"Korkeamodernistinen kirjallisuus koko meitä ympäröivine suunnattomine koneistoineen oli väline, tietämyksen muoto, ja kun sen oli omaksunut, siitä saadun tiedon saattoi hylätä ilman että menetti mitään oleellista, varsinainen muoto säilyi, ja sen pystyi kääntämään omaan elämään, omiin intohimoihin, ja ne saattoivat äkkiä nousta esiin aivan uudessa ja merkittävässä valossa. Espen kulki tätä tietä ja minä seurasin häntä, kuin tyhmä pieni koira tosin, mutta seurasin kuitenkin. Selasin Adornoa, luin muutaman sivun Benjaminia, istuin muutaman päivän Blanchot'n ylle kumartuneena, vilkaisin Derridaa ja Foucault'a, yritin hetken Kristevaa, Lacania, Deleuzea, samalla kun ympärilläni ajelehti Ekelöfin, Björlingin, Poundin, Mallarmén, Rilken, Traklin, Ashberyn, Mandelstamin, Lundenin, Thomsenin ja Haugen runoja. En koskaan käyttänyt niihin enempää kuin muutaman minuutin, luin niitä kuin proosaa, kuin MacLeanin ja Bagleyn romaania, enkä oppinut mitään, en ymmärtänyt mitään, mutta jo se että olin ollut heidän kanssaan tekemisissä, se että minulla oli heidän kirjoja hyllyssäni, laajensi tietoisuuttani, jo tieto heidän olemassaolostaan oli rikkautta, ja vaikka he eivät täyttäneetkään minua oivalluksilla, aavistukset ja tuntemukset rikastuttivat minua sitäkin enemmän." (Knausgård: Taisteluni - ensimmäinen kirja, s. 718-719 [miki-laitos])
