Itse olen seurustellut jo pari vuotta ei-uskovan kanssa, ja vakaa on aikomus vielä mennä naimisiinkin. Usein on kyllä ollut vaikeaa ahdistukseenkin asti, kun olen miettinyt onko tämä oikein vai väärin...
Monet uskovaiset (eivät tosin körttejä), ovat sitä mieltä, että se on syntiä Raamatun Sanan perusteella (2. Kor 6:14-). Olen usein itsekkin miettinyt tuota, mutta en tajua voisiko Jumala todella tarkoittaa tuossa avioliittoa... Mitäs tällä ollaan mieltä? Mielestäni on tärkeää missä tahansa seurustelussa, että on molemminpuolista kunnioitusta. Kun molemmat saavat pitää oman uskonsa (tai uskomattomuutensa), en nää sitä ongelmana.
Riippuu tietysti ihmisestä, me emme ole kumpikaan kiihkoilijoita puoleen eikä toiseen. Olen monesti ajatellut, että on jopa helpompaa seurustella agnostikon kanssa kuin jonkun superuskovaisen. Olen miettinyt sitäkin (kuten hupakin kirjoitti), että ehkä tällä on tarkoituksensa, sillä suhde on tehnyt minutkin avarakatseisemmaksi ja nöyremmäksi, ja toisaalta poikaystäväni ei pidä enää kaikkia kristittyjä idiootteina fundamentalisteina niin kuin ennen seurusteluamme