Minunkin sydämeni silmien avaaja, Paavo Ruotsalainen, kirjoitti 10.4.1844 tulikivenkatkuiset sanansa Fredrik Gabriel Hedbergin kirjan Uskon Oppi Autuuteen johdosta.
Armonjärjestyksestä väännettiin.
Ymmärtääkseni Paavon edustama uskonkäsitys oli sitä mieltä, että Hedbergin edustamassa uskonkäsityksessä mm. paadutetaan omatunto armon julistuksella.
Paavolle kristillisyys ei ollut "armon varassa lepäilemistä", koska tuollaisen levon ja passiivisuuden uskottiin johtavan paatumukseen. Paavon edustama käsitys kristityn elämästä käsittääkseni oli se, että oikea usko on aktiivista uskoa, eli sellaista, että joka hetki pidetään mieli Kristuksessa ja koko ajan pyritään olemaan tietoisessa yhteydessä Kristukseen.
Ja mitä tuli tuohon Viisveisaajan lainaamaan kielilläpuhumisasiaan, niin ymmärtääkseni Paavo ei ollut mikään kielilläpuhumisen vastustaja. Hän vastusti sellaista kielillä puhumista tai profetoimista, minkä hän koki vääräksi. Oikeaksi kokemaansa hän ei vastustanut, vaan hyväksyi sen.
Paavon edustama uskonnäkemys arvosti Raamattua ja ymmärtääkseni piti hyvin tärkeänä, että sitä myös luetaan.
Se uskonkäsitys, joka mm. Ruotsalaisella, Laguksella ja Malbergilla oli, on nykyään joko kadonnut lähes tyystin tai äärimmäisen harvinaiseksi.
Tähän mennessä näiden herrojen teologiaa tutkineena ymmärtäisin, että jos he tulisivat kuuntelmaan nykyajan saarnoja kirkoissa ja seuroissa, niin pääosin harhaoppisiksi julistaisivat, koska nykyajan saarnaajat ovat niin paljon philosophisten vaikutteiden täyttämiä, että pääasiassa pystyvät vain yhteiskunnallisista asioista saarnaamaan ja evankeliumia on vain sen verran mukana juuri siinä muodossa, että saadaan omattunnot sillä paatumaan.
Nykyään sanan julistajilla tuntuu olevan niin paljon uutta tietoa (="nykyään tiedämme niin paljon enemmän, kuin ennen"),
joka turhentaa sen evankeliumin, jota Paavo ja kumppanit julistivat ja edustivat.
1800 luvun alkupuolen ja puolivälin körtti-isien tekstien ja elämänkertojen lukemiseni jatkuu.