Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: santtu-62 - 31.10.09 - klo:19:30
-
Kuolema riisuu lähtijän ja saattajan...
…pyhäinpäivä on Suomessa hiljainen ja harras päivä, jolloin omaiset vievät edesmenneiden läheistensä haudoille kynttilöitä, seppeleitä …
Jeesuksen viimeiset sanat ristillä ovat täynnä luottamusta. Hän sanoo: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.”
Kristuksen armoon turvautuen mekin jäämme taivaallisen Isän käsiin.
Ps.31 2-4,6
Virsi.555
-
Ai kun mielenkiintoinen aihe.
Jeesuksen huuto Isäni sinun käteesi jätän henkeni on tietysti myös luottamusta antava, mutta minusta siinä paikassa kun hän lausui ne oli se huuto muutakin.
Minusta Jeesus oli epätoivoinen ja epätoivoisena huusi Isälleen sinulle annan henkeni, vaikka hän ei tuntenutkaan luottamusta. Sillä hänhän huusi myös Isäni Isäni miksi minut hylkäsit.
No aihe on meille kaikille mahdoton käsittää ja siitä me olemme mahdottomat keskustelemaan. Niin suuri oli se tapahtuma ristillä.
Kuolemasta ja siihen suhtautumisesta olen pikkuisen erimieltä Benkkun kanssa.
Kuolema riisuu kyllä jotkut meistä ja pistää hiljaiseksi, mutta moni oireilee toisin.
Siis nyt kirjoitan läheisen kuolemasta en oman kuoleman läheisyydestä ja sen kohtaamisesta.
Itse kun joku tuttu on kuollut suhtaudun siihen enempi vihaisesti ja sisäisesti raivostuen. Tietysti kuoleman lopullisuus saa myös sanattomaksi ja surulliseksi.
Hautajaisissa voinee tippa tulla silmään, jos oikein siellä on itkevää porukkaa, mutta aika perusilmeellä ne on mennyt.
Vaikkakin yhdet hautajaiset oli sellaiset, että naiset itki ihan hirveesti ja se kaikki itkeminen vaikutti itsessänikin melkein itkua, mutta ei kuitenkaan, vaikka olisin kyllä suonnut sen tulla.
Elämä kuitenkin jatkuu ja ehkä tämä tapa yhtenä päivänä vuodessa käydään haudalla on sopivaa meille suomalaisille.
Ikävää kun jotkut vaan aina ja aina juoksee esimerkiksi lapsensa haudalla ja ei koskaan pääse siitä yli.
Tietysti traagistahan se on, kuten joku koulusurmat tai muu kuten zunamit.
Jotkut oikein iloiset kekkerit olisi hyvä myös laittaa parikertaa tai useammin pystyyn.
Vaikka kerran kuussa ja Kesällä joku elämän iloista painottava juhla.
Ja onhan meillä Juhannus.
Minusta Israelilaisilla oli niitä paljon enempi ja Jumala käski pitää milloin milaista juhlaakin.
Tsapaino ei kuitenkaan ole hyvästä.
Enempi iloa ja vähempi surua.
-
...Jeesuksen huuto Isäni sinun käteesi jätän henkeni on tietysti myös luottamusta antava, mutta minusta siinä paikassa kun hän lausui ne oli se huuto muutakin.
Minusta Jeesus oli epätoivoinen ja epätoivoisena huusi Isälleen sinulle annan henkeni, vaikka hän ei tuntenutkaan luottamusta. Sillä hänhän huusi myös Isäni Isäni miksi minut hylkäsit.
No aihe on meille kaikille mahdoton käsittää ja siitä me olemme mahdottomat keskustelemaan...
Meillä on varmaan hyvinkin erilaisia tapoja käsitellä kuolemaa. Siksi en itse, lähde arvostelemaan kenenkään toisen käsitystä tai tapaa suhtautua ihmisen pois lähtöön. Minä itse voin vain olla surevan ihmisen rinnalla ja tukea niillä voimavaroilla mitä minulle on annettu ja uskoa siihen että Hän huolehtii kaikesta.
Tunnen voimattomuuteni ja kuinka kuolema riisuu myös minut … sanattomaksi… se hiljenttää.
-
...Itse kun joku tuttu on kuollut suhtaudun siihen enempi vihaisesti ja sisäisesti raivostuen. Tietysti kuoleman lopullisuus saa myös sanattomaksi ja surulliseksi...
Voisiko sanoa että alkaa kaupankäynti, jolla ihminen yrittää lykätä kuolemaa kauemmaksi. Eli ihminen alkaa syödä terveellisesti, lopettaa tupakoinnin jne. jotta hän saisi lisää aikaa. Kaupankäyntiä tehdään myös Hänen kanssa.
Hyväksyminen…
Se tuntuu olevan aika monelle ihmiselle vaikeata…
-
... valtavan paljon minä muistelen sukulaisiani.. mutta muistelen seurapuheitani monta kertoessani Kustaasta... paapastani... Ylihärmän Ahomäen kylän takanreunuksella istuessani... lempeä mies, mutta ryssän sodan aikana niin ryssää kohti hän oli niin silmitön mies... viestimies, joka oli yksin... kysyin häneltä, montako ryssää hän ampui ja veitsellä teloitti... hän sanoi, että liikaa... jos ruplilla pelattaisiin... tarpeeksi kun markoilla pelataan...
-
Juhani voisit aloittaa uuden aiheen ton sodan tiimoilta tai asiaa sivuten.
Me olemme kuitenkin jotkut meistä sitä sukupolvea jotka elämme heidän jälkeläisinään jotka olivat sodassa tai sodan aikaan ainakin lapsia.
Itte yllätyn aina kun äitini tokaisee olevansa sodanajan lapsi.'
Eipä hän sitä koskaan tietoisesti ala, mutta viimeksi kun puhuimme hampaista ja jotain juttelin omistani hän, että meillä sodanajan lapsilla on näin ja näin niitten kanssa.
Kerran taas jutteli, et onneksi olen elänyt sodanajan ja jälkeisenajan ja oppinut olla tuhlaamatta rahaa ja elämään pienelläkin rahamäärällä
Oikein en ole koskaan kuullut kenenkään sodanajan ihmisen kertoneen paljoakaan niistä ajoista.
Joskus joku on jotain laivareissulla kertonut kuinka he upottivat venäläisten laivan eikä nostaneet uppoavia omaan laivaansa vaan antoivat upota.
Isoisäni ei koskaan eläessään kertonut mitään siitä ajasta ja montako teilasi..
Tosiasia on, että esimerkiksi Mauno koivisto konekiväärimiehenä ampui vihollisia monia satoja.
Sellaista se,, jotain opittavaa varmasti meillä olisi?
Miksiköhän sodanajan ihmiset on niin hiljaa siitä ajasta?
-
Älkäämme tuomitko Suomen sotaveteraaneja. Ei heillä ole ollut muuta mahdollisuutta kuin puolustaa isänmaataan. Kun vihollinen on hyökännyt, niin heidän on ollut ihan pakko ampua vihollisia. Elleivät he olisi ampuneet, niin meillä voisi olla aika kurjat oltavat.
-
Älkäämme tuomitko Suomen sotaveteraaneja. Ei heillä ole ollut muuta mahdollisuutta kuin puolustaa isänmaataan. Kun vihollinen on hyökännyt, niin heidän on ollut ihan pakko ampua vihollisia. Elleivät he olisi ampuneet, niin meillä voisi olla aika kurjat oltavat.
En ole ymmärtänyt asiaa niin vaan päin vastoin. Emme pysty ymmärtämään mitä kaikkea kokivat.
-
Sodassa kuolee kahdenlaisia ihmisiä, omia ja vihollisia.
Ristirivit … haudat hautausmaa …sankarihauta …risti... kuolema …sota sankarit
”Minä ainakin jouduin silloin pohtimaan elämän tarkoitusta ja katoavaisuutta... Tunsin, että en ollut ollenkaan valmis kuolema. Elämässä ei ollut siihen mennessä ollut mitään oleellista sisältöä ja tähänkö nyt kaikki on päättymässä”.
http://www.tapionurminen.fi/2007/11/17/sodassa-pitaa-kuolla/
Kuolema riisuu lähtijän ja saattajan...
SV 198:3
-
En ole ymmärtänyt asiaa niin vaan päin vastoin. Emme pysty ymmärtämään mitä kaikkea kokivat.
Valtaosa rintamilla olleista miehistä ei selviytynyt koskaan sodan jättämistä arvista. Se oli raavaillekin miehille kauhea kokemus. Muistan hyvin, kuinka sodan käyneet miehet pelkäsivät Unkarin kansannousun, noottikriisin ja vielä Tsekkosloavian miehityksen aikana, että taasko ne venäläiset sieltä tulevat.
-
Sodassa kuolee kahdenlaisia ihmisiä, omia ja vihollisia.
Sodassa kuolee vain yhdenlaisia ihmisiä: Jumalan lapsia. Arndt Pekurinen on Suomen suurin sotasankari.
-
Vastassa vastarannan kiiski
Eräille ihmisille muutokset tuntuvat olevan helppoja ja luontevia ottaa vastaan, näin on myös kuoleman suhteen. Toiset taas ihmiset asennoituvat kaikkiin muutoksiin periaatteessa vastustellen, kuin vastarannan kiiskit konsanaan. Pohjimmiltaan hekään eivät vastusta muutosta vaan tarvitsevat enemmän aikaa muutoksen aiheuttamien tilanteiden sulatteluun ja asian hyväksymiseen. Siksi heille kuoleman läheisyydessä on muiden ihmisten tuki ja turva tärkeätä tilanteeseen sopeutumisessa.
Meistä jokainen toivoisi olevansa oman elämänsä sankari, joka voi saada mieltään tyydyttäviä asioita elämänkaareensa.
Mutta...kun oma elämämme ei ole aina meidän käsissä.
-
... sodanaikaisessa sukupolvessa on haavoja, joita me emme ymmärrä...
-
... sodanaikaisessa sukupolvessa on haavoja, joita me emme ymmärrä...
niin kuin ei myöskään sodanaikainen sukupolvi ymmärrä. Niitä tulehtuneita haavoja mitä on tämän päivän sukupolvella.
Siksi kuolema on uusi kivuton puku…
Kristillisessä kuvakielessä kuoleman riisumalle ihmiselle on luvassa vielä uudet, valkeat tai kultaiset vaatteet. Utriaisen mukaan esimerkiksi sairauden runtelema ruumis saatetaan ajatella puvuksi, jonka kerran saa riisua ja jonka tilalle Taivaan Isä pukee kivuttoman uuden ruumiin.
Tavallaan uusi, valkea puku kuoleman jälkeen on jatkoa kastepuvulle ja rippipuvulle. Ja valkoinenhan kuolinpaitakin on, Utriainen miettii.
Hän lisää, että kuolinvaate on monelle tärkeä. Esimerkiksi Aunuksen naiset varasivat valmiiksi vaatteet, joihin heidät kuoltuaan puetaan. Sukulaisissa käydessään he kuljettivat kuolinvaatteita kaiken varalta mukanaan. Ja kun Utriainen tutki naisten itsemurhaviestejä, hän havaitsi, että moni esitti toivomuksen vaatteesta, esimerkiksi lempiyöpaidasta, jossa hän halusi tulla haudatuksi.
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2009/2009-10-29/teemat/Vierella-viimeisina-viikkoina
-
Sodassa kuolee vain yhdenlaisia ihmisiä: Jumalan lapsia. Arndt Pekurinen on Suomen suurin sotasankari.
No jaa, enpä tiedä oliko hän ensinkää sankari. Oman asiansa marttyyri.
Olin runsas vuosi sitten sairaalassa yhden yön ja siinä vierustoveri kertoi, että oli se hyvä kun isä mestattiin. Isä oli yrittänyt paratiisiin Neuvostoliitoon 1930 luvulla, mutta jäi kiinni ja maanpetturina ammuttiin. Jos isä olisi onnistunut, niin perheen olisi pitänyt lähteä perässä ja siitä tämä vanhus iloitsi, ettei näin käynyt. Täytyy todeta, että olin aika hämilläni kun hän aloitti. En tuntenut häntä ja tämä tarina oli minulle silloin vielä tuntematon.
-
...Törni oli suurin sotasankari... ja rauhan aikana häntä pidettäisiin Hesperian mielisairaalan suljetulla osastolla...
-
Erno Paasilinnan kirja Arndt Pekurisesta oli kiehtova lukukokemus.
-
Hämmentävää… sotaan liittyy aina kuolema. Mutta niin kuin jälleen kerran, keskustelu lähtee haaroittumaan aivan eri poluille jälleen kerran . Nyt ollaan jo aivan kohta kaivamassa juoksuhautoja eikä ihmisen luita Kannaksella. Tämä on aika ominaista tälle foorumille, kiskot johtavat melkein aina sivuraiteille… valitettavasti.
Oli miten oli, minä kuoletan sanallisen arkkuni tähän, tältä viesti ketjulta.
:kahvi:
-
Äidilleni tuli Sotaveteraani - Krigsveteranen lehti. Mummi oli sodassa lottana. Isän aikaan ei tainnut kumpaakaan veteraanijärjestöä oikein vielä olla olemassakaan. Toinen on Rintamamiesveteraanit. Luin lehden tarkkaan, jos vain sain sen käsiini. Sain sieltä sellaisen kuvan, ettei "sankarit" pitäneet itseään sankareina vaan jälkipolvet enemmänkin.
Sodassa piti tehdä mitä nyt sodassa pitää tehdä eli tappaa. Turha tappamista on alkaa romantisoimaan.
Paska homma.
ps. Minulle ei ole vieläkään valjennut, miksi on kaksi veteraanijärjestöä (Sotainvalidit yms. on asia erikseen). Enoni (87-vee) väittää, ettei rintamamiesveteraanit ole käyneet lähelläkään rintamaa, mutta en usko sitä.
-
Äitini kuoli huhtikuussa 1993 79-vuotiaana. Hän oli kotiäiti, veljeni ja minun hyvä äiti jonka viimeiset sanat minulle n. 3 päivää ennen äkillistä, mutta hyvää lähtöä olivat:
Kyllä sinä Riitta olet sittenkin ollut hyvä tytär. Äiti ei oikein sulattanut minun teatterihommiani ja kiltti ja hiljaisenoloinen veljeni oli ilman muuta hänen suosikkinsa.
Minulla on kaunis muisto äidistä juuri poisnukkuneena. Hän oli tyyni ja kaunis siinä nukkueessaan. Siltikin vain kuori, Äiti oli jo jossakin muualla. Kiitollisuus ja ikävä olivat päälimmäiset tunteet. Suru ei ollut suuri eikä raskas.
Äiti oli sotiemme aikana ensin ilmavalvonta-lottana Kotkan rannikolla. Myöhemmin muonitustehtävissä Vaalimaalla. Siellä hän tutustui isään. Isä oli sotapoliisina. Hän haavoittui kotipitäjänsä Valkjärven asemalla ilmapommituksessa. Olivat menneet tavaravaunun alle. Kaveri vieressä kaatui. Isä haavoittui toiseen käsivarteen.
Minunkaan isällä ei ollut paljon juttuja sodasta. Pistooli oli piilossa vielä 1960-luvulla halkoliiterissä. Isä pystyi lukemaan Kansa taisteli-lehteä. Äidille jäi sodan äänistä paukku-arkuus. Jossain vaiheessa sotien jälkeen meilläkin pelättiin että NL hyökkää vielä ja ottaa Suomen.
-
Jossain vaiheessa sotien jälkeen meilläkin pelättiin että NL hyökkää vielä ja ottaa Suomen.
Enoni vaimo pelkäsi sitä niin paljon, että muuttivat noottikriisin jälkeen Ruotsiin ja jäivät sinne.
-
Jossain vaiheessa sotien jälkeen meilläkin pelättiin että NL hyökkää vielä ja ottaa Suomen.
Eiköhän tuo pelko jatkunut aina NLn lakkauttamiseen asti.
Sen jälkeen pelko kohdistui NLn suurimpaan tasavaltaan, Venäjään.
Ei kait tuo pelko ole vieläkään poissa - se on kaikkialla, joskin lievänä.
Tästä pelosta on osoituksena esim. puolustusministerin "Venäjä, Venäjä, Venäjä" -lausunnot.
-
... minullakin on 1340 km:n raja tietämyksessä... :icon_confused:
-
... valtavan paljon minä muistelen sukulaisiani.. mutta muistelen seurapuheitani monta kertoessani Kustaasta... paapastani... Ylihärmän Ahomäen kylän takanreunuksella istuessani... lempeä mies, mutta ryssän sodan aikana niin ryssää kohti hän oli niin silmitön mies... viestimies, joka oli yksin... kysyin häneltä, montako ryssää hän ampui ja veitsellä teloitti... hän sanoi, että liikaa... jos ruplilla pelattaisiin... tarpeeksi kun markoilla pelataan...
:018:
-
:018:
Ryssissä on ihan mukaviakin, mutta suodaan Myyrä ja muut vanhalle polvelle toi ryssäviha.
Miten mä muistan että sotainvalideja kutsuttiin joskus ohiammutuiksi?
Joku jossain puheessa, ei tainnut olla körttipuhe ehkä lestadiolaissaarna, että ei se piru ole muuttunut mukavammaksi tai ihmiset paremmaksi.
Vielä tässä on sotaa tiedossa ja pahempaakin. :icon_rolleyes:
Musta pitäis nuorille ja muille pikkaisen asiasta muistuttaa ja jotenkin saada henkisesti valmistautumaan siihen, että pahaa vielä tulee. Ehkä atomipommi isku ehkä muuta, mutta jos Raamattuun on uskomista niin niitä tullee?
Muistan omat fiilikset kun oli se 9 11. Nykissä.
Olin niinku äimänkäkenä ja ihmetttelin että alkaaks nyt ihan tosi joku isompikin sota.
Toinen kauhu herääminen oli Zernobyl silloinkin kävi pikkasen mielessä, että olisimpa paremmin jäsennellyt ajatukseni.
Mun kaverini silloin otti ihan coolisti kun kuulimme uutisen.Tokais vaan, että hänellä on rauha ja häntä surettaa muiden paniikki.
Näin tämä tuomiopäivän prohveetta.
Vaikkakin enempi iloa soisin myös elämään jos toiseen. :)
-
Äiti ja Mummo ovat kotoisin nykyisen rajan itäpuolelta.
Sodan takia ainakin kerran on evakkoo lähdetty.
Äidiltä kuoli isä sodassa, kun äitini oli vielä pieni.
Sodastakin äiti minulle on kertonut ja ehkä mummonikin, vaan eivät minkäänlaista ryssävihaa kuitenkaan ilmeisesti omanneet, kun eivät sitä minuunkaan istuttaneet. Eipä isäkään tuota vihaa pitänyt/pidä.
Koska asuimme Lappeenrannassa, ensimmäinen ulkomaanmatka oli helppo suunnata Neuvostoliittoon joskus 70 - 80 luvulla.
Laivalla Saimaan kanavaa pitkin Viipuriin päivän matkalle.
Ensimmäinen matkani teki minuun jonkinlaisen kumman vaikutuksen: minusta tuli jonkinlainen Neuvostoliittofani.
Fanius ilmeni eri tavoin.
Useamman kerran tuli NLssä käytyä ja tutustuttua ihmisiin.
Kerran tai pari polkupyörälläkin siellä kävin niihin aikoihin se oli, kun NL oli joko hajoamassa taikka juuri hajonnut.
Viipurissa asui tuolloin eräs mukava perhe, johon olin tutustunut. Heilläkin tuli öitä vietettyä.
Täytyy yrittää iskostaa pikkupoikaammekin jonkinlainen venäjärakkaus.
Se on minulle suhteellisen helppoa, koska henkilökohtaisesti en ole kokenut sotaa ja sodan raakuuksia.
Vaan, jos olisin nuo kokenut, tilanteeni saattaisi olla toinen.
Kaikesta huolimatta sisälläni silti asuu jonkinlainen mystinen Venäjän pelko, ei kovin vahva eikä aina tunnistettavissa oleva, mutta jonkinlainen kumminkin...
Liekö se jonkinlainen perintö pitkästä yhteisestä historiastamme.
Kun Neuvostoliitto sitten eräässä vaiheessa hajosi, koin jonkinlaisia lieviä haikeuden tunteita.
Natsisaksaa kohtaan välillä tunnen jonkinlaisia vihan kuohahduksia, vaikka en ole sitäkään henkilökohtaisesti kokenut.
Nykyinen Saksa toki tuntuu varsin ystävällismieliseltä.
-
Molemmat isoisäni olivat rintamalla. Toinen, pappina ollut, kirjoitti rintamalta kirjeitä vaimolleen. Nämä kirjeet on sukuni koonnut yhdeksi niteeksi; aikamoisia ajatuksia tuon kokoelman lukeminen herätti silloin 16-vuotiaassa päässäni... Pelottava asia, tuo sota. Jos olisi sattunut oman ikäluokkani kohdalle... Vanhempieni mukaan kumpikaan isoisistäni ei juuri sota-ajan tapahtumiin kotona palannut... Kaikki kunnia sodassa mukana olleille!
-
Olin kantamassa rippi- ja vihkipappini arkkua. Seurakunnan ja hyvien ystävien joukossa en kokenut riisumista. Olemme kaikki Kristukseen pukeutuneet.
-
- Aika käsittämätöntä on, että kuolemanläheisyyskokemus vei kuolemasta pelottavuuden. En tiedä kuinka pysyvästi. Sattui hoitokomplikaatio ja tiesin koko ajan niin pitkään kuin tajunta säilyi olevani hyvin avton ja hyvin lähellä kuolemaa. Mitään valo-olentoa en nähnyt enkä sitä puhuttua tunneliakaan. Mutta viimeinen ajatus oli, että nyt se tulee, ja käsittämätöntä, etten pelkää. No, hengissä olen, ja joskus mietin että jos se toden tullen menee noin, niin en pelkää. Kuolintapaa pelkään joskus - mahdollisia kovia kipuja, mutta en itse kuolemaa.
Kaikki oli hyvin yksinkertaista ja selvää. En ole käsittänyt mitään lunastuksesta ennen enkä kai oikein jälkeenkään, mutta sillä hetkellä se oli omituisen selkeää, kun mitään muuta ei jäänyt. Tämä on tosijuttu - joskus itsestäni tuntuu että ihanko oikeasti se sattui ja minulle.
Kun sitten selitettiin kuinka läheltä piti, tiesin selittämättä. Sekin oli varsin merkillistä.
-
Tulkaa kotiin · Vesa-Matti Loiri
Eino Leino 1
https://www.youtube.com/watch?v=rmXTVGcZccI