Minusta uudestisyntyminen ei oikeastaan edes voi olla muuta kuin jatkuvaa prosessia, koska ihminenkään ei ole mikään kiinteä möykky vaan alati muuttuva ja kasvava olento. Eri elämäntilanteissa on eri kysymykset, silloin vanhat vastaukset eivät enää riitä: on synnyttävä uudestaan, ylhäältä. Muutenhan sitä voisi tukeutua johonkin menneen ajan uskoon, joka on jossain elämänvaiheessa ollut totta ja jonka sitten on kivettänyt Totuudeksi itselleen.
Pari sitaattia tulee asian tiimoilta mieleen. Ensimmäinen oli jostain muinaisesta herättäjäjuhlapuheesta (jos joku muistaa, kenen, saa sanoa). Ajatus oli, että israelilaiset eivät saaneet kerätä autiomaavaelluksellaan taivaan mannaa talteen. Oli vaikeaa olla keräämättä, koska sitä oli paljon ja koska oli vaikea luottaa, että huomenna saataisiin taas uutta mannaa taivaasta. Ihmisellä kun on tapana varmistella omia asemiaan, ja se on ihan luonnollistakin. Seurapuhujan ajatus oli, että armo on kuin manna: joka päivä uusi, taivaasta tullut. Vanhaa armoa ei saa kerätä talteen, sillä niin kuin mannan autiomaassa, siihenkin tulee matoja.
Toinen anekdootti on rippikoulupedagogiikan luennolta muutaman vuoden takaa. Keskusteltiin kasteen merkityksen kautta nuorten uskosta, uskoontulosta jne. Kurssin toinen rintama oli sitä mieltä, että riparilaiset ovat jo kristittyjä, koska heille on annettu usko kasteessa. Toiselta puolen edellytettiin ns. henkilökohtaista uskoa ja sen synnyttämiseen pyrkimistä rippikouluopetuksessa. Kommentti kuului, että Jumala ei pakota ketään, ja kyllä ihminen voi kääntyä pois Jumalasta (esimerkkinä oli nuorten satanismiflirttailut ja muu kuolemaromantiikka). Satu Syynimaa, nyk. Linko, sanoi tyynesti: "Kyllä minä ainakin käännyn joka päivä pois Jumalasta." Se oli jotain niin tyhjentävää, että saan vieläkin lohtua ja kiksejä ko. kommentin syvyydestä ja körttihenkisyydestä.