Mikä olisi tärkeää? ja muuta höpinää silmälaseista

[Pengu]

Heippa,

Mieleeni heräsi eräs kysymys, jota alustan tässä ihan pikkaisen aluksi jos sopii.

Eli :meillä ihmisillä on mielestäni ainainen tarve järjestää maailmaamme asettaen asioita ja ihmisiä tärkeysjärjestykseen, jotta voisimme hahmottaa maailman omien arvosilmälasiemme lävitse. Muodostamme päässämme arvokategorioita, joita sitten oman rajallisen ymmärryksemme mukaan käytämme.

Jos käytän esimerkkinä kristinuskoa Suomessa, niin eikö meille kaikille ole ainakin jossain mittakaavassa olemassa uskovat ja ei-uskovat, oikea- ja vääräoppiset, fundamentalistit ja vapaamieliset? Samoin meillä on kaikilla jonkinlainen käsitys siitä, mikä kristinuskossa on tärkeintä. Kelle se on lähimmäisenrakkaus(mitä se ikinä sitten onkaan), parannuksen tekeminen, armon varaan heittäytyminen tai mikä ikinä. Joka tapauksessa kyse tässä on lähtökohdasta, arvosilmälasiemme "silmäämme" lähimpänä olevasta linssipinnasta, jonka läpi kaiken muun näemme. Usein ainakin luterilaisessa kirkossa tärkeysjärjestystä  kysyttäessä viitataan rakkauden kaksoiskäskyyn(kolmoiskäsky se minusta kyllä on).
Rakastakaamme lähimmäisiämme kuin itseämme ja Jumalaa yli kaiken.

Mihin on silti unohtunut toinen Jeesuksen sanoma, jossa hän käyttää sanaa tärkein?

Kohta löytyy Raamatusta Matteuksen evankeliumista ja kuuluu (ehkä jotkut jo tietävätkin)

23. Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää.

Haluaisinkin näin kysyä teiltä viisaammilta, että mihin teidän mielestänne tässä viitataan? Mitä on oikeus, mitä laupeus, mitä uskollisuus?

Onko oikeutta se, että rakastamme itseämme, laupeutta lähimmäisenrakkaus ja uskollisuus rakkautta Jumalaa kohtaan ja jos on niin mitä niillä tarkoitetaan?

Omaksi keskustelunavaukseni kirjoitan vain, että kun luterilaisuudessa niin usein painotetaan henkilökohtaista suhdetta Jumalaan eli uskoa, niin eikö se tässä ole vain yksi kolmasosa koko jutusta? Eikö uskollisuus ole suhdetta Jumalaan, oikeus ja laupeus lienee enemmänkin lähimmäistä kohtaan suunnattua rakkautta?

Voiko liiallinen uskollisuuden korostaminen viedä näiltä kahdelta muultakin ilmeisen tärkeältä asialta painoarvoa? Tällä en halua ketään kannustaa mihinkään suunnattomaan synninnekemiseen itselleen valehdellen, että teen tämän muiden eduksi (toivoo nimimerkki "Kokemusta löytyy), mutta eikö Robin Hood ollut sankari ainakin yhtä paljon kuin joku kieltäytymyksen mestari, jonka oma henkilökohtainen suhde Jumalaan on ollut tätä kautta saavutettuna erinomainen ja nuhteeton (siis teoriassa totta kai)?

Tulipas paljon sekavaa tekstiä - suokaa anteeksi. On perjantai-ilta ja väsyttää.

t:P

[Pengu]

jaahans, kaksoispiste + P onkin tuollainen kielimerkki. no mutta, se tarkoitti T: P eli terveisin Petja

[Pena]

Mitä hienoa siinä kieltäymyksen mestarissa muka olisi? Muistan joskus viime vuosituhannella lukeneeni aforismin, että jos askeesi olisi jotenkin arvokasta, pitäisi ummetus julistaa pyhäksi taudiksi.

[santtu-62]

Kolmas helmi  "Benkulle"

...meillä ihmisillä on mielestäni ainainen tarve järjestää maailmaamme asettaen asioita ja ihmisiä tärkeysjärjestykseen, jotta voisimme hahmottaa maailman omien arvosilmälasiemme lävitse. Muodostamme päässämme arvokategorioita, joita sitten oman rajallisen ymmärryksemme mukaan käytämme.

Jos käytän esimerkkinä kristinuskoa Suomessa, niin eikö meille kaikille ole ainakin jossain mittakaavassa olemassa uskovat ja ei-uskovat, oikea- ja vääräoppiset, fundamentalistit ja vapaamieliset? Samoin meillä on kaikilla jonkinlainen käsitys siitä, mikä kristinuskossa on tärkeintä. Kelle se on lähimmäisenrakkaus(mitä se ikinä sitten onkaan), parannuksen tekeminen, armon varaan heittäytyminen tai mikä ikinä. Joka tapauksessa kyse tässä on lähtökohdasta, arvosilmälasiemme "silmäämme" lähimpänä olevasta linssipinnasta, jonka läpi kaiken muun näemme. Usein ainakin luterilaisessa kirkossa tärkeysjärjestystä  kysyttäessä viitataan rakkauden kaksoiskäskyyn(kolmoiskäsky se minusta kyllä on).
Rakastakaamme lähimmäisiämme kuin itseämme ja Jumalaa yli kaiken.
Mihin on silti unohtunut toinen Jeesuksen sanoma, jossa hän käyttää sanaa tärkein?
Kohta löytyy Raamatusta Matteuksen evankeliumista ja kuuluu (ehkä jotkut jo tietävätkin).
23. Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan sikseen jättää.
Omaksi keskustelunavaukseni kirjoitan vain, että kun luterilaisuudessa niin usein painotetaan henkilökohtaista suhdetta Jumalaan eli uskoa, niin eikö se tässä ole vain yksi kolmasosa koko jutusta? Eikö uskollisuus ole suhdetta Jumalaan, oikeus ja laupeus lienee enemmänkin lähimmäistä kohtaan suunnattua rakkautta?

Voiko liiallinen uskollisuuden korostaminen viedä näiltä kahdelta muultakin ilmeisen tärkeältä asialta painoarvoa? Tällä en halua ketään kannustaa mihinkään suunnattomaan synninnekemiseen itselleen valehdellen, että teen tämän muiden eduksi (toivoo nimimerkki "Kokemusta löytyy), mutta eikö Robin Hood ollut sankari ainakin yhtä paljon kuin joku kieltäytymyksen mestari, jonka oma henkilökohtainen suhde Jumalaan on ollut tätä kautta saavutettuna erinomainen ja nuhteeton (siis teoriassa totta kai)?

T
t:P

Mitä hienoa siinä kieltäymyksen mestarissa muka olisi? Muistan joskus viime vuosituhannella lukeneeni aforismin, että jos askeesi olisi jotenkin arvokasta, pitäisi ummetus julistaa pyhäksi taudiksi.

Siksi minulla rapatessa roiskuu, hyvin usein  tulee "lappariin otettua liikaakin satsia". Silloin jalat pettää...kiitos Pena ja Pengu, jatketaan harjoituksia "hiekkalaatikolla"

SV 124

[Leena]

Pidin Pengun jutusta. Yritän silti olla jaarittelematta pitkiä juttuja. Saattaa tulla hieman subjektiivista selvitystä, ja pahimmoillaan ohittaa omat kysymyksesi, toivon että ei aivan.

- Sain viitisen vuotta sitten ehdotuksen, että aina havaitessani tekeväni syntiä asettaisin käden toiselle olkapäälle. Näin siksi, että en ylpistyisi kuten jostakin kristillisestä eleestä, kuten käsien ristimisestä. Minun tulisi tarkkailla itseäni hellittämättä, ja valvoa myös ajatuksiani ja harjaantua tässä käymällä iltaisin lävitse ainakin käskyt, ja perinteiset ns "kuolemansynnit" ja katsoa mitkä kaikki rikoin sillä päivämäärällä. Neuvon antoi luterilainen pappi, ei siis kummastakaan katolisesta kirkosta (kun on mukana nuo "kardinalsynder" eikö ne ole kuolemansynnit på finska?).  

- Mietin ja kirjoitin takaisin, että ei käy. En ehdi. Yksin työ on sen luonteista, että se edellyttää huomion kiinnittämistä koko ajan toisiin. Pieniä lapsia ei ole, muuta perhettä kyllä, ja aikaa se vie välillä miettiä kuinka se mummonkrupsa siellä pikkukaupungissa pärjää ja soitellakin sinne täytyy, ja kavereista kolmella on syöpä ja kummityttö Karibialla tarvitsisi valokuvia suomalaisesta talvesta. Eivätkä nämä edes ole vielä mitään "hyviä tekoja", näistä yksikään ei ole mikään vihamies jota pitäisi jaksaa rakastaa, siinä taitaakin se inhimillinen tulla vastaan,  mutta jotka nyt yhtä kaikki syrjäytyvät jos keskityn tuossa mittakaavassa hurskauteni vaalintaan.  Omalla tavallani minun on näistä huolehdittava.

-On pyydettävä että Jumala huomauttaa, jos alan talloa toisia. Ja jonakin päivänä saatetaan kysyä enemmän kuin tämä. En nyt tiedä mitä tapahtuu jos rupean vatvomaan iltaisin päivän tekojani noin detaljeittain- ehkä vain hyvää. En ole siihenkään ryhtynyt. Jokin tökkii vastaan.  En kai vain jaksa enää suorittaa. Huomaan erinomaisesti mokaukseni ihan ilmankin.  Luulen että masentuisin tuosta itseeni tuijottelusta.

- Se taisi olla siinä Sirenius-Arnkil-Eskolan "perimmäisissä": Tyyppi etsi itseään ja etsi Jumalaa ja vielä ihmisiäkin, ja lähimmäisessään kohtasi heidät kaikki, pitäisi lukea uudestaan.