, mutta pitää osata teologiaa keskustellakseen pappien kanssa. Ei se haittaa, opiskelu avartaa monin tavoin.
Mikähän herännäisyyden meänkielellä olisi tuo sama asia ilmaistu oikein ja "alatien körtille" ymmärrettävällä tavalla?