Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: eeva-kaisa - 06.03.08 - klo:13:30
-
Laitan tämän viestin tännekin, josko se kiinnostaisi jotakuta ja herättäisi keskustelua. Sen varsinainen kohde ovat uskojarukous.netin kirjoittajat, jonne tekstini varsinaisesti kirjoitin. Kokemukseni mukaan täällä Körttifoorumilla on enemmän minun tavallani ajattelevia, mutta jospa jollakulla teistä olisi ajatuksia eri tavoin ajattelevien yhteydestä.
----
Tänään ilmestyneessä kotimaassa on kaksi mielipidekirjoitusta, jotka hyvin kuvaavat kahta kirkossamme vallitsevaa pääsuuntausta, mitä tulee uskonnollisten lauselmien ymmärtämiseen. Miikka Ruokanen vaatii tekstissään ”kuuliaisuutta kertakaikkisesti annetulle Jumalan ilmoitukselle”, jonka tekstit ”säilyvät ikuisesti muuttumattomina”, vaikka ovatkin ”vajavaisia ja kritiikille alttiita” (mitä ikinä nämä kaksi asiaa tarkoittavatkin samassa yhteydessä – ehkä kierkegaardilaista paradoksia?). ”Selkeä opetus ja julistus” on se, mitä kirkko tarvitsee. Ymmärrän Ruokasen tekstin siten, että hän kaipaa kristillisen ajattelun tulkintoihin suurempaa yhdenmukaisuutta ”omien tulkintojen” sijaan.
Ruokasen mielipiteen alapuolella on Juhani Huttusen vastine Heli Karhumäen viimeviikkoiseen kolumniin. Huttunen kirjoittaa Terho Pursiaisen hengessä uskonlauseiden insinöörikielisiä tulkintoja vastaan (”insinöörikieli” on Pursiaisen terminologiaa). Uskonlauseiden symbolisuus ei ole Huttuselle kirosana, vaan juuri symbolisuus tuo esiin niiden syvemmän merkityksen. ”Jos Jeesus [uskontunnustuksen mukaan] ’astui alas tuonelaan’, niin missä hornantuutissa hän käväisi? Tai jos hän ’istuu Isän oikealla puolella’, niin tarkoittaako se, että selkäpuolelta katsottuna hän istukin Isän vasemmalla puolella?”, Huttunen kärjistää. ”Uskonnon kielessä sanojen symbolinen merkitys on usein enemmän totta kuin niiden kirjaimellinen merkitys, sillä vain symbolinen ilmaisu onnistuu viittilöimään jumalalliseen todellisuuteen, jota mikään inhimillinen sana ”sellaisenaan” ei tavoita.” (Uskontunnustushan on latinaksi symbolum.)
Vaikuttaa siltä kuin kirkossa vallitsisi ko. asian tiimoilta kaksi keskustelukulttuuria, joissa ei ymmärretä toistensa kieltä. Itselleni Ruokasen peräänkuuluttama totuuskäsitys merkitsee hengellisen kasvun pysähtymistä, tyrehdyttämistä väkisin. Uskovan ihmisen ei haluttaisi ajattelevan asioita eteenpäin elämän kysymysten muuttuessa. Uskonlauseiden uudelleen tulkitseminen elämänkokemuksen myötä koetaan ”Ruokasen leirissä” (tiedän, ettei jakolinja ole näin jyrkkä tai yksiselitteinen – pelkistän vain, jotta saisin asiani ymmärretyksi) uhkana, joka horjuttaa kristinuskon ikuisia totuuksia. Vapaammin ajattelevien ymmärretään vieraantuneen kristinuskosta kohti maallistumista tai synkretismiä, vaikka he ammentaisivat samasta juutalaiskristillisestä perinteestä kuin konservatiivitkin.
Kyselen, miksei kirkon sisälle mahtuisi (käytännössä mahtuukin, mutta riitaisasti) molempia ajattelumalleja. Mitenkään vähättelemättä omasta ajattelutavastani poikkeavia yritän verrata keskenään vaikkapa lapsen, kehitysvammaisen tai kouluttamattoman uskonnollista maailmaa elämää ja maailmaa nähneen, paljon lukeneen tai hyvin älykkään ihmisen hengenelämään. Tulisiko näiden olla samanlaiset? (En siis vertaa kehitysvammaisiin tai lapsiin niitä, jotka tulkitsevat uskonasioita konservatiivisemmin kuin minä. Pois se!) Paavalikin puhuu uskontaipaleellaan alkuvaiheessa olevista, jotka eivät kestä vahvaa ruokaa, vaan tarvitsevat uskon maitoa. Uskonkokemus muuttuu ja kehittyy monilla elämän myötä. Eri asiat nousevat keskeisiksi, vanhat vastaukset eivät enää riitä uusien kysymysten myötä. Kysyn teiltä, jotka identifioitte itsenne Ruokasen ”joukkoihin”: tulisiko tällaisten ihmisten poistua kristinuskon piiristä? Olisiko se parempi kirkon kannalta? Entä heidän itsensä kannalta? Ymmärrän, että paras vaihtoehto olisi varmaankin ”palata alkuperäiseen uskoon”, mutta jos se ei ole mahdollista niin, että ko. ihminen olisi älyllisesti rehellinen, niin mikä neuvoksi?
Otan esimerkin omasta uskonelämästäni Ruokasen tekstin innoittamana. ”Toivo ikuisesta elämästä ei voi rakentua mihinkään siihen, mitä ihminen on itsessään.” (Ja sitten ihan hyviä ajatuksia siitä, että ihminen tarvitsee armoa.) Itse en ole enää aikuisiälläni pitänyt ikuista elämää oleellisena uskoni kannalta siinä mielessä, kuin se kansanuskossa yleisesti mielletään, siis jonkinlaisena elämän jatkumisena kuoleman jälkeen (voi tietenkin olla, että Ruokanen tarkoittaa jotakin muuta, siinä tapauksessa tämä tekstini ampuu ohi), josta olemme osallisia jo tässä elämässä. Tämän ajatuksen mukaan maanpäällinen elämä on jotenkin toisarvoista kuolemanjälkeisen elämän näkökulmasta katsottuna. Minusta tällainen ikuisen elämän tavoittelu on hybristä, katoavaisuuteen ja luotuisuuteen suostumattomuutta. Tämä on siis vain oma mielipiteeni, ei mikään uskonnollinen julistus tai toisinajattelevien tuomioksi tarkoitettu lyönti. Eli mikäli oma tavoitteeni olisi em. ikuisen elämän saavuttaminen, pitäisin itseäni ylpeänä ja itsekeskeisenä. Tässä elämäntilanteessani minulle sopii varsin mainiosti vanhatestamentillinen ajatus levosta Abrahamin helmassa tai Jobin rauhallisesta kuolemasta, jossa ”pahantekijöiden raivo lakkaa ja orja on herrastaan vapaa”. Mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos kuoleman jälkeen olisikin jonkinlainen tietoisuuden tila, jossa olisimme toinen toistemme tunnistettavissa. Se on Jumalan asia, miten hän on tämän asian järjestänyt, mutta minusta se ei siis ole kovin kiinnostavaa tai oleellista. Rippikoulussa opetan jotakuinkin edellä mainitsemani ”yleisen kansanuskon” mukaisesti, ja minusta se sopiikin 15-vuotiaan ajatteluun ihan hyvin. Itsekin ajattelin 15-vuotiaana jotakuinkin noin. Ehkä ajattelen taas toisin kuin nyt, jos saan elää vanhaksi ja tiedostan paremmin kuolemani todellisuuden, tai jos oikein kovasti kaipaan jotakin kuollutta rakastani.
En pidä tällaista ajattelun muuttumista pahana tai vaarallisena kirkon yhtenäisyyden kannalta. En vaadi, että mökin mummo luopuisi jumalakuvastaan, joka on konkreettisempi kuin omani. Enkä missään nimessä halveksi hänen jumalakuvaansa vaan pyrin keskustellessa löytämään yhdistäviä asioita yhteisestä uskostamme. Kyselen vain, miksi minun ja kaltaisteni uskonkäsitykset koetaan uhkana? Miksi uskon tiellä ei saisi mennä eteenpäin? En kaipaa vastauksia niiltä, jotka näkevät minun olevan automaattisesti harhaan menossa, jos itse koen olevani vain matkalla. En siis halua tällä kirjoituksellani provosoida vaan keskustella niiden kanssa, jotka etsivät yhteyttä ja näkevät tekstissäni aineksia vuoropuheluun.
-
Raamatun kirja, joka ajattelussani selvimmin liittyy näihin teemoihin, on Joonan kirja. Se on minusta selvästi samaa kirjallisuuden lajia kuin arabialaiset Sindbad-tarinat. Evankeliumien mukaan Jeesus piti sitä tärkeänä kuvauksena Jumalan toiminnasta vaikka se laajemmin ottaen taitaa olla hauskaa palturia.
-
Pitkä kirjoitus vaatii sulattelua, lutherilaisittain märehtimistä.
Luin eilen Jussi Talasniemen Onnellisesta vaihtokaupasta luvun, joka käsitteli samoja asioita, Raamatun sanan ymmärtämistä eri tavoin erilaisten teologisten näkemysten mukaan.
Sekin vaatii märehtimistä.
Mikähän mahtaisi olla teemaan sopiva Lutherin teksti - mielellään sellainen, jonka saa kohtuullisella vaivalla käsiinsä.
Mt
P.S. Mikäli kehitysvammaisia tunnen, niin heihin - tai lapsiin - vertaaminen näissä asioissa ei olisi negatiivinen asia, päinvastoin.
-
P.S. Mikäli kehitysvammaisia tunnen, niin heihin - tai lapsiin - vertaaminen näissä asioissa ei olisi negatiivinen asia, päinvastoin.
Ei minustakaan. Mahtavia esikuvia meidän kaikkien vaelluksen esikuviksi. Kaikki vain eivät ajattele näin, siksi selittelin. Olin joskus opiskeluaikoina vetämässä kehitysvammaisten leiriä kesällä, enkä missään ole tavannut niin aitoja ja hurskaita kristittyjä.
-
Kyselen, miksei kirkon sisälle mahtuisi (käytännössä mahtuukin, mutta riitaisasti) molempia ajattelumalleja.
Luin myös Ruokasen jutun ja hämmästelin hänen linjavetoaan. Miikka Ruokasta pidetiin 1980-luvulla vielä modernina ja liberaalina ajattelijana, mutta ehkä hänen mielipiteensä ovat "konservoituneet", mitä vanhemmaksi mies on kasvanut.
Ruokasen syytöksen kohteena on liberaaliteologia. Käsite on lähtöisin fundamentalisteilta. Eri tavalla ajattelevat leimataan liberaalista teologiaa kannattavaksi. On vaikea ymmärtää, että Ruokanen syyttää kirkon alennustilaa liberaaliteologiasta johtuvaksi ja vaati palaamista oikean opin pariin.
En ole aivan vakuuttunut, että "aito kirkko" syntyy Ruokasen julistuksen pohjalta, mutta kirkko voi hajota pieniin osiin, kun riidellään siitä, mikä on ehdottomasti oikea oppi ja totuus.
-
Ruokasen luennoilla 1980-luvulla, jotkin körttikaverit sanoivat Ruokasen olevan konservatiivi-Raittilaakin konservatiivisempi. Ei Ruokanen ole ollut viehättynyt liberaaliteologien meiningeistä. :wink:
-
...konservatiivi-Raittilaakin...
No jopas! On mulla ollut ilmeisesti melkoinen isoisä...
-
en ole maininnut Raittilaa konservatiiviksi. Olin pienenä poikana siellä kylässä ja ihastuin Raittilan kilpikonnaan. :wink:
-
Kilpikonnaa on vaikea mieltää radikaaliksi tai liberaaliksi. Eiköhän se kilpensä suojassa ole aikamoinen konservatiivi. Se on sitten eri asia, miten lemmikkieläimet heijastavat isäntäväkeään. Meillä on terrierinarttu.
-
Kilpikonnaa on vaikea mieltää radikaaliksi tai liberaaliksi. Eiköhän se kilpensä suojassa ole aikamoinen konservatiivi. Se on sitten eri asia, miten lemmikkieläimet heijastavat isäntäväkeään. Meillä on terrierinarttu.
Miten se tulkitaan sitä, kun meillä ei ole kotieläimiä, jos ei huomioda kevään tullen heränneitä muurahaisia. Niitä on jokapaikassa, kuten tässä näppäimistössä.
-
Eikös tuo ole avarakatseista kansankirkollisuutta kauneimmillaan!
-
Eikös tuo ole avarakatseista kansankirkollisuutta kauneimmillaan!
Entäs sokeritoukat? Saako niitä listiä? :lol:
-
Vahinkoeläinten konkreettinen listiminen on varmaankin suotavaa. Teon symbolisesta merkityksestä olen jokseenkin samaa mieltä. Sokeri olkoon aistillisen himon vertauskuva ja toukka sen pauloihin langenneen ja turmioon joutuneen onnettoman kadotetun sielun symboli. Olkoon tämä meille varoitukseksi.
-
Tykkään possunlihasta. 1970-luvun loppupuolella olin seuroissa Ylihärmässä. Ne olivat siantapposeurat. :wink:
-
Siantapposeurat! Siinä symboliikka ja konkretia lyövät kättä toisilleen.
-
Siantapposeurat! Mitähän seuraavaksi? Mitähän muhammedit näistä ylläolevista riveistä tuumaavat?
-
Isäntä lahtasi sikansa ja alkoi seurat. :wink:
-
Tarjottiinko seuraväelle oikeaa kunnon sikarokkaa, jossa ui läskinpaloja.
Kukaan ei puhunut silloi rasvasta mitään. Kunnon siassa piti olla puukon terän paksuudelta läskiä eli n. 5 tuumaa.
Minä olen pitänyt tupakkalakkoseurat. olin ollut polttamatta yhden kokonaisen vuoden. Syksyllä tulee jo 20 vuotta. Seurojen pitoon yllytti ystävämme Toivo Tolppanen.
Keksikää uusia seurojenpito aiheita.
-
Eiköhän tässä kohta mietitä lakkiaisseuroja toukokuuksi.
-
Sama vika kuin Penalla. Ei siantapposeuroja vaan lakkiaisseurat. :wink:
-
Tupakkalakkoseurat on loistavat käsitteenä. :D
-
Sopisiko paastonaikaan laihdutuskuuriseurat? Entäs pilkkireissun jälkeen kalanperkuuseurat? Rakastuneiden seurusteluseurat?
-
Meillä ei ole kirkkokäsikirjassa kaavaa avioeroaville lohdutukseksi ja tueksi, mikä on minusta suuri puute. Puhuin kerran asiasta kahvipöydässä kollegojen kesken. Sanoivat, että ei sellaiseen voi olla kaavaa, kun ei me kirkossa kannateta avioeroa. Minä siihen, että ei kai me kuolemistakaan kannateta, mutta silti on hautajaisille seremonia. Kun kirkko kerran väittää olevansa ihmisten elämän tilanteissa rinnalla mukana... Mutta mikään ei estäisi pitämästä avioeroseuroja. Voisi kutsua samat ihmiset kuin häihinkin ja pyytää ystävien siunausta sille, että osattaisiin kohdella toisiaan kristillisessä hengessä, vaikkei yhdessä osatakaan elää. Ja toimisi se varmaan senkin puolesta, ettei ystäväpiiri niin jakaantuisi.
-
Avioeroseurat on hyvä ajatus, jota ei toivottavasti tarvitse toteuttaa - seurojen pito muutenkin silloin, kun tarvitsee lohtua. Murrosikäisten vanhempana voisin pitää kotiinodotusseuroja ja aamuveisuita hyvin konkreettisessa herätysmielessä.
-
Avioeroseurat on hyvä ajatus, jota ei toivottavasti tarvitse toteuttaa - seurojen pito muutenkin silloin, kun tarvitsee lohtua. Murrosikäisten vanhempana voisin pitää kotiinodotusseuroja ja aamuveisuita hyvin konkreettisessa herätysmielessä.
Onpa puheenvuoroista ollut seuraa kerrakseen. :wink:
-
seurat ovat arkista elämää meille syntisille ja körttiläisille ihmisille. :wink:
-
Vieläkö ompeluseuroja pidetään jossain päin Suomea? Ennen ne olivat suosittuja. Sotilaat saivat sodanaikana lämpimiä aineellisia terveisiä ompeluseuroista rintamalle. Sen jälkeen kun vaihdoin itse körttirintamaa en ole kyseisistä seuroista kuullut.
-
Tiistaipiiri voisi olla nitrodiskoinen ompeluseurapiiri. Syntisellä pääkaupunkiseudulla seurapiiri kokoontuu pari kertaa kuukaudessa. Äitini on kutoillut tiistaipiirissä erittäin paljon. Ja muutkin. :wink:
-
Tiistaipiiri voisi olla nitrodiskoinen ompeluseurapiiri. Syntisellä pääkaupunkiseudulla seurapiiri kokoontuu pari kertaa kuukaudessa. Äitini on kutoillut tiistaipiirissä erittäin paljon. Ja muutkin. :wink:
Aivan. "Seurakuntamummot" ne kokoontuvat joka viikko vähintään kerran keskustelemaan päivän teemoista ja kutomaan sukkia ja villapaitoja hädänalaisille ja köyhille. Ei sanota nykyään ompeluseuraksi vaan lähetyspiireiksi, mutta periaate on sama.
-
Ennen kaikkea käytäntö on sama. Puikot kilisemään ja neulat suihkimaan!
-
Ennen kaikkea käytäntö on sama. Puikot kilisemään ja neulat suihkimaan!
Ja nimenomaisesti ja ennenkaikkisesti käytäntö. :wink:
-
jäi vaivaamaan, että ketä ne symbolistit ja konkretistit tarkalleen ottaen ovat? Meneekö jako siinä, kuinka paljon on ehtinyt asioita elämänsä aikana ajattelemaan, vai onko kyseessä ennemminkin opillinen jako? Eeva-Kaisalla on tässä paljon ajatusta, mutta itselläni ei rahkeet riitä ottamaan haastetta vastaan.
-
Symbolistit ilmaisevat viestinsä symbolein: sanoin, kuvin, sävelin, elein... Konkretistit tekevät konkreettisia, todellisia tekoja.
Tähän voisi liittyä suomalaisen avioliiton väitetty ongelma: mies osoittaa rakkauttaan rakentamalla omakotitalon ja vaimo murjottaa, kun mies on iltakaudet rakennuksella eikä koskaan puhu tunteistaan.
-
joo, mutta viittaako Eeva-Kaisa nyt tässä esim. tiettyihin liikkeisiin tai jotain tietynlaista teologiaa kannattaviin ihmisiin? Voisiko asian saada vielä hieman yksilöidympänä, kun tuntuu etten nyt aivan tavoittanut kenestä puhuttiin ja mihin pyrittiin.
-
Alun perin tässä taitaa olla kysymys Raamatun ymmärtämisestä: Oliko esimerkiksi todellinen Joona-niminen mies oikeasti tiettyinä (periaatteessa vuosiluvulla ja päivämäärällä ilmaistavina) päivinä suuren kalan sisällä kolme päivää vai onko Joonan kirja merimiessadun muotoon sepitetty viesti meidän mielikuvituksellemme ja tunteillemme?
-
Symbolistit ilmaisevat viestinsä symbolein: sanoin, kuvin, sävelin, elein... Konkretistit tekevät konkreettisia, todellisia tekoja.
Tähän voisi liittyä suomalaisen avioliiton väitetty ongelma: mies osoittaa rakkauttaan rakentamalla omakotitalon ja vaimo murjottaa, kun mies on iltakaudet rakennuksella eikä koskaan puhu tunteistaan.
Mutta mitä tapahtuisikaan, jos mies lirkuttelisi vaimolleen päivän pääksytysten ja talo jäisi rakentamatta? Mieshän symboloisi silloin
heinäsirkkaa, joka vain soittelee viuluaan vaikka hänen hänen pitäisi ryhtyä konkreettiseen toimintaan eli talon rakentamiseen. Johtopäätös on se, että teki sitten sitä tai tätä, niin se on vaimon mielestä väärin näin konkreettisesti sanoen. :wink:
-
Häitä Hillevi-hiiren soitetaan, on hepokatti-Heikki sulhasenaan.
Ei kelvannut Saku ei Matiaskaan, sillä multaa on myyrällä varpaissaan.
-
Häitä Hillevi-hiiren soitetaan, on hepokatti-Heikki sulhasenaan. Ei kelvannut Saku ei Matiaskaan, sillä multaa on myyrällä varpaissaan.
aaha, aaha :lol:
-
Hyvä aloitus keskustelulle. Konservatiivit ovat suhteessa lukumääräänsä melkoisen näkyvä osa kirkosta: kristillisen median yleisönosastoissa ja keskustelufoorumeissa hyvin usein tapaa näitä mielipiteitä tavallaan puhtaimmillaan. Äänenpainot lienevät tuttuja - miten ollaan luovuttu oikeasta opista, menty mukaan synnilliseen maailmaan, kaikki muuttuu, lähinnä huonompaan suuntaan eikä kirkko asetu tätä vastustamaan vaan on suhteellinen, epäselvä, ylisuvaitsevainen, vanhasta pysyvästä opistaan luopunut. Ja mitäpä tähän sanoisi? Maailma on synnillinen, kirkko on epäselvä, ylirelativistinenkin. Mutta maailma on aina ollut järkyttävän synnillinen, aiemmin yhteiskunta oli selvästi jopa nykyistäkin raadollisempi ja julmempi vaikka vallitsikin kaikille vieläpä pakotettuna täysin oikeaoppinen luterilainen puhdasoppisuus. Kirkko ulvoi silloin susien mukana, susien yhteiskunnassa. Eikä ole puolella sanalla tätä pyytänyt anteeksi - yhä nykyäänkin kirkko täytyy puoleksi tahtonsa vastaisesti raahata kristilliseen rakkauteen esimerkiksi suhteessa sukupuolisiin vähemmistöihin ja erilaisuuteen yleensä. En usko että useimmat konservatiivit oikeasti haluaisivatkaan takaisin tähän menneeseen järkyttävän brutaaliin ja primitiiviseen todellisuuteen. Mutta varmuuteen he haluaisivat, harmaan sävyjen poistamiseen, suhteellisuudesta ja pluralismista luopumiseen. Tämän kaipuun ymmärrän täysin, olemme vailla peruskalliota tässä kylmässä maailmassa, ja haluamme niin kiihkeästi saavuttaa sen omilla voimillamme. Se vain on meille epätoivoisen puutteellisille ihmisille mahdotonta, me olemme absoluuttisen kaukana absoluuttisesta Jumalasta. Emme voi omia ja omistaa Hänen ääntään maailmassa, emme voi käyttää Häntä vatsastapuhujan nukkenamme. Kirkko voisi olla paljon parempi kuin mitä se on, sen pitäisi olla paljon parempi, aito huutavan ääni korvessa - tämän sijaan se on laimea, ylisovitteleva, yliymmärtäväinen näitä kristinuskon konservatiivisia väärintulkintoja kohtaan, yliymmärtäväinen syntistä maailman menoa kohtaan. Mutta siinä se on oikeassa, ettei se enää yritä asettua kaiken yläpuolelle, omia täydellistä erehtymättömyyttä. Se korskeus oli suurin mahdollinen synti, pyrkimys omia Jumalan asema maailmassa.
-
On varmaankin totta, että olemme toivottoman kaukana Jumalasta. Toisaalta on totta, että Jumala on aina aivan lähellä meitä, meissä. Oikeaoppisuutta hakeville kumpikaan vaihtoehto ei näytä kelpaavan; he kaipaavat sopivasti käsivarren mitan päässä pidettävää Jumalaa, jota voi katsella joka puolelta ja sitten kirjoittaa aiheesta kaikenkattavan tutkielman.
Eivät kai kirjanoppineet ilkeyksissään ole mitä ovat. Rajoituksensa on kullakin.
-
On varmaankin totta, että olemme toivottoman kaukana Jumalasta. Toisaalta on totta, että Jumala on aina aivan lähellä meitä, meissä.
Niinpä, Jumala on lähellä, me olemme kaukana. Olisi luovuttava vallasta, voimasta ja viisaudesta, että pystyisimme edes muutaman millin itse ryömimään lähemmäksi absoluuttista. Mutta omaksumalla täydellisen puhtaan opin tässä ihmisen maailmassa, jossa ei ole mitään täydellisen puhdasta, petämme itseämme ja sanelemme itserakkaasti absoluuttiselle paikkansa. Ja se on absurdi näky: kaikki nämä vallan ja oman viisautensa ja virheettömän Oppinsa täyteiset paavit ja papit ja pipit ovat groteskisti sysäämässä sivuun nasaretilaisen, mestarimme. Puhe huulten ei vaikene ja sydän pysyy vaiti.
-
On varmaankin totta, että olemme toivottoman kaukana Jumalasta. Toisaalta on totta, että Jumala on aina aivan lähellä meitä, meissä.
Niinpä, Jumala on lähellä, me olemme kaukana. Olisi luovuttava vallasta, voimasta ja viisaudesta, että pystyisimme edes muutaman millin itse ryömimään lähemmäksi absoluuttista. Mutta omaksumalla täydellisen puhtaan opin tässä ihmisen maailmassa, jossa ei ole mitään täydellisen puhdasta, petämme itseämme ja sanelemme itserakkaasti absoluuttiselle paikkansa. Ja se on absurdi näky: kaikki nämä vallan ja oman viisautensa ja virheettömän Oppinsa täyteiset paavit ja papit ja pipit ovat groteskisti sysäämässä sivuun nasaretilaisen, mestarimme. Puhe huulten ei vaikene ja sydän pysyy vaiti.
Ota viittasi ja kävele! :wink:
-
Ystäväni Matti lähti kävelemään kohti Santiago de Compostelaa. Siinäpä konkreettista symboliikkaa kerrakseen!
-
Ystäväni Matti lähti kävelemään kohti Santiago di Compostelaa. Siinäpä konkreettista symboliikkaa kerrakseen!
Sinnepä minäkin haluaisin. Kun joskus tulen niin vanhaksi, että pääsen eläkkeelle, on ensimmäinen työn lähteä pyhiinvaellukselle Santiagoon.