Körttifoorumi
Keskustelu => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: Leena - 07.04.10 - klo:15:21
-
Tuntuu olevan paljon kysymyksiä mielen päällä, kun odottelen tuota Herättäjä-yhdistyksen jäsenmaksulomaketta (vatsataudit eivät ole aivan aina ikäviä, ne voi hyödyntää). Pitkään ajattelin etten uskalla ikinä tätä kysyä, mutta jos sentään. Olen ainakin harjoitellut hyvin.
.........................................
Näyttää ilmeiseltä, että jokaisella uskonsuunnalla on oma supersyntinsä, se siis, josta erityisesti varoitellaan. Ortodokseilla se on epätoivo. Nuoruteni femmalaisuudessa pelastusepävarmuus oli eräs pahimmista, oli toki muitakin, Hengen hedelmät puuttuivat ja siitäkös hätä. Täällä se on tuo omavoimaisuus eli ylpeys, ja toisinaan surkea olo - se kun on vielä suurempi synti, siinähän valehdellaankin kätkettäessä omaa ylpeyttä siihen että onkin olevinaan huono. Joku myös sanoi kerran, ettei millään jaksa aina olla niin murheellinen kuin pitäisi, mutoin tämä on hänen juttunsa kovastikin.
Olen miettinyt näitä, sillä jokin on nyt hieman merkillisesti. Jokainen "spersynti" kytkeytyy aika voimakkaasti ihmisen affektimaailmaan - tunteisiin siis. Epätoivo on masennuksen tyyppioire, itse asiassa jo hyvin syvän masennuksen. Tunne siitä että itsessä on jotakin kroonisesti vialla tahtoo liittyä ihmisen mieleen aina milloin hänellä on jokin krooninen sairaus - se on ihan oikea havainto, ja on tekeminen pitää itsensä ihan realistina sen osalta, mikä on omaa syytä. Se on osa surua ja sopeutumista, ja siihen liittyy paljon tietyillä tahoilla kiellettyinä pidettyjä tunteita, kapinaa, katkeruttakin, no vaikka mitä, jokainen osaa kuvitella ja osa tietääkin!. Pakkosurullisuus ei ole ongelmatonta. Ei ole hyväksi hämmentää omaa mieltään, kyllä se elämän edessä hämmentyy ihan riittämiin itsestäänkin.
Ja sitten to ylpeys... Mistä me loppujen lopuksi tiedämme milloin joku on juuri ja nimen omaan ylpeä? Tai teeskentelee nöyrää? Jos onnistuu jossakin isossa haasteessa, on iloinen, onnellinen ja ylpeä ja kyllä se kattaa koko persoonallisuuden - läpäisee kaiken - mahtaako Jumala sentään siitä suuttua, "anna knnia Jmalalle", aivan niin, mutta kun se merkillisesti jää omaksikin iloksi...ei tuunteita voi noin leikellä irti, tuo sopii, to heitetään pois, tuo viedään kotialttarille.. Ja joskus on mäntti olo, on saattanut - no, en keksi taas muuta, otetaan omasta elämästä - on saattanut menettää potilaan, ehkä tappanut itsensä, ja silloin itsesyytökset ovat massiiivisia - ne eivät muuten koskaan aivan täysin hellitä. Jos on masentunut tällaisesta, mutta ei sitä kerro (ei kuulu toisille eikä ole edes lupa kertoa) syyllisyys ja huonoden tunne läpäisee tällöin koko mielen maailman, mutta itseni on vaikeata nähdä sitä tietoisesti nurin päin käännettynä ylpeytenä ja irtopisteiden keräilynä.
Onko näin: Körttiläinen tapa tarkastella ihmisen tunteita on vähän tämännäköinen: Se on ylpeä / valehtelee olevansa nöyrä? Selkeä dikotomiahan se on. Mutta kun elämä on vähän mutkikkaampi juttu.
Ja suurin kysymys: Koskahan päästäis tästä, pitämästä tunteita synteinä?
Ja tästä: Voisiko luottaa vähän enemmän Jumalaan - vai mennäänkö siinä jo ylätietä? Eikö voisi olla rauhassa mitä onkin, iloinen, surullinen, tyytyväinen itseensä, tyytymätön ja masentunut, vihainen, mitä nyt onkin, ja uskoa että Jumala kyllä pitää huolen tuosta syntipuolesta? Kyllä kai Hän osaa huomattaa ihmiselle jos tämä liian omavoimaiseksi herkenee - mahtaako toinen ihminen sellaiselle toisessa lopulta suuriakaan?
Jostakin syystä tuo varoittelun tarve nyt vähän ihmetyttää. Olen kai sitten joutunut näkemään kuinka kaikki voidaan ottaa pois - ja mitä on, mitä ei olisi saanut lahjaksi? Haalivatko ihmiset nyt sitten juuri hengellisiä meriittejä? Onko kaikki ylpeyden variantilta näyttävä sitä sittenkään?
Uskaltaako täällä sanoa että on jokseenkin surkea, jos niin todella kokee - siis, en nyt foorumia tarkoita vaan körttejä yleensä? On ihmisiä, joilla se nyt vain on perusvire, ja aika pysyvä mielikuva itsestä. Ettäkö ilo pintaan vaik syän märkänis? Koska muuten näyttelee nöyrää?? Koskas ja mitenkäs pitkälle pitäiis taivaltaa, löytääksensä paikan jossa ei ole syntiä olla surullinen ja pettynyt itseensä? Kyllästynyt sairaksiinsa ja vähän itseensäkin? Kyllähän se siitä taas.... mutta siinä välillä: Saiskos olla??
-
Hyviä kysymyksiä sinulla Ikävöivä.
Ei minulla ole mitään ongelmaa murheellisuuden kanssa. Olen sellainen kuin olen enkä muuksi muutu. Ihminen ei paljoa luonnolleen mahda. Elän toivossa, että sinä päivänä minut armahdetaan kaikista vioistani (niitä kyllä riittää, vaikka muille jakaa). Juuri siksi viihdyn täällä, kun saan olla itseni eikä minulla ole mitään yhdistyksen pakkopaitaa päällä tai vartijaa vieressä. Olen vastuussa Jumalalle (komeasti sanottu kuin kuningas konsanaan), enkä ole silti maallisen lain yläpuolella.
Valitettavasti en ole luonnoltani nöyrä, en tippaakaan. Minulla on aikaansaannoksia enemmän kuin monella ja kauhea työ hillitä itseäni ettei ylpeilisi niillä. Se on minun Akilleen kantapääni, mutta luotan, että senkin voi saada anteeksi. Toisekseen meillä oli ruokapöydässä ahdasta, silloin kun lapset vielä olivat kotona, kun egot eivät meinanneet mahtua sen äärelle.
Ylätietä en ole kokenut ongelmaksi. Siitä pitää elämä ja ystävät huolen. He pudottavat minut takasin sinne minne kuuluun eli alatielle pyytämättä. Toinen, joka nöyryyttää väkisin on terveys. Sillä en ole koskaan päässyt ylpeilemään, vaan se pitää alhaalla. Hyvä apu on myös virsien elämässä koetut sanat.
Tunteiden pitämisestä synteinä ja muista vioista pääsee sitten kun kaikki loppuu.
-
Surkiana olemisessa ei oo mitään pahaa. Jos itkettää niin itkettää. Pointsihakuinen ylpeilynöyristely on sitä että vääntää naamalleen iloisen tai surullisen tai minkä ilmeen nyt vääntääkään ilman mitään syytä.
Jumalaan luottaminen on kai ihan perusasioita, oli liike mikä vaan. Ja yks merkitys sanalle usko. Tuli mieleen että oliskohan omavanhurskaus ihan laskettavissa epäuskoksi: ei uskalla luottaa Jumalaan vaan pitää ajatella että minä ite ja minun erinomainen uskoni ja hyvät tekoni.
-
Surkiana olemisessa ei oo mitään pahaa. Jos itkettää niin itkettää. Pointsihakuinen ylpeilynöyristely on sitä että vääntää naamalleen iloisen tai surullisen tai minkä ilmeen nyt vääntääkään ilman mitään syytä.
Jumalaan luottaminen on kai ihan perusasioita, oli liike mikä vaan. Ja yks merkitys sanalle usko. Tuli mieleen että oliskohan omavanhurskaus ihan laskettavissa epäuskoksi: ei uskalla luottaa Jumalaan vaan pitää ajatella että minä ite ja minun erinomainen uskoni ja hyvät tekoni.
Niin - juuri sitä "ylpeilynöyristelyä= vieras ilme kasvoille pointsihaku motiivina" en ole käsittänyt. Siis, miksi joku niin tekisi? Kun nyt vielä tunnen ihmisiä koko paljon, voin vakuttaa että ilmiö on täysin vieras. Kaikesta mahdollisesta on kyllä opetettu kaikenlaista, mtta koko tämmöisestä pyrkimyksestä kuulin täällä ensimmäistä kertaa. Eihän siinä mitään, kaikesta joskus sen ensimmäisen kerran kuulee, vaan jos tämä olisi hyvin tavallista niin olisi se jossakin vilahtanut. Sen tajuan, että ihmiset joskus häpeilee kyyneliään sun muuta, mutta ne ovat eri asioita.
Onkohan tuo ihan tätä päivää. Joskus kai oli eduksi olla hurskas ja virittää sen mallista naamaa vaikka hautajaisissa. En pysty oikein eläytymään koko tähän tarpeeseen. Minua mietityttää vain tunteiden tulkitseminen ylpeys-nöyryys-akselilla, se on aika arveluttavaa, epäterveellistä, valitan.
Tuo "minä ite ja minun erinomainen uskoni" - vaihe taitaa olla joillekin täällä tuttu? Voin vakuuttaa että karisee - tai ihminen joutuu pettämään itseään todella raskaimman jälkeen. Se vasta epäterveellistä onkin.
-
Pecca fortiter, sanoi Luther.
-
Keskustelualueen Pecca fortier tulee sananlaskusta: Pecca fortiter, sed fortius fide et gaude in Christo. Tee vahvasti syntiä, mutta usko vahvemmin ja riemuitse Kristuksessa.
Näyttää ilmeiseltä, että jokaisella uskonsuunnalla on oma supersyntinsä, se siis, josta erityisesti varoitellaan.
Minä taas oletan, että ortodoksit, katoliset ja luterilaiset ovat pääsosin samaa mieltä synneistä, olivatpa ne superia tai ihan tavallisia.
Onko näin: Körttiläinen tapa tarkastella ihmisen tunteita on vähän tämännäköinen: Se on ylpeä / valehtelee olevansa nöyrä? Selkeä dikotomiahan se on. Mutta kun elämä on vähän mutkikkaampi juttu.
Siis nöyrä ihmisten vai Jumalan edessä? Tiedän ihmisiä, jotka ovat huutaneet Jumalalle ja moittineet häntä. Olettaisin kuitenkin, että valtaosa ihmisissä lähestyy nöyränä Jumalaa tai ainakin haluaisi lähestyä nöyränä Jumalaa.
Ja tästä: Voisiko luottaa vähän enemmän Jumalaan - vai mennäänkö siinä jo ylätietä? Eikö voisi olla rauhassa mitä onkin, iloinen, surullinen, tyytyväinen itseensä, tyytymätön ja masentunut, vihainen, mitä nyt onkin, ja uskoa että Jumala kyllä pitää huolen tuosta syntipuolesta?
En tunnista iloa, surua, itsetyytyväisyyttä, tyytymättömyytä, masennusta tai vihaisuutta synniksi. Ne ovat ihmisen tunteiden kirjoa. Ihmiselle on välttämätöntä ilo, suru, tyytyväisyys/tyytymöttömyys ja viha. Jos kätkee ilonsa tai vihansa tai surunsa on seurauksena mielenhäiriö. Masennus pahimmillaan on tietysti sairautta.
Uskaltaako täällä sanoa että on jokseenkin surkea, jos niin todella kokee - siis, en nyt foorumia tarkoita vaan körttejä yleensä?
Miksi ei uskaltaisi? On tietysti olemassa henkilökohtaisia kynnyksiä surkeuden tunnustamiseen. Körtit ovat tavallisia suomalaisia iloineen, suruineen, vihan puuskineen. Joskus ollaan mahrottoman tyytyväisiä, joskus taas tyytymättömiä. Ja jos mahdollista, niin körtit ovat niitä syntisimpiä. :003:
-
Pecca fortiter-ilmiöstä hyvä esimerkki on legendaarinen ravintola Surutoin Turussa, Kaskenkadulla (12), Itäisen Pitkäkadun ja Sirkkalankadun välissä.
-
Etsitkö ikävöivä vastausta samaan kysymykseen kuin minäkin aluksi sitoutuessani.?
Menetänkö persoonallisuuteni, liudennunko sini-mustaan hartauteen?
Turha pelko. En ole niissä entisissä ympyröissäni voinut olla läheskään niin oma tunteellinen hupakko
mikä olen. Siellä sitä oppihartautta harjoitettiin.
Kun aloin käydä seuroissa pidin körttien tasaisesta olemisesta, hartaasta veisaamisesta ja kotoisesta rupattelusta "kamarikeskusteluissa". Minua hiljaisuus hoitaa. Omissa oloissani osaan kyllä pitää pulputusta ja tarvittaessa meteliä monenkin akan edestä.
Tärkeintä on opin istuminen minun nahkoihini. Jumala Pyhä, minä paha. Turhia omat yrittämiset. Niitä meinaa joskus vanhasta muistista tehdä. Kristus on keskeisin, me olemme kuin meren hiekka
Ja mitä olen saanut! Ilon, vapauden, huumorin lahja ja monta ystävää. Ja ryhmän jossa viihdyn.
-
Uskaltaisikohan väittää, että körttiläisyys pääsee lähelle oikeita tunteita, kun se karttaa tunteilua ja tunnelmointia? Se on kai ainakin tavoitteena. Näin olen tuntenut seurapuheita kuunnellessani. Järkikin pysyy usein mukana.
-
Uskaltaisikohan väittää, että körttiläisyys pääsee lähelle oikeita tunteita, kun se karttaa tunteilua ja tunnelmointia? Se on kai ainakin tavoitteena. Näin olen tuntenut seurapuheita kuunnellessani. Järkikin pysyy usein mukana.
Näin on hyvä. Jos tunteita ei yritetä provosoida, eikä ihmisiä kiihottaa ja kiihdyttää, saattavat hänen omat, aidot tunteensa saada tilaa herätä. Ehkä tässä onkin syy, joka itseni saa vähän piinaantuneeksi milloin nyt minusta ihmisten tunteita yritetään tavalla tai toisella ulkonaisin keinoin väkisin liikutella. Sen tähden vähän karu ja rauhallinen ilmapiiri tuntuukin oitis aika turvalliselta. Josks tekstinluku kirkossa on piinallista, lukija tahtoo lausua ne sievästi, runollisesti ja ilmaisuvoimaisesti, ja se, paitsi että vaatisi ammattitaitoa, on vähän tarpeetonta.
Uskoon ja jumalasuhteeseen takuulla liittyy tunteita, voimakkaitakin. Tuuskin voimakkaampia onkaan, kuin ne joita koetaan: syyllisyys, pelko, pettyminen itseen, häpeäkin, ja tuota viimemainittua luulen sreksi tekijäksi siinä että nämä jutut ovat niin arkoja ja ihminen niiden kanssa, niitä ilmaistessaan, niin suojaton. Sitä alan vasta hitaansorttisesti itse ymmärtää, kuinka suurella kunnioituksella toisen vakaumusta ja uskoa olisi osattava käsitellä silloinkin kun on eri mieltä. Jos tämän toisen nolaa, no, hän häpeää, ja joko raivostuu tai lamautuu kokonaan vähän tyylistään riippuen.
Ja toisaalta helpotus anteeksisaamisesta saattaa olla aika valtava, kevennys ja huojennus ja ilo.
Lisäksi ollaan vielä rajoilla kaiken aikaa, ja jossakin määrin jokainen käsittelee myös omaa kuolemaansa. Olen usein miettinyt että enemmän tässä tarvitaan rauhoittamista kuin stimlointia.
-
Jokaisella herätysliikkeellä näyttää olevan jokin suuri asia, josta tehdään jonkinlainen, kai sitten uskonkilvoituksen fokus.
Minulle tuli nyt sitten ensimmäinen Hengellinen Kuukausilehti, jossa joku kirjoittaja selvitti, että on paras olla vain reilusti koppava fariseus, eikä teetellä katuvaa publikaania. No, se oli jokseenkin se, miltä minusta on näyttänytkin. Jos ei ongelmia ole, niitä pitää ilmeisesti aina tehdä, ja kymmenen käskyn päälle lisätään se yhdestoista: Muista sitten ennen kaikkea, ettet....Se on sikäli työlästä, että useimmilla kyllä on tekeminen niissä kymmenessäkin, ja ongelmia ja taakkoja aivan riittävästi ilman mitään "meidän liikkeen" lisämausteitakin. Kuka viitsii tehdä vielä tuostakin kysymyksen? Jos katuu niin katuu. Sama kai on, miltä se toisista näyttää. Sama, miltä se ylipäänsä näyttää! Jos nyt rupeaa vahtimaan tuota, niin sanonpa että siinä riittää vahdittavaa niin että muulle ei riitä silmää, ei korvaa. Siinä saa mennä mutamatkin vaalit, erinäiset maat järistä ja uhrit menehtyä ja yhteisvastuut kannetaan siinä ohitseni, kun minä vahdin olenko nöyrä vai tekonöyrä! Pitäisikö varn voksi rveta tekoylpeäksi...ei, tässä on pahemmin solmussa kuin ikinä minkään "tosirakkaus odottaa"-jttjen kanssa (kn se odotti sen kolme viikkoa minkä kuulutusten haku kesti ja siinä ajassa vähän huonosti tutustui ja sitten kun tutustui...)
Kulkaas, kun ylpeys on semmoinen asia jolle ei missään tapauksessa kuitenkaan suuria voi. Juuri kn luuli nöyrtyneensä ylpistyy siitä että on nöyrä -.- niin pitkään kun tämä on sisällytettävä elämänarvoksi numero yksi! Jos siitä hellittää, sekin hellittää otteensa.
Jos nyt ajatus on se että publikaani vedätti, ja fariseus kaikessa naiiviudessaan oli edes rehellinen, sitten käsitän. Jos "liike" on langennut hekumoimaan pahuuksissaan niin että siitä on jo tullut itseisarvo, ja alkaa unohtua, että anteeksi saatuaan olisi kai ajatus yrittää korjata tapojaan eri syistä, niin ok sitten. Näinkö on? Siis tähänkö pysähdytään?
Entäs se arki, jota olisi elettävä kuitenkin?
Publikaani, joka kokee että Jmala on syntiselle armollinen, parhaassa tapauksessa on niin hyvillään, että lopettaa kiskuroinnin ainakin muutamaksi päiväksi, ja toisten ihmisten elämä helpottuu vähän. Fariseus joka on rohkeasti kunnolla mitä onkin, menee kotiinsa, ja jatkaa entiseen malliin. Ehkä hän antaa kymmenykset sun muuta, mutta jos hän on yhtä rakkaudeton kuin oli temppeliin tullessaan ja tilanteeseen tyytyväinen, hän saattaa olla pian ns. ympäristöhaitta.
MInusta joskus on näyttänyt siltä, että körtti kippuroi sen äärellä onko hän nyt "oikeesti nöyrä" katuessaan ja tehdessään parannusta, on sitten vaikka varmuuuden voksi knnolla koppava, ettei tule teeskennelleeksi, ja siihen voimat menevätkin.
Arki, jossa kristillisyys eletään todeksi, on ihmeen vähällä huomiolla. No, te sanotte että minä erehdyn - ja nyt toivon kyllä että niin on.
-
Jokaisella herätysliikkeellä näyttää olevan jokin suuri asia, josta tehdään jonkinlainen, kai sitten uskonkilvoituksen fokus.
Minulle tuli nyt sitten ensimmäinen Hengellinen Kuukausilehti, jossa joku kirjoittaja selvitti, että on paras olla vain reilusti koppava fariseus, eikä teetellä katuvaa publikaania. No, se oli jokseenkin se, miltä minusta on näyttänytkin. Jos ei ongelmia ole, niitä pitää ilmeisesti aina tehdä, ja kymmenen käskyn päälle lisätään se yhdestoista: Muista sitten ennen kaikkea, ettet....Se on sikäli työlästä, että useimmilla kyllä on tekeminen niissä kymmenessäkin, ja ongelmia ja taakkoja aivan riittävästi ilman mitään "meidän liikkeen" lisämausteitakin. Kuka viitsii tehdä vielä tuostakin kysymyksen? Jos katuu niin katuu. Sama kai on, miltä se toisista näyttää. Sama, miltä se ylipäänsä näyttää! Jos nyt rupeaa vahtimaan tuota, niin sanonpa että siinä riittää vahdittavaa niin että muulle ei riitä silmää, ei korvaa. Siinä saa mennä mutamatkin vaalit, erinäiset maat järistä ja uhrit menehtyä ja yhteisvastuut kannetaan siinä ohitseni, kun minä vahdin olenko nöyrä vai tekonöyrä! Pitäisikö varan vuoksi ruveta tekoylpeäksi...ei, tässä on pahemmin solmussa kuin ikinä minkään "tosirakkaus odottaa"-juttujen kanssa (kun se odotti sen kolme viikkoa minkä kuulutusten haku kesti ja siinä ajassa vähän huonosti tutustui ja sitten kun tutustui...)
Kulkaas, kun ylpeys on semmoinen asia jolle ei missään tapauksessa kuitenkaan suuria voi. Juuri kn luuli nöyrtyneensä ylpistyy siitä että on nöyrä -.- niin pitkään kun tämä on sisällytettävä elämänarvoksi numero yksi! Jos siitä hellittää, sekin hellittää otteensa.
Jos nyt ajatus on se että publikaani vedätti, ja fariseus kaikessa naiiviudessaan oli edes rehellinen, sitten käsitän. Jos "liike" on langennut hekumoimaan pahuuksissaan niin että siitä on jo tullut itseisarvo, ja alkaa unohtua, että anteeksi saatuaan olisi kai ajatus yrittää korjata tapojaan eri syistä, niin ok sitten. Näinkö on? Siis tähänkö pysähdytään?
Entäs se arki, jota olisi elettävä kuitenkin?
Publikaani, joka kokee että Jmala on syntiselle armollinen, parhaassa tapauksessa on niin hyvillään, että lopettaa kiskuroinnin ainakin muutamaksi päiväksi, ja toisten ihmisten elämä helpottuu vähän. Fariseus joka on rohkeasti kunnolla mitä onkin, menee kotiinsa, ja jatkaa entiseen malliin. Ehkä hän antaa kymmenykset sun muuta, mutta jos hän on yhtä rakkaudeton kuin oli temppeliin tullessaan ja tilanteeseen tyytyväinen, hän saattaa olla pian ns. ympäristöhaitta.
MInusta joskus on näyttänyt siltä, että körtti kippuroi sen äärellä onko hän nyt "oikeesti nöyrä" katuessaan ja tehdessään parannusta, on sitten vaikka varmuuuden voksi knnolla koppava, ettei tule teeskennelleeksi, ja siihen voimat menevätkin.
Arki, jossa kristillisyys eletään todeksi, on ihmeen vähällä huomiolla. No, te sanotte että minä erehdyn - ja nyt toivon kyllä että niin on.
-
Jos nyt ajatus on se että publikaani vedätti, ja fariseus kaikessa naiiviudessaan oli edes rehellinen, sitten käsitän. Jos "liike" on langennut hekumoimaan pahuuksissaan niin että siitä on jo tullut itseisarvo, ja alkaa unohtua, että anteeksi saatuaan olisi kai ajatus yrittää korjata tapojaan eri syistä, niin ok sitten. Näinkö on? Siis tähänkö pysähdytään?
Luin myös ao. jutun ja ymmärsin sen toisin. Ymmärsin, että publikaani oli se, joka meni omaan huoneeseen ja rukoili Jumalaa. Ei hän ollut ylpeä vaan hän heittäyty Jumalan eteen sellaisena kuin on. Normaalin ihmisen - kuten körtinkin - elämään kuuluu pahuuksia ja hyvyyksiä ja kaikkea siltä väliltä. Körtit siis kannattavat kansankirkkoa ilman erityisestä teologiaa. Körtit korostavat yksinkertaista uskoa, Jumalan kaikkiavaltiutta sekä pelastusta vain armosta.
MInusta joskus on näyttänyt siltä, että körtti kippuroi sen äärellä onko hän nyt "oikeesti nöyrä" katuessaan ja tehdessään parannusta, on sitten vaikka varmuuuden voksi knnolla koppava, ettei tule teeskennelleeksi, ja siihen voimat menevätkin. Arki, jossa kristillisyys eletään todeksi, on ihmeen vähällä huomiolla. No, te sanotte että minä erehdyn - ja nyt toivon kyllä että niin on.
Mielestäni herännäisyys korostaa juuri arkea, elämän elämistä ja Jumalan armon varaan heittäytymistä. Usko ei tarvitse ihmetemppuja, ei tunnustuksia eikä ilmoituksia. Usko on. Pelastusta ei saa vaikka kuinka temppuilisi.
-
Etsitkö ikävöivä vastausta samaan kysymykseen kuin minäkin aluksi sitoutuessani.?
Menetänkö persoonallisuuteni, liudennunko sini-mustaan hartauteen?
No en oikeastaan. Minä en ole viitsinyt kertoa koko juttua, mutta no, jos nyt selittäisi. Tulen tapaamaan monia teistä, ja silloin selittäisin kuitenkin. Kerron tästä aika nopeasti tutustuttaessa jotta ei kenenkään tarvitse pelästyä. Olen vain tuuminut, etten viitsisi valittaa täällä, ja onhan tämä hieman yksityisasiakin. Mutta siis, en valitakaan, selitän vain.
Minulla on epilepsia joka pysyy hieman huonosti tasapainossa, ohimolohko- eli temporaalialkuinen. Se on ollut aina, mutta puhkesi näkyvällä tavalla kun aloin erikoistumisaikana säännöllisesti päivystää. Lopulta sain Grand Mal-.kohtaksen juuri päivystäessäni, ja silloin selvisi diagnoosi. Otatin aamlla itsestäni eeg:n ja neurologi nappasi minut kahviosta mukaansa kun ylikiertäjä oli soittanut ja ilmenteerannut...
Neurologi otti kunnon esitiedot ja selvitti että minun omituiset hetkeni, jolloin olen väsynyt, kalpea, ärtyisä ja huonosti kontaktissa enkä muutenkaan oma itseni ovat olleet temporaalikohtauksia joka nyt vain työperäisesti paheni...kyllä minä tämän jälkeenkin päivystin mutta en sitten enää. Se paheni sitten vielä, 1992 tai jotain puhkesi sivusairaus, aivojen tyvivaltimo menee kiinni (vähän kuin kaulavaltimo migreenissä) ja silloin tulee kans oireita mutta hieman erilaisia. Nämä ovat kytköksissä toisiinsa.
Tämä selittää minun aika monet opintopisteeni ja useat tutkintoni - jos en ole voinut tehdä lääkärintyötä, olen opiskellut silloin. Kun oireet saadaan hallintaan palaan työhön kipin kapin, jotta ammattitaito ei mene. Eräs ratkaisu on osa-aikaisuus, ja sen hyvä puoli on jälleen se että voin myös opiskella, kun siitä tykkään. Nyt on minulla uusi lääkäri joka oli taudin tasapainoon tyytymätön (syystä) ja korjasi lääkityksen ja siitä syystä uskallan ylipäätään mitään uutta, sillä selvästi voin paljon paremmin. Työ sujuu pienellä riskillä - ei potilaille, onneksi erikoisala sopii - vaan minulle siksi että minut täällä tiedetään ja tunnetaan eikä oireita pelätä - potilaat muuten ei pelkääkään, selitän jos he joutuvat näkemään ja ne sanovat poikkeuksetta,että "ai jaa! Mutta sittenhän tohtori ymmärtää!" Se juopa, joka on terveen vahvan ja heikon sairaan välillä umpeutuu ja koen itsekin tämän lähentäneen minua potilaisiin.
Mutta on kristillisiä ympyröitä joissa tämä ei käy mitenkään päinsä, karismaatikoilta palaisi hermo ensimmäisenä kun minä en parane...yksi ihan rauhallinen svenskatalande pappi, muuten ihan ok, katkaisi välit kokonaan...hän kn oli kans varma siitä että Jumala parantaa minut kun vain rukoillaan --- äitini siihen kyllä totesi että rukoiltu on, erinäiset kerrat! Mutta siis, olinkin välillä pitkään hurrien puolella, mutta kun muutin joidenkin jatko-opintojen takia seudulle jolla ei niitä ollut minut kirjattiin suomenkieliselle puolelle taas.
Ärtyisyys auran aikana loukkaa monia, ja kun siihen voi liittyä amnesia eli en mista tapahtnutta, en osaa pyytää anteeksi, lisäksi anteeksipyyntö yleensä sisältää lupauksen että yrittää olla toiste toimimatta samoin ja sitähän en voi luvata.
Mutta tämä on osaltaan tehnyt minusta sen mitä olen. En voi ikinä pitää itseäni ainakaan hyvänä ja onnistneena, sillä se jokin minkä näen ja tiedän itsessäni auran aikana tapahtuvan lähtee minusta ja aivoistani - joskaan ei mielestäni... onhan siinä ero. Mtta jollakin tapaa tämä on tehnyt minulle selväksi sen ettei ihmisestä juuri paljoon ole, ei ainakaan lunastamaan sieluaan TuonelastaOlen yhtä kaikki hyvin selvillä siitä, että monin tavoin minusta ei mitään hyvää lähde - yritettävä tietty on, ja sairas ei vapata minua vastuusta... en taida osata selittää.
Täällä uskoisin voivani olla. Matti Hyrck, joka on sekä teologian tohtori että psykoanalyytikko ja joka ohjasi minun Bonhoeffer-tutkistelujani, no, tuli joskus juteltua mustakin, hyvin vähän kylläkin, mutta tästä, ja hän se minut neuvoi tänne. Hän arveli että tykkäisin olla körttien seurassa ja että körtit kestäisivät minua. Alkuun sanoin että eii tullut kauppoja, minä en mene enää minnekään, mutta mietittyäni aika kauan, ja lopetettani sen B:n parissa, etsiydyin foorumille nyt ensin.
................................
Pitkä, poikkeksellinen sepustus. Mahtuuko sääntöjen raameihin? Toivottavasti. Tämä siis ei ole valittamista eikä valittaen kirjoitettua, ihan vaan tiedoksi... täytyis selittää teille kuitenkin... tämä minua on huolestuttant ja mietityttänyt.
-
Normaalin ihmisen - kuten körtinkin - elämään kuuluu pahuuksia ja hyvyyksiä ja kaikkea siltä väliltä. Körtit siis kannattavat kansankirkkoa ilman erityisestä teologiaa. Körtit korostavat yksinkertaista uskoa, Jumalan kaikkiavaltiutta sekä pelastusta vain armosta.
Mielestäni herännäisyys korostaa juuri arkea, elämän elämistä ja Jumalan armon varaan heittäytymistä. Usko ei tarvitse ihmetemppuja, ei tunnustuksia eikä ilmoituksia. Usko on. Pelastusta ei saa vaikka kuinka temppuilisi.
Jeps. Sitä täällä ollaan vailla. Kyllä tämä on oikea osoite minulle. Juuri nyt on varmasti tavallista enemmän kysymyksiä mielessä, mutta perusasia taitaa olla tässä. Tällä tavalla minun on oikeastaan vain ja ainoastaan mahdollista olla.
-
Kiitos pitkästä sepustuksestasi, ikävöivä! Kyllähän tuollaisella historialla jo ikävää kertyykin. Eikö ikävää vasten näytä ilokin kirkkaammalta?
-
Sinun sairaskertomuksesi on yksi monien joukossa tällä foorumilla. Niillä oli oikein oma palstakin, mihin lie uumeniin joutunut.
Tämä osoitti että vaikeakaan fyysinen vamma ei rajoita aineetonta olemustamme.
Lahjakkuus ei taida kun lisääntyä niillä joilla sähkö pätkii välillä päässä.
Meidän Basso on
ollut epileptikko puolet elämästään ja on alkavasta dementiastaan huolimatta edelleen
älykkäin koira jonka olen tavannut
. Älä nyt loukkaannu kun vertaan koiraan. Se on kyllä monen ihmisen veroinen.
Tervetuloa kaikkine puolinesi! Sydämestään toivottaa: Riitta
-
Kiitos pitkästä sepustuksestasi, ikävöivä! Kyllähän tuollaisella historialla jo ikävää kertyykin. Eikö ikävää vasten näytä ilokin kirkkaammalta?
No jeps, kertyy. Kiitos kärsivällisyydestä! Minä nimittäin oikeastaan vasta nyt kun saatiin tasapaino paremmaksi, huomasin, kuinka suuresti kohtausten pelko on rajoittanut elämääni. Tietty kun toisiin voi kuolla, ja toisiin taas liittyy se ikävä käyttäytymisen muutos jolla pelästyttää ihmiset tahtomattaan, ei oikein rohkene liikkua kuin sellaisessa seurassa joka on ne nähnyt, tietää ja tuntee.
Seppos tuolla selvitti että sairaus pitää nöyränä väkisin, ja lisäksi se kummasti pelkistää elämänarvoja. On pakko ajatella, mikä lopulta on tärkeää, ja sillä tavalla se paradoksaalista kyllä saattaa jopa helpottaa elämää.
Ja Riitta, olen jossakin määrin täällä saanut perehtyä Basson persoonaan, ja minulle on suuri kunnia saada jakaa tämän mainion luontokappaleen kohtalo! Joitakin historian suurmiehiä tiedän voitavan rivittää meidän jälkeemme, mutten kyllä muista ketä. Ja hyvin monta suurenmoista koiraa, tiedän!
-
Dostojevskin muistinkin, mutta uskon sankarit Paavali ja Muhammed näyttävät olevan myös goolattuna. Monia muitakin olen rekisteröinyt, mutta en muista. Alkaa tuo muisti
heiketä!
Basso: rehellinen, uskollinen, rakastava, lempeä, hoitava, palvova, terapeutti! :109:
-
Kiitos Ikävöivä, että kerroit itsestäsi. Ja jos joskus tapaamme, ei mahdollinen ärtymys tai muukaan meitä säikytä, kun tiedämme mistä on kysymys. Tähän sakkiin varmasti mahtuu yhtä sun toista.
Tuosta nöyryydestä / ylpeydestä. Näin vähän aikaa körttiläisyyttä, körttejä ja foorumia seuranneena luulen, että nöyryyden ylpeydestä ei varmaan ole kovin monella kyse. Jossakin ketjussa siitä on sanailtu enemmän ja vähemmän, mutta se on ollut voittopuolisesti vain muutaman foorumilaisen sanailua. Ne körttiläiset, joihin olen voinut tutustua eivät tekeydy nöyriksi tai ylpeiksi.
-
Olipa aika puhutteleva kirjoitus Ikävöivältä. Rupes mietityttämään, että mitenkä tässä elämässä pitäis olla, että ois parhain päin. Tuudittaudun siihen, että toistaiseksi riittää, että uhraan ajatuksen moiselle mahdottomuudelle.
-
Minä taas oletan, että ortodoksit, katoliset ja luterilaiset ovat pääsosin samaa mieltä synneistä, olivatpa ne superia tai ihan tavallisia.
Menee taas vähän ekumeenisen keskustelun ja toinen toisemme ymmärtämise pohdinnan puolelle, mutta protestanttiset kirkot eivät käsittääkseni nimeä ns kuolemansyntejä --- vai mitä ovat suomeksi "kardinalsynder" joita on seitsemän? Se ortodoksikaverini selvitti että on jotain juuri kullekin ihmiselle itselleen tyypillistä...yksi on ylpeä, toinen ahne... minä kyllä pystyn hyvin useampaan...nähdäkseni useimmat... toisaalta se Heinimäen kirja oli vähän sinnepäin, hauskasti tosin, mutta on aikaa siitä kun sen luin, enkä tiedä, ovatko katoliset kirkot enää juuri sitä mieltä että yksi synti olisi toista vakavampi.
. Kiirastuleen roomalaiskatoliset uskovat yhä, mutta onko näillä enää linkitystä, en todella tiedä. Tahtoisin kyllä tietää.
Luther taisi ajatella että ihminen lankeaa vakavimpaan syntiin jos hän ei enää luota siihen että Jumala on hyvä.
Tästä taas on Faulhauber (kertokaa kuka se oli jos tiedätte tost noin vaan- löysin vain sitaatin, enkä jaksa nyt kollata wikipediaa) sanonut, että moni on kadottanut uskonsa Jumalaan koska ensin on menettänyt uskonsa ihmisiin. Samoin moni on löytänyt uskonsa siihen, että Jumala on hyvä, kohdattuaan ihmisen, joka on poistanut katkeruuden hänen sydämestään.
Olisiko kristityn kutsumus, kuunnella hiljaa, ymmärtää ja osoittaa rakkautta, kuinka itselle on mahdollista, ja kuinka missäkin tarvitaan?
Muistelen sitä viisasta pappia, joka ei suostunut sanomaan minulle että juu, kyllä Jumala johdattaa, ties mistä syystä. Tästä puhuimme myös, hyvistä teoista, ja hän sanoi, että Kristus tuomiolla tunnistaa omat tekonsa... jäi mielikuva kristitystä kuin rännistä joka päästää Jumalan rakkaden virtaamaan lävitseen kohti sitä joka sien tarpeessa on... silloinhan ei ole merkitystä sillä millainen ränni on ulospäin... ruosteinen ja vino toimii, jos ei ole tukkeessa...
No, alkaa jo näkyä että nukuin huonosti ja kädet turposivat kun viikonlopun tein "puutarhatöitä"..se on hommaa kun terassi sentään on aika pieni ja kasveja on sitten kolmessa kerroksessa, ei, neljässä- viidessä.
-
Menee taas vähän ekumeenisen keskustelun ja toinen toisemme ymmärtämise pohdinnan puolelle, mutta protestanttiset kirkot eivät käsittääkseni nimeä ns kuolemansyntejä --- vai mitä ovat suomeksi "kardinalsynder" joita on seitsemän? Se ortodoksikaverini selvitti että on jotain juuri kullekin ihmiselle itselleen tyypillistä...yksi on ylpeä, toinen ahne... minä kyllä pystyn hyvin useampaan...nähdäkseni useimmat... toisaalta se Heinimäen kirja oli vähän sinnepäin, hauskasti tosin, mutta on aikaa siitä kun sen luin, enkä tiedä, ovatko katoliset kirkot enää juuri sitä mieltä että yksi synti olisi toista vakavampi.
. Kiirastuleen roomalaiskatoliset uskovat yhä, mutta onko näillä enää linkitystä, en todella tiedä. Tahtoisin kyllä tietää.
Katolisen kirkon katekismuksessa (engl. laitos, kappaleet 1040-1032 (http://www.usccb.org/catechism/text/pt1sect2chpt3art12.shtml)) opetetaan niin, että vähäisemmistä synneistä puhdistautumattomalle seuraa puhdistus kiirastulessa. Tässä kohdassa siteerataan Gregorius Suurta:
As for certain lesser faults, we must believe that, before the Final Judgment, there is a purifying fire. He who is truth says that whoever utters blasphemy against the Holy Spirit will be pardoned neither in this age nor in the age to come. From this sentence we understand that certain offenses can be forgiven in this age, but certain others in the age to come.
Tästä taas on Faulhauber (kertokaa kuka se oli jos tiedätte tost noin vaan- löysin vain sitaatin, enkä jaksa nyt kollata wikipediaa) sanonut, että moni on kadottanut uskonsa Jumalaan koska ensin on menettänyt uskonsa ihmisiin. Samoin moni on löytänyt uskonsa siihen, että Jumala on hyvä, kohdattuaan ihmisen, joka on poistanut katkeruuden hänen sydämestään.
Michael von Faulhaber (http://de.wikipedia.org/wiki/Michael_von_Faulhaber), saksalainen kardinaali ja arkkipiispa?
Mt
-
Faulhauberin teesi ei ole toiminut kylläkään minulla.
Mitä useammin olen pettynyt ihmisiin, sitä enemmän tarvitsen Jumalan apua.
Katkeruuttani ei poistanut ihmisten hyvyys tai ystävyys. Yksin rukous sen aiheuttajan ja itseni puolesta vihdoin toi tuloksen, ja prosessia pidän yhä yllä. Päivä paistaa jo lämpimästi ja olen kuin "Ellun kana", vain lepään ja nautin.
Muuten olen liiankin kova puuhaamaan ja ahkeroimaan. Laiska olen vain pohtimaan
turhan tarkkaann Syvällisiä Kysymyksiä. Ne eivät minua elätä, vaan elämä, päivän matka kerrallaan.
-
Ehkä ihmisiltä joskus odottaa liikaa. Minua on kyllä autettu - kai on käynyt mäihä, ja sen olen kyllä pannut Jumalan piikkiin, tuli apu mitä tietä tulikin. Jaa niin, onhan päinvastoinkin käynyt, mutta niistä on autettu yli.