[Tämä etenee nyt vähän kauas aiheesta 'Raamattunäkemystä etsimässä', mutta ehken ylläpito voi siirtää nämä omaksi ketjukseen, jos tästä enemmän kehkeytyy.]
Minusta uskonnon ydin ei ole ihmisen teologiassa eikä ihmisen ymmärryksessä: se on jossakin jota emme osaa sanoa, josta taitamattomuudessamme lähinnä on vain vaiettava. Ainoastaan mystiikka voi jotenkin lähentyä tätä sanomatonta. Dogma jää mittaamattoman matkan päähän, vallan ja inhimillisen lyhytnäköisyyden ja armottomuuden maailmaan.
Omissa etsiskelyissäni olen vähitellen tullut siihen tulokseen, että mitä vähemmän mitään varmaa sanomme, sen parempi.
Kristillisen opin, dogman, haluaisin siirtää mahdollisimman kauas uskon keskuksesta. Nähdäkseni oppi on ollut tavallaan tarpeellinen uskon reuna-alueella, etuvartio kristillisen uskon rajojen määrittelyssä, mutta sen sijoittaminen keskukseen - uskon kohteeksi – on kokemukseni mukaan virhe. (Yhtä lailla virhe on, jos sijoitamme keskukseen kokemuksen, moraalisesti hurskaan elämän, tms., mutta noista ei enempää tässä.)
Jo varhaiset kristityt joutuivat vetämään kristillisyyden rajaa niin juutalaisuuteen, gnostilaisuuteen kuin antiikin Kreikan ja Rooman uskonnollisuuteen, jolloin tarvittiin ainakin jonkinlaisia määrittelyjä siitä, mikä on ominaista uskolle Kristukseen ja mikä ei. Ainakin osittain tästä syystä taisi syntyä kristillinen oppi, joka sittemmin on monin paikoin vallannut Kristuksen paikan uskon kohteena, eli pelastumisen edellytyksenä pidetään uskomista tiettyihin opinkappaleisiin, niiden totena pitämistä. (Sukua tälle on tietenkin tiettyjen Raamatun tulkintojen hyväksymisen pitäminen pelastuksen edellytyksenä.)
Minusta edellä kuvatulla tiellä päädytään kuitenkin väistämättä umpikujaan, koska todellakin uskon ydin ”on jossakin jota emme osaa sanoa”. Sanat eivät riitä kertomaan...
Yksi esimerkki, ja juuri tämä siksi, että se lähestyy sitä, mitä kristinuskossa on opillisesti totuttu pitämään keskeisenä:
a) Jos pidämme luterilaisittain tiukasti viimeiseen asti kiinni siitä, että pelastus on yksin ja ainoastaan Jumalan teko meissä, ilman että meillä olisi siinä mitään osaa, joudumme hyväksymään ns. predestinaation, eli sen että viime kädessä Jumala valitsee kuka pelastuu ja kuka ei, eli että Jumala määräisi toiset kadotukseen ilman, että heillä olisi siihen millään tavoin mahdollisuuksia vaikuttaa. Tämä ei kuitenkaan oikein vastaa Uuden testamentin kuvaa rakastavasta Isästä, joka kutsuu kaikkia luokseen.
b) Jos taas ajattelemme, että ihmisellä on vähimmässäkään määrin vapaa tahto valita uskoako vai ei, ei pelastus enää olekaan yksin Kristuksen ansiota, vaan siihen vaikuttaa myös ihmisen oma teko. Logiikan kannalta tilanne ei muutu miksikään, vaikka ihmisen osuutta pidettäisiin kuinka vähäisenä tai se käännettäisiin vastakohdakseen sillä tavoin, että sanotaan, että ihminen ei voi tehdä mitään pelastuakseen, mutta että hän voi hylätä tarjolla olevan pelastuksen. Joka tapauksessa on loogisesti mahdollista todeta, että ihminen pelastuu omasta ansiostaan, mikä myöskään ei tunnu kovin yhteensopivalta Uuden testamentin monien keskeisten kohtien kanssa.
Niin tai näin, mieleen tulee harakka tervaisella katolla, kun nokan saa irti, tarttuu pyrstö, ja päin vastoin.
Yksi ratkaisu saattaisi olla, että sanotaan mahdollisimman vähän, tai ainakin, että vaaditaan mahdollisimman harvoille sanomisille Jumalallista arvovaltaa. Hyväksytään, että uskosta puheen ollen sanat ovat parhaimmillaankin vain likiarvoja, jotka kyllä saattavat lähestyä kohdettaan, mutta eivät koskaan saavuta sitä. Tässä on tietenkin se ongelma, että uskoon kohdistuvan älyllisen kritiikin kohtaminen on hankalaa. Mutta mahtaako se olla lopulta tarpeellista? Vakuuttaako loogisesti aukoton oppirakennelma lopultakaan ketään, kun kysymys on uskosta?
Mystiikkakaan ei minua kiehdo, ainakaan siinä muodossa, kuin sitä perinteisesti ajatellaan jonkinlaisen jumalallisen kokemuksen tavoitteluna. Lienenkö kovin väärässä, jos ajattelen, että esimerkiksi nykyajan karismaattinen liike on tämän ajan sovellus menneiden vuosisatojen mystikoiden viitoittamalla tiellä?
Pitäisikö minun kuvata itseäni mystikoksi ilman mystiikkaa? Niin no, tarvitseeko kaikkea edes yrittää kuvata?
