Teki mieli kertoa, kun toisaalla keskusteltiin niistä lopun ajan enteistä, että käsiini osui muuta hakiessani kirja jonka mainitsin, Lövgrenin ”Lamppumme sammuvat”. Kertoo ” Jumalan seurakunnasta” , joka elää viimeisen vuotensa 49 vuosijuhlasta suurenmoiseen 50- vuotisjuhlaan. Päähenkilönä on ” veneenrakentajana” tunnettu mies, todella veneveistämön omistaja. Hienoinen viittaus Nooan tarinaan.
Seurakunnalla on ongelma, jota vanhimmisto ja johtaja kieltäytyvät näkemästä: Järjestellessään kaikkea mallikelpoiseen kuosiin ” Jeesus tungetaan ulos, jossa hän kolkuttaa ja odottaa sisällepääsyä”.
Tätä kierrätettiin jännärinä. Siis hieman kuin sitä Rainerman ,maailmanloppukasettia, joka vohkittiin isosten käyttöön, kun toiset työntekijät kielsivät kuunteluttamasta sitä leiriläisillä. Kerta taisi riittää, vai oliko niin, että pari leiriä lipsahti.
Veneenrakentaja koettaa herätellä nukkuvaa seurakuntaa, peräti turhaan. Ostin tämän joskus kirpparilta, kun tahdoin muistella menneitä.
Ei tasan kirjallisuuden helmiä, muttei tätä pitkää aikaa lue. Objektiivisesti kehnoa on ” varhaisnuorten neitosen” iän arvailu ja kaksivuotiaan puhe, joka sopisi kaksitoistavuotiaalle, ” nuoruuden” venyminen sinne tänne tarpeen mukaan. Jankutus Jeesuksesta joka ” seisoo sydämen ovella” milloin kenelläkin, siis kolkuttaa ja muutenkin oudohko oppi. Hauskaa oli, että edes yksi veistämön miehistä sanoi ettei käsitä, mitä se tarkoittaa. En minäkään.
Uskovien, siis uudestisyntyneitten, katoaminen on kyllä tehokkaasti kuvattu, vaikka miten noin juttuna —-no niin. En käsitä kuinka syntejään aidosti katunut kaveri, vakaana rehellisenä aikeena korjata aiheuttamansa vahinko, ainoana rikkeenä huoli siitä, että tukkukauppias jonka kassasta kavalsi järjestää skandaalin ja pilaa juhlan, sopii veneenrakentajan kanssa että homma hoidetaan heti juhlaa seuraavana arkipäivänä, sitten jätetään. Harmillista!
Yllätyin huomatessani, että veneenrakentajakaan ei tyytynyt siihen uudestisyntymiseensä vaan tämän tästä oli ” herätyksen tilassa” .
No. Olihan välipala kesken tämän loppusiivouksen, johon tuli tarve, muutin tai en. Muutoin olen hauskan tehtävän edessä, kun menin tutun. Vantaan sanataidekoulun lasten ja nuotenkirjakurssille. Minulle tipahtelee toisten kässäreitä, joista kahteen tulee perehtyä kunnolla ja loppuihin kannattaa, sanovat muut, jottei vallan tylsisty. Itse heitin sinne pikakyhäelmän ” pojalle, joka ei halua lukea”. Selaisin vanhoja kilpailuja, ja haaste oli aika hauska, jo teksti nuorelle pojalle. En ole koskaan yrittänyt.
Talvisodasta olen hetkeen saanut tarpeekseni. Kuuteen kertaan kirjoitettu teksti saa vähän levätä ja Leena myös. Siis tarkoitan sen taustamateriaalin keräämistä ja lukemista. Se oli parasta, sillä Kotkan Talvisodassa oli pari jännittävää piirrettä, ja vain siellä tapahtunutta. Ai mutta, 1944 saisikin vilkaista sitä, minä ihan totta korvaan rahalla!
Voi ihmettä. Mikä merkillinen tarve ja vimma tässä on muistella nuoruutta? Ei mitenkään kenkkumainen, onhan vaan.