Löysin vasta foorumiin ja pakkohan se on elähdyttää hiipuneitakin
keskusteluja, kun mielenkiintoisia kerran ovat:
Problematisoisin rahtusen eri herätysliikkeillemme (=viisijako) annettujen
luonnehdintojen toimivuutta historiallisessa tarkastelussa. Sinällään
oikeansuuntaiset määritelmät, kuten herännäisyys = mystispietistinen
alatien kristillisyys / evankelisuus = opillinen, iloinen, luottava,
menettävät merkitystään, kun niitä liu'utetaan aikajanalla pysähtymättä
tarkastelemaan kulloistakin kontekstia. Erityisen mielenkiintoisia ovatkin
olleet tässä keskustelussa käytetyt puheenvuorot, joissa on kiinnitetty
huomioita herätysliikkeidemme mentaliteettien muutoksiin
("liudentuminen").
Nyky-herännäisyydelle pidän itse melko oivaltavana terminä
körttihumanismia, koska sen käytössä uusinnetaan varsinaisen
kantasanan alkuperäistä pilkkafunktiota luovasti, kuvaavasti ja - ainakin
itselleni liikkeeseen kuulavana - itseironisesti. Lienee perusteltua väittää,
ettei tämä nykyinen "körttihumanismimme" edusta enää pietismiä sanan
historiallisessa merkityksessä (esim. armojärjestyskäsitykset ovat jääneet
matkan varrella taustalle).
Onkin hieman ongelmallista etsiä herännäisyyden ja evankelisuuden eroja
Paavon ja Hedbergin kaunoista, kun tosiasiassa nyky-herännäisyydellä on
liki pitäen enemmän yhteistä nyky-evankelisuuden kuin Paavon
edustaman herännäisyyden kanssa. Jos taas ajattelemme 1800-luvun
herännyttä kansaa, muodostivat he identiteettiään ensisijassa tekemällä
eroa suruttomiin. Tämä piirre oli yhteinen kaikille liikkeille. Vasta "eri"
liikkeiden vaikuttaessa samoilla alueilla ja niiden riitaantuessa, tuli
tarpeelliseksi eksplikoida niitä seikkoja, jotka erottivat heränneet toisista
heränneistä.
Aina tähän rajankäyntiin ei ollut edes tarvetta. Paavon kuoleman
jälkeisessä hajaannuksessa ryhmäkuri hölleni ja heränneiden identiteetti
ja spiritualiteetti sai hyvinkin kirjavia muotoja paikallistasolla. Esimerkiksi
1880-90-luvuilla Pohjois-Savossa heränneet kävivät alueella viriilisti
vaikuttaneissa horrossaarnaajakokouksissa, joissa uskonmeno oli
ekstaattisesta kokemuksesta ponnistavaa. W. Malmivaara kävikin
Hengellisessä kuukauslehdessään tiukkaa rajankäyntiä eri suuntausten
kanssa. Silti vielä vuonna 1895 piispa G. Johansson moitti Limingan
piispantarkistuksessa heränneitä unissaarnojen asettamisesta Raamatun
yläpuolelle. Tällainen julkisuus lisäsi vettä myllyyn projektissa, jossa
herännäisyyttä kansallistettiin ja julkisuuskuvaa "raitistettiin" (tästä tietysti
lisää I. Huhdan mainiossa väitöskirjassa).
Tahtoo tällä kaikella sanoa, että 1800-luvun alkupuolen tilanteessa, jossa
kaikki herätyskristilliset lieveilmiömme käyttivät enemmän ja vähemmän
samoja hartaus- ja laulukirjoja, olivat ns. herätysliikkeemme kaikesta
huolimatta verrattain samankaltaisia ja niiden väliset rajat kansan tasolla
vähintäänkin epäselviä. Vasta edellä puidun kaltaiset konfliktit kärjistivät
eroja riittävästi, jotta selvä raja voitiin vetää.
Voidaankin kysyä, onko nykyisen liikkeemme alku ajoitettava W.
Malmivaaraan? Malmivaaran siioninvirsiuudistus kuitenkin onnistui
"epäraitista herrnhutilaishenkeä" poistamalla terävöittämään tuon rakkaan
katekismuksemme eroavaisuutta suhteessa kilpaileviin liikkeisiin. Toisaalta
ekstaatikkoihin ja laestadiolaisiin yhdistetyn morsius- ja verimystiikan
kielen karsiminen uskonharjoituksestamme petasi tietä kansallismielisiin
kulttuurisalonkeihin - ja sitä tietä kohti "körttihumanismia".
Hedelmällistä onkin tarkastella sitä, miten ja miltä osin Paavon ja
Hedbergin uskonkäsitykset ovat siirtyneet liikkeiden nykyisiin johdannaisiin
ja miltä osin seisomme yhä vaikuttajiemme sanojen takana. Voisi olla
liikkeellemme ihan tervettä tuulettaa hieman ovia ja myöntää liikkeen
muuttuneen Paavon ajoista ja opeista. Silloin voisimme nähdä myös
selvemmin sen, mikä on säilynyt muuttumattomana liikkeessämme.
Oletettavasti se on jotakin olennaista.