Laitan tämän viestin tännekin, josko se kiinnostaisi jotakuta ja herättäisi keskustelua. Sen varsinainen kohde ovat uskojarukous.netin kirjoittajat, jonne tekstini varsinaisesti kirjoitin. Kokemukseni mukaan täällä Körttifoorumilla on enemmän minun tavallani ajattelevia, mutta jospa jollakulla teistä olisi ajatuksia eri tavoin ajattelevien yhteydestä.
----
Tänään ilmestyneessä kotimaassa on kaksi mielipidekirjoitusta, jotka hyvin kuvaavat kahta kirkossamme vallitsevaa pääsuuntausta, mitä tulee uskonnollisten lauselmien ymmärtämiseen. Miikka Ruokanen vaatii tekstissään ”kuuliaisuutta kertakaikkisesti annetulle Jumalan ilmoitukselle”, jonka tekstit ”säilyvät ikuisesti muuttumattomina”, vaikka ovatkin ”vajavaisia ja kritiikille alttiita” (mitä ikinä nämä kaksi asiaa tarkoittavatkin samassa yhteydessä – ehkä kierkegaardilaista paradoksia?). ”Selkeä opetus ja julistus” on se, mitä kirkko tarvitsee. Ymmärrän Ruokasen tekstin siten, että hän kaipaa kristillisen ajattelun tulkintoihin suurempaa yhdenmukaisuutta ”omien tulkintojen” sijaan.
Ruokasen mielipiteen alapuolella on Juhani Huttusen vastine Heli Karhumäen viimeviikkoiseen kolumniin. Huttunen kirjoittaa Terho Pursiaisen hengessä uskonlauseiden insinöörikielisiä tulkintoja vastaan (”insinöörikieli” on Pursiaisen terminologiaa). Uskonlauseiden symbolisuus ei ole Huttuselle kirosana, vaan juuri symbolisuus tuo esiin niiden syvemmän merkityksen. ”Jos Jeesus [uskontunnustuksen mukaan] ’astui alas tuonelaan’, niin missä hornantuutissa hän käväisi? Tai jos hän ’istuu Isän oikealla puolella’, niin tarkoittaako se, että selkäpuolelta katsottuna hän istukin Isän vasemmalla puolella?”, Huttunen kärjistää. ”Uskonnon kielessä sanojen symbolinen merkitys on usein enemmän totta kuin niiden kirjaimellinen merkitys, sillä vain symbolinen ilmaisu onnistuu viittilöimään jumalalliseen todellisuuteen, jota mikään inhimillinen sana ”sellaisenaan” ei tavoita.” (Uskontunnustushan on latinaksi symbolum.)
Vaikuttaa siltä kuin kirkossa vallitsisi ko. asian tiimoilta kaksi keskustelukulttuuria, joissa ei ymmärretä toistensa kieltä. Itselleni Ruokasen peräänkuuluttama totuuskäsitys merkitsee hengellisen kasvun pysähtymistä, tyrehdyttämistä väkisin. Uskovan ihmisen ei haluttaisi ajattelevan asioita eteenpäin elämän kysymysten muuttuessa. Uskonlauseiden uudelleen tulkitseminen elämänkokemuksen myötä koetaan ”Ruokasen leirissä” (tiedän, ettei jakolinja ole näin jyrkkä tai yksiselitteinen – pelkistän vain, jotta saisin asiani ymmärretyksi) uhkana, joka horjuttaa kristinuskon ikuisia totuuksia. Vapaammin ajattelevien ymmärretään vieraantuneen kristinuskosta kohti maallistumista tai synkretismiä, vaikka he ammentaisivat samasta juutalaiskristillisestä perinteestä kuin konservatiivitkin.
Kyselen, miksei kirkon sisälle mahtuisi (käytännössä mahtuukin, mutta riitaisasti) molempia ajattelumalleja. Mitenkään vähättelemättä omasta ajattelutavastani poikkeavia yritän verrata keskenään vaikkapa lapsen, kehitysvammaisen tai kouluttamattoman uskonnollista maailmaa elämää ja maailmaa nähneen, paljon lukeneen tai hyvin älykkään ihmisen hengenelämään. Tulisiko näiden olla samanlaiset? (En siis vertaa kehitysvammaisiin tai lapsiin niitä, jotka tulkitsevat uskonasioita konservatiivisemmin kuin minä. Pois se!) Paavalikin puhuu uskontaipaleellaan alkuvaiheessa olevista, jotka eivät kestä vahvaa ruokaa, vaan tarvitsevat uskon maitoa. Uskonkokemus muuttuu ja kehittyy monilla elämän myötä. Eri asiat nousevat keskeisiksi, vanhat vastaukset eivät enää riitä uusien kysymysten myötä. Kysyn teiltä, jotka identifioitte itsenne Ruokasen ”joukkoihin”: tulisiko tällaisten ihmisten poistua kristinuskon piiristä? Olisiko se parempi kirkon kannalta? Entä heidän itsensä kannalta? Ymmärrän, että paras vaihtoehto olisi varmaankin ”palata alkuperäiseen uskoon”, mutta jos se ei ole mahdollista niin, että ko. ihminen olisi älyllisesti rehellinen, niin mikä neuvoksi?
Otan esimerkin omasta uskonelämästäni Ruokasen tekstin innoittamana. ”Toivo ikuisesta elämästä ei voi rakentua mihinkään siihen, mitä ihminen on itsessään.” (Ja sitten ihan hyviä ajatuksia siitä, että ihminen tarvitsee armoa.) Itse en ole enää aikuisiälläni pitänyt ikuista elämää oleellisena uskoni kannalta siinä mielessä, kuin se kansanuskossa yleisesti mielletään, siis jonkinlaisena elämän jatkumisena kuoleman jälkeen (voi tietenkin olla, että Ruokanen tarkoittaa jotakin muuta, siinä tapauksessa tämä tekstini ampuu ohi), josta olemme osallisia jo tässä elämässä. Tämän ajatuksen mukaan maanpäällinen elämä on jotenkin toisarvoista kuolemanjälkeisen elämän näkökulmasta katsottuna. Minusta tällainen ikuisen elämän tavoittelu on hybristä, katoavaisuuteen ja luotuisuuteen suostumattomuutta. Tämä on siis vain oma mielipiteeni, ei mikään uskonnollinen julistus tai toisinajattelevien tuomioksi tarkoitettu lyönti. Eli mikäli oma tavoitteeni olisi em. ikuisen elämän saavuttaminen, pitäisin itseäni ylpeänä ja itsekeskeisenä. Tässä elämäntilanteessani minulle sopii varsin mainiosti vanhatestamentillinen ajatus levosta Abrahamin helmassa tai Jobin rauhallisesta kuolemasta, jossa ”pahantekijöiden raivo lakkaa ja orja on herrastaan vapaa”. Mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos kuoleman jälkeen olisikin jonkinlainen tietoisuuden tila, jossa olisimme toinen toistemme tunnistettavissa. Se on Jumalan asia, miten hän on tämän asian järjestänyt, mutta minusta se ei siis ole kovin kiinnostavaa tai oleellista. Rippikoulussa opetan jotakuinkin edellä mainitsemani ”yleisen kansanuskon” mukaisesti, ja minusta se sopiikin 15-vuotiaan ajatteluun ihan hyvin. Itsekin ajattelin 15-vuotiaana jotakuinkin noin. Ehkä ajattelen taas toisin kuin nyt, jos saan elää vanhaksi ja tiedostan paremmin kuolemani todellisuuden, tai jos oikein kovasti kaipaan jotakin kuollutta rakastani.
En pidä tällaista ajattelun muuttumista pahana tai vaarallisena kirkon yhtenäisyyden kannalta. En vaadi, että mökin mummo luopuisi jumalakuvastaan, joka on konkreettisempi kuin omani. Enkä missään nimessä halveksi hänen jumalakuvaansa vaan pyrin keskustellessa löytämään yhdistäviä asioita yhteisestä uskostamme. Kyselen vain, miksi minun ja kaltaisteni uskonkäsitykset koetaan uhkana? Miksi uskon tiellä ei saisi mennä eteenpäin? En kaipaa vastauksia niiltä, jotka näkevät minun olevan automaattisesti harhaan menossa, jos itse koen olevani vain matkalla. En siis halua tällä kirjoituksellani provosoida vaan keskustella niiden kanssa, jotka etsivät yhteyttä ja näkevät tekstissäni aineksia vuoropuheluun.
