Työelämää

[öppiäinen]

Jaahah, työnantaja ei pysty sanomaan, onko mitä antaa. Siis ei tiedä sitäkään, että ei ole. Täytynee ruveta selvittelemään näitä vuokraduunarin työttömyyspäiväraha-asioita. Yksi kiinnostava koulutus on johon voisin hakea, mutta se olisi kokopäiväinen eli haittaisi osapäivätyön tekemistä. Enkä tiedä, olenko säädetyllä tavalla työttömyysuhan alainen. Muuten olisin siihen täsmäosuma.

Nyt pännii rankasti, etten syksymmällä hakenut entiseen yksikkööni vakiduuniin.

Ja yleisemmin ei jaksaisi, että työelämä on tällaista. Ei minulle opetettu sen olevan tällaista! Se, mitä lapsena kotona opin, oli että sitä vain mennään töihin ja sillä selvä. Että se on asia, jonka aina voi tehdä.

Epävarmuus tuntuu myös selkeästi laskevan työtehoa minulla. Keskittyminen kärsii, kun on työn lisäksi iso ongelma takaraivossa ratkaistavana, eli toimeentulo. Ei suinkaan niin, että kun on tilanne  epävarma, kilpailisin paikan säilyttämisestä sitä ankarammalla puurtamisella.

[öppiäinen]

Sain tänä aamuna kotiini työaiheisen puhelinsoiton juuri kun olin noussut sängyn laidalle istumaan ja miettimään, pitäisikö sitä herätä. Kaivoin tulpat korvistani ja poimin puhelimen ihan hyvässä järjestyksessä käteeni, vastasin nimelläni, sitten tajusin että sitä luurin pintaa pitäisi pyyhkäistä ensin, tein sen ja vastasin uudelleen. Sitten en ensin saanut mitään selvää vastapuolen esittäytymisestä, enkä kovin paljon mitään siitäkään, mitä hän puhui. Pyysin lähettämään sähköpostia, jota ei ole ainakaan vielä tänään saapunut.

Se nyt ei ole tavatonta, ettei saa selvää kun joku puhelimessa esittäytyy firman nimellä ja omallaan. Etenkin niillä, jotka sitä usein tekevät, se fraasi kuluu ihan tunnistamattomaksi ilman että itse huomaavat (kuin joku kivipatsas, joka altistuu virtaavalle vedelle). Eikä sekään ole tavatonta, että ennen aamukahvia mikään ei toimi. Mutta ajoittain tuntuu, että vaikeuteni suullisen informaation vastaanottamisessa jo haittaa työntekoa. Ainakin firmassa, jossa halutaan hoitaa viestintä suullisesti.

Tänään koetin lisäksi kuunnella muuatta tiedotustilaisuutta, mutta lopetin, kun en saanut asioista oikein mitään tolkkua. Ensi viikolla pitäisi koettaa perehtyä yhden poislähtevän työntekijän tehtäviin siltä osin, joka lankeaisi minulle. Mitään kirjallista dokumentaatiota asiasta ei ole eikä hän sitä kykene saamaan aikaan. Eikä hänellä ole minkäänlaisia didaktikon lahjoja (ja lisäksi pitää itseään älykkäänä ja täydellisenä).  Viestintätyylimme eivät kohtaa pätkääkään, joten tilanteesta varmaan tulee katastrofi.

[Leena]

No eipä huvita tuokaan. Eilen pitkästä aikaa tavoitin nuoruudenystävän jonka kanssa soitellaan kun on asiaa, mutta nyt halusin siis kuulla mitä kuuluu.

Kymmenen vuoden opinnot työn ohella johtivat johonkin kummalliseen VESsiin, jossa, kun hän siis päätyi opettamaan amk: ssa, että työtä jakautuu vuoden mittaan  täysin hallitsemattomasti. Ennalta tietää, sitä on ensi viikolla viisi opetustuntia. Paikkakunnalta ei kuitenkaan saa poistua koska tunteja saattaa noin ex tempore tullakin lisää. Mihinkään ei voi vaikuttaa.

Sisällöllisesti olisi ihan onnistunut päätös, palkka nousi reippaasti mutta työmäärä on jotenkin järjetön kaikkine hopseineen ja hoikkeineen ja hoivaraportteineen, oppilaista! Ei potilaista. Ja tietysti kaikesta muusta mitä mieleen mällähtää kysyä milloin kenenkin. Tunnit valmistetaan omalla ajalla. Toinen vuosi on menossa, mutta hän miettii oliko missään mitään järkeä. Työ on ihan muuta kuin se mitä hän teki, eli  sopeudu nyt eläkeiän häämöttäessä tyyliin 24/7.  Ei mitään kahdeksisen miinus ruokis ja kotiin ja unohda.

Toisaalta sekin että etsiytyisi kaiken sen vaivannäön ja uhrausten jälkeen takaisin entiseensä tuntuu höntiltä, sanoi. Miksi siis koko opiskelu?

Tajusin ja olen sitäkin miettinyt koska pidin mietintävapaata.  Täytyi koska väsytti pahasti. Opiskelu ei voi olla itseisarvo, ellei alkuaan ajattele sillä lailla, luulen. Tai vain nauti tolkuttomasti tai vain ole utelias ja suhtautuminen sen mukaista. Ei muuten kannattaisi, sellaisesta saa takkiinsa äkkiä myös pieniä suloisia neulanpistoja kun on niitä joiden täytyy jollakin tapaa hoksata mistä nälväistä siitäkin, että taivaan taatto, jotakinhan minun piti tehdä, ja voi joko jäädä valittamaan tai katsella ympärilleen ja kyllä ksi vahingossa oppiikin, anteeksi ihan hirvittävästi....   No, kukin on kaltaisensa. Ei, en ajatellut nyt Öppiäistä.

Onnea niillemain siis. Elämä on vaikeaa jokaiselle ja se on sitä aivan alusta alkaen, sanoo Winnicott, brittiläinen psykoanalyytikko. Eräs psykoanalyysin parhaita hoksauksia.

Toivon että tuohon löytyy siellä järjellinen järjestys.

[Riitta-mummi]

Minulla on enää tämä ' emannuus-työ'. Emäntänä heräsnin tänään klo 5.20, hiihtolomalaiset nukkuvat yhä.
En viitsinyt kiivetä tänne yläkertaan heitä häiritsemään, vaan valmistin ensin aamiaisen isännälle ja itelle. Koiran ruokki Matti.
Sitten panin pyykkikoneen saunalla pyörimään, nyt saunalämpöisissä tiloissa kuivuu vaatteet nopeasti. Vieraslakanat ja saunapyyhkeet pyöräytän tuonnempana pikapesulla.
Seuraavaksi panin puuron hautumaan ja keitin kananmunat odottamaan väen heräämistä. Kahvi tippuu sitten nopeasti.

Köytimme Matin kanssa paistin ja äsken panin sen uuniin. Kohta alkaa punajuurivuokan ja rosmriiniperunoiden esityöt.
Sillä aikaa kun hiihtolomalaiset harrastavat liikuntaa ladulla ja uimahallissa, minä keittelen toisen satsin keitinpiirakoita. Kaikki viisitoista kpl. tuli eilen syödyiksi.
Nyt on tehtävä enemmän, että jää Tiitiäisellekin.

Huomena on jälkisiivous ja sitten taas kaikki alkaa alusta. Sunnuntaina syötän typykät vanhempineen.

Tämä tällainen työ on minun mieleistäni, tässä olenkai tullut isänpuoleisiin täteihini.
Emäntiä kaikki tavalla tai toisella.

[öppiäinen]

Opiskelu ei voi olla itseisarvo, ellei alkuaan ajattele sillä lailla, luulen. Tai vain nauti tolkuttomasti tai vain ole utelias ja suhtautuminen sen mukaista. Ei muuten kannattaisi

Minä kyllä nautin opiskelusta, ja paljonhan opiskelinkin. Ja mielessä, että voisi sitä taas virallisemminkin eikä vain itsekseen.  Pidän sitä etuoikeutena vain, että olen saanut opiskella. Järkevä jos olisin ollut niin olisinkin opiskellut paljon suppeammin ja mennyt pikemmin oman alan töihin (ja olisi myös ollut järkevää valita joku ala siksi omaksi eikä opiskella sitä sun tätä).

Minulla on itseäni vähän vanhempia jo työelämän ulkopuolella olevia tuttavia, jotka ihmettelevät, että mitähän sitä tekisi ja millä saisi päivänsä kulumaan. Ehkä kuitenkin parempi näin päin, että maailma vaikuttaa älyttömän mielenkiintoiselta ja opittavaa olisi rajattomasti.

[Leena]

Minä kyllä nautin opiskelusta, ja paljonhan opiskelinkin. Ja mielessä, että voisi sitä taas virallisemminkin eikä vain itsekseen.  Pidän sitä etuoikeutena vain, että olen saanut opiskella. Järkevä jos olisin ollut niin olisinkin opiskellut paljon suppeammin ja mennyt pikemmin oman alan töihin (ja olisi myös ollut järkevää valita joku ala siksi omaksi eikä opiskella sitä sun tätä).

Minulla on itseäni vähän vanhempia jo työelämän ulkopuolella olevia tuttavia, jotka ihmettelevät, että mitähän sitä tekisi ja millä saisi päivänsä kulumaan. Ehkä kuitenkin parempi näin päin, että maailma vaikuttaa älyttömän mielenkiintoiselta ja opittavaa olisi rajattomasti.

    No tätä!  Juuri tasan näin. Maailma on mielenkiintoinen paikka. On kiva tietää itsekin ja enemmän kuin googletettu ja wikipedian totuus.

[Leena]

Omanlaiseen työhön ajauduin kyllä harvinaisen kummallisesti. Minusta piti valmistua musiikinopettaja, ja kiukuttelin kirjallisesta opinnäytetyöstä tosissani. Se oli siinä yhdestoista ja minä tarvitsin musiikkioppia paljon enemmän. Ilman ei valmistu, ja sutaisin niistä kohdista jolloin opettaja ei voi auttaa lauluoppilasta eteenpäin. Tarvitaan puheterapeutti, fysioterapiaa, jotain. Pelkäsin ettei sitä hyväksytä kun se on vähän ei-musiikkia.

Kävi päinvastoin ja sovittiin että laajennan siitä oppikirjan tai kirjan yleensä laulusta kiinnostuneille. Yhtäkkiä minut upotettiin tiedon popularisoinnin maailmaan ja hirmuiseen lisätiedon etsimiseen. Visa vinkui kun ostin kirjoja kiitokseksi niille jotka auttoivat! Ja siihen jäi laulun opettaminen. Melkein. Ja se oli elämäni onnellisin aika.

Lapsi 2 tarvitsi kouluun tehtävän kuten tekstin kuvitus. Väsäsin svenskatalandejen parissa opitusta legendasta joululahjan vanhuksille ja Lapsi kuvitti sen. Koulu oli tyytyväinen ja se kustannettiin. Koetin samaa poikkitieteellistä Docensista ja se oli sitten pohjakosketus. Otin yhden palasen elämää, sen rivin biografioissa joka mainitsee erään rippikoulupojan riiviörippikoulusta jota hän sai opetettua, vietyä retkille ja noin, saaneen kuolemantaudin ja kuolleenkin jouluna 1932. Docens valvoi kuolinvuoteella. Siitä pidin ja Lapsi 2 sai tehdä kannen.

Teki mieli koettaa taas terveysrajoitus baletti - yhdistelmää mutta nuorten juttuna, faktaa fiktioon eli tarinallisesti. Se on ihan kuin työtä paitsi etten matkusta sinne bussilla. Luulen kyllä että olin siinä hommassa parempi koska koulutuskin vaati niin paljon.

Joskus kaipaan tavattomasti saman tekijöitä. En ikinä kuvitellut putoavani tämmöiseen koloon ja tämän kätsimykset jos ilotkin olivat uusia ja yllättivät.

Oppiminen on hienoa, aina. Palmenian kursseihin ei riitä rahani, ja Orivesi lopetti etäkurssit. Kun luen tekstejäni, olkoot vaikka miten saaneet hyvät palautteet tai julkaistut, minua karmii. Kääntöpuoli on hyvä, useimmiten tuskittelussa kumminkin on sisältö, miksen minä tuota jättänyt pois tai kirjoittanut näin ja noin. Tässä on nyt liikaa juuri sitä tietopuolisuutta kun piti tehdä kuitenkin nuorisokirja vai pitikö, Itse halusin sekaan ihan tietoa siitä miten ja miksi nuoruusiässä tulee raja vastaan ja ammattilaishaave romuttuu.  Ja annetaankin tällä kertaa aspergertytön herättää toiveet:  tuo on se yksi sukupolvessa.

Entä ne kaikki joita kovalevy pursuaa, ne kun vielä velvollisuudentuntoisena yritin jaksaa siinä mihin koulutettiin, vaikka sanottiin, tuo voi ihan oikeasti tappaa?

Kiitollisin kai olen KELAlle niistä kymmenistä hylätyistä lausunnoista joita sateli vuoden 2008 huhtikuussa! Ainakin se opetti tuottamaan tekstiä.

Kummallista, mutta kaikki ristiriidat tuntuvat ratkenneen. Syyllisyys kaikesta vain on poissa. Ihmettelen minä tätä ja yritän jos saisin yhteyttä niihin samoja kursseja käyneisiin vaikka opettajien kautta. Hitaudesta, valinnan vaikeudesta, miltä tuntuu kun ja jos, siis kaikenlaisesta mistä puhuttiin jollakin poliklinikalla. Pitäiskö ja koskahan. Ennättäiskö ja kannattaako. Antaisko olla vai penkoisko ne todel esille.

[PekkaV]

   Työelämästä oli kokemusta myös opiskeluajalta sen verran, että olin Länsisatamassa ja Katajanokalla ahtaajana satunnaisesti, kun opintoraha loppui. Muistan olutkorien ja paperirullien lastaamisen. Rullat olivat ISOJA, joita joskus uutisissa paperitehtaista näkee. Niitä pyöräyteltiin paikoilleen. Sikäli siitä oli hyötyä varsinaisessa työelämässäni, kun tuli kiperä paikka. Saatoin todeta, että kyllä tämä tästä. Olen ollut ahtaajana satamassa. Manuaalisena työläisenä tilanteet olivat tietenkin tämänpuoleisia. Älyllinen askartelu ei toimenkuvaani kuulunut. Siksipä sainkin keskittyä  u n i versaaleihin puuhiin käsien toimiessa mekaanisena "leipäkoneena". Torkuin viimeisinä työvuosina iltapäivisin käsi hiirellä.

Pyysivät minua kerran - suomenruotsalaiset - osallistumaan kirjanhankintaan runouden osalta, kieltäydyin. Pidin sitä huomionosoituksena.

Osallistuin työnantajan järjestämään kilpailuun Juntin totuus -tarinalla. Se on ainoa kirjoitukseni kansien välissä:

Runojen kirja - Kirjoituskilpailu Vantaan kaupungin henkilöstölle
9518959501
http://www.helmet.fi/fi-FI

[Leena]

Oman opiskeluaikani ensimmäisen kesän siivosin hotellissa. Sen jälkeen joka kesä kului jossakin terveydenhuollon tehtävässä, eli aloitettiin laitosapulaisesta, sitten pääsin vippariksi, sitten sairaanhoitajaksi, leikkuriin, ja sitten ensimmäisiin lääkärin sijaisuuksiin. Ne jutut oli sillä tavoin säädetty että mitä kulloinkin sai tehdä riippui opintojen etenemisestä.

En olisi pystynyt käymään työssä niiden opintojen ohella, alkuun todin elettiin lamakautta eli ei olisi päässytkään. Lomia ei sitten vietetty, kaikki meni töissä.

Kerran pidin kaksi viikkoa, käytiin vaelluksella. Keskivaiheilla totesin että sen kaksi viikkoa melkein olisi tarvinnut. Erikoistumisaikaan ei pidetty lomia. Piti keräillä niitä palveluja. Kaksitoista vuotta ilman lomaa. No, se oli semmoinen mihin aika moni ajautui.

[PekkaV]

   Sittenhän olin vuodesta 1976 Vapun jälkeen sen kesän kirjastoapulaisena. Syksyllä täydennyskouluttauduin kirjastoautonkuljettajaksi, jossa toimessa meni runsas kymmenen vuotta. 90-luvun alussa pätevöydyin kirjastovirkailijaksi Kansanvalistusseuran kirjekurssilla. Eläköitymiseeni saakka hoidin sitten virkailijan tointa Hankintaosastolla.

Nyt olen ollut oloneuvoksena viisi vuotta.

[PekkaV]

   Ja mikä mahtavinta tai siis kivaa, tutustuin nyt vasta kaupunkiin, jossa olen asunut neljäkymmentä vuotta. Aina kadulla tulee tuttu vastaan. Työssä muualla hyvä kun osasin reitin kotoa asemalle.

Ei minulla nytkään ole bestistä, jolle kertoa huolet. Puolisoa en tarkoita. Hän on määritelmän mukaan osa minua. Ei silti eikä sen puoleen hänessä on bestistä moneksi. Mutta siis sitä saunaporukkaa, jolla mt täällä usein kehuskelee

Se työelämästä ja tämä: kuten tunnettua, lomat olen kussu niin kuin muutkin eläkeläiset. Sen verran ehti ansiotyössään mokailla, ettei enää vapaista ole tietoakaan. Itse pitä ohjelmansa rakentaa aamusta iltaan ja illasta aamuun.

[Riitta-mummi]

Työelämäni aloitin 15-vuotiaana. Olin baarityttönä  kuppilassa. Kannoin korissa kahvitilauksia konttoreihin. Ei silloin ollut mitään taukotiloja kahvinkeittimineen. Tyttö toi ja seuraavalla kerralla tyttö vei likaiset astiat. Kirjoituspöydän kulmalla ne kahvinsa joivat.

Kaksi vauvaa oli hoidossani. Eri aikaan tosin. Jälkimmäinen oli oma kummipoikani, nyt 56 v.
Kenkäkaupan konttorityöt laskujen karhuamisineen ja muine moninaisine juttuineen oli jännää. Silloin tutustuin Liisa-neitiin.

Sitten rakennusliikkeen palkkalaskijana, myös kolmisen vuotta. Ulosottomiehet pyörivät tuoden pidätysmääräyksiään. Vielä jännempää. Työkaverista tuli vanhemman tyttäremme kummitäti.

Alkoi avio-elämä kahden lapsen äitinä. Onko se työtä, moni tietää.

Seitsemän vuotta ja risat olin kotona. Sitten pankkiin. Se vei vuodet 1972 -1996.

Olinhan tosiaan ennen pankkia kirjakaupassa muutaman kuukauden ja olin tuntiopettajana Salpausselän Yhteiskoulussa vuoden. Sijaistin ilmaisutaidon opettajaa.

Palkkaa olen saanut myös Harjulan kansalaisopiston Lapsiteatterin ohjauksesta ja Lahden Kalevalaisilta naisilta.

Pääsin pankista putkeen 1997 alusta, ja uusi elämä luottamustehtävissä urkeni. Vielä uudempi, samoin kokemuksin kuin PekkaV:llä, lopetettuani olemisen poliittisenä eläimenä.

Nyt olen vain mummi ja isomummi, ja äitinäkin vielä kelpaan johonkin. Matti ei kerro millainen vaimo olen ollut. 

[Leena]

Parhaat nuoruudenystävistäni aloittivat työelämän viidentoista ikäisinä, keskikoulun jälkeen. Tsuppariksi pääsy oli iso juttu, siis juoksutytöksi. Paras kaverini oli tosi onnellinen, vaikka palkasta pitikin suurin osa luovuttaa vanhemmille. Yritys piti ja pysyi lamakaudetkin aika hyvin jaloillaan, ja aikanaan jatkokoulutti hänet  toimistotehtäviin.  Mahdollisuutta jäädä kotiin hoitamaan omia lapsia ei hänellä tosin ollut koska puolison palkka oli pieni. Yhdessä pärjäsivät taloudellisesti aika hyvin, ostivat omakotitalon ja myöhemmin veneen joka siinä kaupungissa on lähes jokaisella. Häntä ikävöin, eli jos niillemain muutan niin tiedän kuka käy ensimmäisenä kylässä. Äidin mukana kulkee tiuhasti terveiset mutta mummo ei sitä puhelinnumeroa ikin muista. Mikä  se oli, hänen uusi nimensä? 

Toinen muutti kauemmas ja jouduttiin eroon toisistamme jo kymmenvuotiaina, ja nuoruusiällä vaikutti paljon ettei voitu poiketa kysymässä, lähdetkö kartsalle. Molemmilla oli puhelin mutta ei tuollaisia puheluita saanut soittaa. Tietty tuo oli aika tajuttava kielto, tervein jaloin siinä saaressa oli viidessätoista minuutissa juossut jo kaksi- kolme kaveriaan läpi. Tämä Maisa oli eri juttu kyllä.

 Tavattiin pankissa kun olin nostamassa opintolainaa häneltä, sen  verran ehdittiin jutella että hyvin meni, tyytyväinen työhön, työpaikkakoulutukseen, kolme lasta. Hän oli lähdössä johonkin finanssioppiin, hatutti että pitikin saman tien eroon joutua, kun pitkästä aikaa nähtiin  .  Ettei nyt siis tätä saa juhlia.  Sovittiin että pidetään yhteyttä, mutta se jäi liiaksi hyvän tahdon varaan eli pitäis mutta mihin hukkasin numerons.

[öppiäinen]

Kai sitä pitäisi taas muutamat hakemukset rykäistä. Mutta voinko hakea paikkaa, johon pitäisi olla energinen ja innokas? Vai pitäisikö se jättää niille oikeasti energisille ja innokkaille. Minulta menee into jo siinä vaiheessa, kun huomaan että firma sijaitsee Visiokadulla.

[Viisveisaaja]

Et olisi niin rehellinen.

Mieti mitä ne haluu siihen hakemaansa paikkaan ja vaikka sä nyt tietty oot niitä haastateltaviasi paljon viisaampi, niin keskity siihen, mitä ne haluaa kuulla ja esiinny sen mukaan, vaikka et niin ehkä innokaskaan olisi.

Meille myyntimiehille tää on ihan rutiinia.
Ehkä sun pitäis lukea muutama, kuinka manipuloin toisen ostamaan tuotteeni kirja?

Zemppiä sulle ja uskon, et menestyt mihin van ryhdytkin.