Keskustelu > Raamattupiirit

Raamattupiiri, 1. Korinttolaiskirje 10. luku

(1/4) > >>

karjalaisenkyösti:
http://www.evl.fi/raamattu/1992/1Kor.10.html
http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/1Kor.10.html

Tervetuloa, minä ja muut arvoisat foorumilaiset, 1. Korintolaiskirjeen 10 luvun kiehtovaan maailmaan

karjalaisenkyösti:
Jae 5:               "Mutta useimpiin heistä Jumala ei mielistynyt, koskapa he hukkuivat erämaassa."
Matteus 22:14 "Sillä monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut."

Vakavaa sanaa.

Jae 12: "Sentähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea."
Tästä tulee mieleeni psalmi 139: "jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle. "

Tulkitsen, että seisomisella tarkoitetaan oikeata suhdetta Jumalaan, oikeaa uskoa Kristukseen.
Jos minulla siis on suhde Jumalaan, siihen kuuluunee olennaisena osana jonkinlainen huoli siitä, että lankeaa pois.
Luulouskoon ja penseyteen tätä huolta ei varmaankaan kuulu - ja jos kuuluu, niin ehkäpä se on pieni.

Menneiden aikojen körttiläisyydessä lienee tuttu sellainen ajatus, että oikea usko on jatkuvaa kipuilua sen tilanteen kanssa, jossa ihminen kokee hätää pelastuksestaan tai syntisyydestään tai jostain vastaavasta, joka johtaa ihmisen jokahetkiseen Jeesuksen puoleen kääntymiseen ja oikean uskon pyytämiseen. Tuo psalmin 139 ruokous siis tämän näkemyksen mukaan kuuluisi tämän oikean uskon piiriin.
Pelastus- tai kadotusvarmuus ei siis olisi oikean uskon seuraus, vaan koko ajan toistuva huuto Jeesuksen puoleen.

Kun pelastusvarmuuden puuttuminen tai pelastusvamuuden omistaminen irrottautuu tuosta Herran nimen avuksi huutamisesta, niin siitä syntyy suruttomuus.
Suruttomuus tekee hyveen pelastusvarmuudestaan tai pelastusepävarmuudestaan tai kadotusvarmuudestaan ja unohtaa huutaa Herran puoleen.

Tässä muutamia ajatuksia muiden lukijoiden arvioitavaksi.

karjalaisenkyösti:
Jonas Lagukselta olen oppinut, että ei kannata huolestua siitä, että kaikki hyveet puuttuvat elämässä tai että kaikki muu maailmassa oleva kiinnostaa ja vain Raamattu ja sen kertoma sanoma ei kiinnosta.
Kylmästä, penseästä, kuivasta ja Jumalaa vihaavasta sydämestä pelkän pään tiedon ja järjen perusteella ilman mitään tunteita voi ruveta huutamaan Jeesusta avuksi tähän omaan toivottomaan tilanteeseen ja kun huomaa ajatusten harhautuneen muualle, ei sitä jää harmittelemaan vaan uudelleen kääntyy Herran puoleen saman asian kanssa.
Herra sitten vastaa, miten vastaa ja milloin näkee hyväksi vastata.
Itse olen kokenut tuon opetuksen varsin lohdulliseksi. Siinä rima on niin alhaalla. Ei tarvitse mitään ennakkovalmistautumisia, vaan voi suoraan mennä Kristusta puhuttelemaan, vaikka ei edes tiedä, mihin itse uskoo - vai uskooko edes mihinkään.

Voi varmaan hyvällä syyllä tulkita, että tuo "seisominen ja katsominen, ettei lankeaisi" on juuri Herran nimen avuksi huutamista.

karjalaisenkyösti:
"Syökää kaikkea, mitä lihakaupassa myydään, kyselemättä mitään omantunnon tähden"

ja

"Jos joku, joka ei usko, kutsuu teitä ja te tahdotte mennä hänen luokseen, niin syökää kaikkea, mitä eteenne pannaan, kyselemättä mitään omantunnon tähden."

Aika jännä ajatus tuo, että kehotetaan, että ei kysytä tässä asiassa neuvoa omatunnolta, vaan kehoitetaan syömään ilman omantunnon tarkkailua.

Omatunto ei ole Jumalan ääni ihmisessä, vaan ihmiseen rakennettu ominaisuus, johon ei voi täysillä luottaa.
Se voi puhua totta, mutta se voi myös valehdella.
Jos saisi omantunnon kiinnitettyä hyvin Raamattuun, niin siihen voisi paremmin luottaa, vaikka ei se edelleenkään erehtymätön olisi.

karjalaisenkyösti:
Tuohon edelliseen vielä joitakin ajatuksia.

Meillä on paljon kaikenlaisia ääniä ja voimakkaita hengellisiä tuntemuksia sisikunnassamme, jotka ovat puhtaasti psyyken maailman tuotetta. Minulle on tullut sellainen ajatus, että moni ihminen pitää sisikuntaansa Jumalana ja uskoo näinollen Jumalan puhuvan näiden tuntemusten ja sisikunnan ajatusten kautta.
Jos tunne on voimakas ja kaunis ja hengellisyyttäkin tuntuu olevan mukana ja jos vielä tulee liikutuksen kyyneleet silmiin, niin tämä luo uskottavuutta sille, että nyt Jumala puhui minulle.
En toki kiellä, etteikö Jumala näinkin puhuis joskus, vaan mikään näistä ilmiöistä ei ole todiste sille, että Jumala olisi näin puhunut. Kyllä minulle sopisi hyvin, että Jumala puhuisi minulle sisikunnassani mahdollisimman paljon.
Ihmisen sisikunta on niin perusteellisen turmeltunut, että se saattaa puhua mitä vain käyttäen hienoja tunteita.

Minulle ominaista on kokea joskus varsin voimakkaasti sisikuntani puhuvan tunteen kautta. Tunne on voimakas ja tietyt tunteet olen jo oppinut erottamaan sellaisiksi, joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Ne ovat aitoja, voi olla voimakas, vaan vailla totuuspohjaa.
Koen kyllä minäkin välillä tunteita, että Jumala ikäänkuin minullekin sisikuntani kautta puhui. Ja varmaan on puhunutkin. Ei tässäkään pidä lasta pesuveden mukana heittää pois.
Vaan varovainen on hyvä olla tuon sisikuntansa kanssa eikä kaikkia tunteitaan totuuksina uskoa.

Jos haluaa, että Jumala välittömästi alkaisi minulle puhua, niin eiköhän siihen tilaan pääse heti, kun avaa Raamatun ja alkaa lukea samalla pyytäen ymmmärrystä, että saisi otteen tästä puheesta.

Tällaisia asioita olen pohdiskellut ja saa olla erimieltä ja tuoda sen jopa kirjallisesti tänne julki.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu