Tuli tänään luetuksi kirjastossa Sanansaattajaa, pitkästä aikaa- ja tuli aika mietteliäs olo. On tämä modernin, maallisen maailman paine valtava: en voi uskoa että evankelisuus aina olisi ollut näin kapea-alaista, omia ahtaita viivoja vetävää. Iloinen, omistava varmuus oli teksteistä kaukana. Varmasti voi "puhdasoppisesta" luterilaisuudesta vetää näitäkin käytännön johtopäätöksiä, ja varmasti latentisti aikoinaan vedettiinkin, mutta ydin tuskin oli missään kouristuksenomaisessa kieltämisessä. Enemmänkin kai radikaalissa avaamisessa. Epäilemättä kristinuskon kapea-alaistuessa ja perääntyessä konservatiivisuus saa enemmän voimaa uskon universaalien näkyjen hälventyessä ja heikentyessä, mutta surullinen prosessi on, jos niin käy. Toki laimea liberalismi on sitten se toinen polarisaation ikävä seuraus, mutta se edes jollakin retorisella tasolla pyrkii pysymään kiinni ytimessä. Hämmästyttävää että sitten vielä löytyy itsepintaisesti eläviä liekkejä, jotka pitkälle pysyttelevät erillään tästä kylmästä ajasta, modernisaation ja scientismin paineista: olisiko Siionin virret se vahva rokotus niin pelokasta lyömistä kuin pinnallistumista vastaan? Säilyyköhän tasapaino vielä tulevaisuudessakin?