Pitäisin tällaista harvinaisena onnellisena "sattumana". Jotenkin tuntuu, että useimmiten pikarakastuminen johtaa vain tunteiden pikalakastumiseen.
Täysin subjektiivinen mielipiteeni on, että hyvässä avioliitossa eletään mukavaa arkea tutun ja turvallisen kumppanin kanssa. Vähän niin kuin ruisleipää! Toki romantiikallekin voi sijansa antaa, mutta marengista ei ole pakko kenenkään tykätä... ja ainakaan pelkällä marengilla ei elä. :-)
Näistä pikarakastumisista on minulla kaksi tositarinaa. Yksi diakonissa käveli Helsingin Kalevankatua ja porraskäytävästä tuli samanikäinen miehenpuoli, joka lähti kävelemään hänen edellään. Muutaman korttelin jälkeen miehenpuoli kysyi hämmästyneenä kuinka pitkälle oikein aiot minua seurata. Napakka tyttöihminen heitti siihen, että lopun elämää. Sitä on nyt jatkunut 30 vuotta ja jatkuu edelleen. Molemmat olivat vapaita, joten mitään sellaisia ongelmia ei ollut ja arvomaailmat olivat riittävän samanlaiset.
Toinen tosijuttu on Helsingin Käpylästä, missä nuori naiselävä käveli kotiinsa Väinölänkatua ja siinä nuorimies korjasi autoaan tienposkessa. Heittivät pikkuisen huulta kauniissa säässä ja se vaan jatkui ja jatkui. Menivät sitten juomaan kupposet kahvia ja siinä keskustelussa selvisi, että kummankin isä oli ammatiltaan körttiläinen kirkkoherra. Yhteistä oli löydetty ja siitä se lähti. Tulivat kahden lapsen ja yhden anopin kanssa Kiuruvedellä vastaan, eli hyvin tämäkin jatkuu.
Vastakkaisia esimerkkejä on riittävästi, mutta nämä tosijutut tähän, ettei sääntöä ole ilman poikkeusta.