Oman kehnouden valittamisessa jotkut kehittyvät virtuooseiksi ja siitä tulee peräti tavaramerkki, brändi, josta "meidät" tunnetaan. Eikö ole kuitenkin niin, että jo pelkkä ajatus "jos olisin parempi, niin Herra hyväksyisi minut paremmin" ole Kristuksen uhrin halveksimista? Eihän meitä armahdeta sen vuoksi, että olemme hyvin onnistuneet.
Vähän konstikasta näyttää olevan tämän selittäminen. En minä brändää kurjuudella. Epätovoa näköjään on useiden täällä mahdotonta käsittää. Minä romahdin sillä matkalla, kun kippailin ilmaista kaljaa ja samaan aikaan sisaren esikoinen, kummityttö, laihtui laihtumistaan opiskelijavaihdossansa. . Romahdin kun en jaksa enää yrittää mitään. Ärjäisen kun juuri päinvastoin pitäisi, näemmä jokaiselle vastaantulijalle, eikä siihen ole menopaussikaan syynä, kun hän meni tavallista nuorempana ohi.
Ei ole kuule tarpeen olla mallikörttikään. Olen väsähtänyt kahdesti ennenkin, ja silloin todella lopettaniut koko homman ja voinut paremmin. Olen voinut olla oma itseni, ja abivuonna oma äiteekin sanoi että tuo uskovaisuus tekee sinusta ihan hirviön, lopeta se. Silloin liikuin näissä viitoslaisissa piireissä kun kotiseudulla ei ollut muuta. Menin uskosta eräänä kauniina toukokuun iöltana vapaantahdonratkaisulla ja että olin onnellinen. Tämä on kohdallani totta. Sitä vapauden tunnetta on vaikea kuvata! Sitten koetin på svenska, jokin siinä menossa tuntui falskilta. Ajattelin että heillä on aina ollut paremmin kuin suomenpuhujilla, eikä sieltä juuri apua herunut kun tarvittin ja se jäi meditaatioineen ja keskusteluretriitteihin. Niihin kun ei sairaita hyväksytty. Tähän ajauduin hyvin kummasti ja ajattelin että lienee sitten sitä johdatusta. Ei minusta ole edes körtiksi, kun kai pitäisi kilvoitella sentään körtinkin, enkä jaksa. Tietty sairauskin vie voimia mutta kyllä tämä on ihan oma kokemus.
