Olen näissä liberaalien ja konservatiivien välisissä kiistoissa poikkeuksetta asettunut liberaalille kannalle – kristilliset konservatiivit pyrkivät minusta kaikilla keinoin hälventämään ihmisen ja Jumalan välistä absoluuttista eroa: pelossaan ja vallanhalussaan he yrittävät absurdisti puhua Jumalan äänellä maailmassa näiden moninaisten ”puhtaiden oppiensa” ja dogmiensa avulla. Ei näillä omavaltaisilla tuomareilla ole mitään oikeutta tai kykyä tähän tehtävään: mikään ihmisen maailmassa ei ole puhdasta, kristinuskostakin olemme pystyneet mitä helpoimmin muotoilemaan kylmän vallankäytön, tietämättömyyden ja lyömisen välineen. Eivät meille voi kelvata tuomareiksi nämä monenkirjavien oppiensa omavaltaiset omistajat ja toisten mestaroijat tai korskeat kirkkoruhtinaat ja teologisen vallan pitäjät – ei näillä ihmisen asettamilla asemilla ja omilla tulkinnolla ole Jumalan edessä mitään merkitystä, mitään pätevyyttä.
Kirkon ”virallinen” yleisliberalismi on arvokas kun se vastustaa organisaation ja vallankäytön tasolla näitä pyrkimyksiä vääristää kristinusko ihmisen vallankäytön tukipilariksi ja perustaksi. Mutta monilta osin se itse on jotensakin veretöntä, yli-rationaalista: nämä uskomattomat, universaalit näyt hälventyvät jonnekin hyvin kauaksi siinä kuivakkaassa kielenkäytössä. Kirkossa ei tunnuta näkevän mitään uskomatonta aarretta, se on vain organisaatio, joka on säilytettävä organisaation säilyttämisen takia: sen kielessä ei nähdä mitään ihmisen rajat ylittävää. En ymmärrä, miten voisimme millään olennaisella tavalla olla kristittyjä ellemme näe, että 2000 vuotta sitten taivaat avautuivat meille. Ei Jeesusta voi nähdä järkevästi minään muuna kuin Jumalan poikana, joka hämmästyttävällä tavalla tuli tänne jääkylmään, julmaan, satunnaiseen ihmisen maailmaan. Tämä riippumatta kaikesta empiriasta ja historiantutkimuksesta – Jeesuksen merkitys on tässä universaalissa, mystisessä näyssä, jonka olemme nähneet, jota edelleen seuraamme. Riippumatta siis siitä, mitä tutkimus tulee koskaan asiasta sanomaan ja sinänsä pätevästi todistamaan.
En väitä, että tämä kirkollinen yleisliberalismi – puhumattakaan näistä muutamista, aidosti liberaaleista ajattelijoista - edellyttäisi tämän seikan kieltämistä, mutta ei se niitä kovin selvästi, kovin itsevarmasti painotakaan: tuntuu kuin mikään ei olisi polttavan tärkeää näissä kuivissa, epävarmoissa, ikuisesti sovittelevissa äänenpainoissa. Kirkko syntyi pitkälle selittämään miksi Jeesus ei palannutkaan aikalais-seuraajiensa elinaikana, kuten nämä niin selkeästi odottivat. Piti ruveta muotoilemaan oppeja, alkaa vahtimaan niiden puhtautta, syntyi valtarakenteita, mielivaltaisia rajoituksia: etäännyttiin alkuperäisestä näystä, keksittiin omia monimutkaisia muotoiluja erottamaan ”vääräuskoiset” joukosta. Lopulta syntyi rikas, ”puhdasoppinen”, mahtava ruhtinaskirkko, joka monessa suhteessa oli irvokas vastakohta sille mitä alussa oli. Uskonpuhdistus oli suuri askel parempaan, mutta sekään ei pysynyt immuunina inhimillisille valtapyrkimyksille vaan rämettyi myös nopeasti ihmisen valtapelin näyttämöksi. Nyt kirkollisella tasolla tarvittaisiin uutta rohkeaa askelta kohti alkupistettämme, kohti Vapahtajaamme, mutta sen sijaan nähdään keskustelu jatkuvana sovitteluna, jatkuvana kompromissina – nähdään kirkko tärkeämpänä kuin viestinsä.
Herännäisyys on minusta suhteellisen ainutlaatuinen virtaus siinä, että se ohittaa tämän hedelmättömän, usein jopa tuhoisan dikotomian: konservatiivien vääristyneen kristillisyyden ja kirkon pinta-liberaalin valtakerroksen hengettömyyden. En itse asiassa näe että herännäisyys olisi tämän kirkollisen liberalismin edustaja vaikka käytännön kysymyksissä useimmiten olemme samalla puolella rintamalinjaa (siinä määrin kun herännäisyys edes reagoi asioihin liikkeenä). Olemme jotenkin ihmeen kaupalla pysyneet vallasta luopuneina, riisuttuina, ja siten suorassa kosketuksessa näihin mystisiin, universaaleihin alkunäkyihin (jopa elävämmin kuin liikkeen alkuaikoina): Siionin virsien, sen oikean kotimaan ikävän, täydellisen osaamattomuutemme ymmärtämisen kautta näemme siihen, mistä kerran lähdimme, missä taivaat hetkeksi avautuivat. On äärimmäisen hämmästyttävää, että tälläinen aarre sisältyy juuri Suomen kirkkoon; liekki on heikko ja pieni, mutta kirkas ja lämmittävä. Elävä. Ikävöimme absoluuttisen Jumalan luo osaamatta kuitenkaan hänen luokseen itse kulkea ihmisyyden synnillisyyden sulkiessa aina tiemme – voimme vain toivoa, että syntisten ystävän tie silloin kulkisi luoksemme. Tässä asenteessa olemme säilyttäneet jotain hyvin olennaista, jotain hyvin vanhaa, ytimen.