Pelastuksen ansaitseminen

[sadetta]

Kirjoitukseni viesti lyhennettynä siis on se, että koska pelastusta ei voi ansaita töin ja toimin, niin pitäisikö kaikki työ ja toiminta lopettaa?
Eli, jos pelastusta ei voi ansaita karismaattisin harrastuksin taikka körttivirsiä veisaamalla, niin pitisikö siksi välttää molempia tekoja?

Ei tietenkään, sillä

Ihminen tekee kaikenlaista.
Ja juuri se tekee ihmisestä ihmisen.

Ei pidä lopettaa lopettamisen vuoksi, vaikka olisi turhaa. Lopettaa pitää vain silloin, kun se erottaa meidät Jumalasta.

Ja mikä erottaa meidät Jumalasta.. sitä on hyvä tutkailla aika ajoin.

...ytimen auki joka on se että hengellisissä tilaisuuksissa huutaminen ja melskaaminen on ylikuumenneiden intoilijoiden itsevalitsemaa jumalanpalvelusta. Se on turhaa ja hullua, suorastaan kahelia käytöstä eikä hyödytä hengellisyyteen mitään, ei lisää siunausta, armoa eikä mitään muutakaan paitsi ihmisen omaa hulluutta.

Aivan, jos huutaminen ja melskaaminen tekemällä tehdään. Jos taas joku kokee suurta iloa ja riemua ja on taipuvainen ilmaisemaan sen muuten kuin hiljaa penkissä istuen niin saattaa se joskus olla ok.

 
SV 124:5-9
(Kuuntelisin mieluummin urkuja, mutta nyt näin)
http://www.youtube.com/watch?v=LO9KU5Bv0l8

5. Ainoa anteeksantamus,
ainoa synnin sovitus
ja ainoa tie armohon
Jeesuksen risti yksin on.

6. On ainut neuvo huonolle,
on ainut turva heikolle
ja ainut meillä puolustus
Jeesuksen esirukous.

7. Maailman viettelyksistä,
kiusauksista, synneistä
ainoa ompi pelastus
Jeesuksen suuri rakkaus.

8. Ainoa tosi viisaus
ja ainoa vanhurskaus,
ainoa puhdas pyhitys
on Vapahtajan yhteys.

9. Muut kuollessa ei rauhaa saa,
ei kestä Herran kunniaa,
ei pysy eessä Jumalan
kuin seuraajat vain Karitsan.
 
Lars Nyberg
Sävel B. Gesius

[sadetta]

Elämä on jakamista. Kokemusten jakamista. Toiselle ihmiselle antamista - ei minulle itselle pikaisesti omimista.

 

Kristitty elää ja toimii lähimmäisen vuoksi ja hänen tarpeensa huomioiden.

Välillä on tämän kanssa vaikeaa..

[Kummajainen]

Voi apua... aloituksessa tiivistyi osittain keskustelu, jonka seurauksena laitoin viestin rukousklinikkatoiminnasta. Niin, miksi tehdä mitään, jos ei siitä kuitenkaan ole hyötyä pelastumisen näkökulmasta. Minun näkökulmani on se, että me emme Jumalan silmissä saa ylimääräisiä pisteitä siitä, että tanssimme tai huiskutamme lippua ylistysillassa. Jos se kuitenkin rakentaa meitä ihmisinä, uskovina ihmisinä kohti sitä muotoa, jonka Jumala on meille varannut, ei se voi olla pahasta ja pisteenkin siitä saattaa saada. Jos taas eri toimintojen tarkoituksena on olla "hyvä uskova" unohtaen sen, että emme koskaan ikinä milloinkaan voi varmistaa pelastusta jollain tempuilla, menemme harhaan.

Koska olen ystävieni kautta päässyt (koen sen rikkaudeksi) näkemään, mitä tapahtuu omaa seurakuntaani "villeimmissä" seurakunnissa, ymmärrän kyllä, miksi minua aina välillä pidetään ansiottomana uskovana. Olen kohdannut uskovien yhteisöissä näkemystä, että vain silloin, kun minulla on jokin armolahja ja käytän sitä seurakunnan hyväksi, olen oikea uskova. Jos ei ole edes sitä kielillä puhumisen lahjaa, olen jotenkin eksyksissä. Se annetaan vain, kun Jeesus on sydämessä. Tai jos en ole suullani uskoani tunnustanut ja ottanut kastetta (lapsikaste ei kelpaa), en ole hyvä uskova. Pelastusta ei tipu!

Ja tässä kohtaa minulla alkaa hermostuttamaan (ja ystävyys saattaa olla kovilla), sillä minä ajattelen uskon kasvuna, muutoksena, muutoksen voimavarana, valtavana lahjana, joka pitää osata käyttää oikein. Minun tulisi muuttua monella tapaa, syntyä uudesti joka päivä, rakastaa lähimmäistäni, nähdä kuinka Raamattu läpileikkaa kaiken elämässäni. Se ei ole ihan niin yksinkertaista kuin Raamatun päivittäinen lukeminen tai aktiivinen, säännöllinen seurakuntaelämä. Mutta pointtini... ei sillä hyppelyllä kukaan taivaasta paikkaa saa. Mutta se voi auttaa meistä jotakuta kasvamaan tai ilmaisemaan uskoa. Ja ei tekemistä saa lopettaa. (Matt. 25: 31-46)

(Eräs ev.lut. pappi sanoi kerran, että meitä ihmisiä on niin monenlaisia, että tarvitaan erilaisia seurakuntia. Uskon pitäisi yhdistää, ei erottaa. Ihmisen luomien sääntöjen yli pitää päästä Raamatun ja rakkauden ytimeen.)

Vaikea on tätäkään asiaa selittää tällä tavalla sähköisesti. Aukkoja piisaa. Olen kuitenkin hyvin iloinen siitä, että löysin tieni tälle foorumille. Mielenkiintoisia keskusteluja!!  

Kummajainen ja ajoittain musiikin tahtiin vippaava jalka...  

[Leena]

Voi apua... aloituksessa tiivistyi osittain keskustelu, jonka seurauksena laitoin viestin rukousklinikkatoiminnasta. Niin, miksi tehdä mitään, jos ei siitä kuitenkaan ole hyötyä pelastumisen näkökulmasta. Minun näkökulmani on se, että me emme Jumalan silmissä saa ylimääräisiä pisteitä siitä, että tanssimme tai huiskutamme lippua ylistysillassa. Jos se kuitenkin rakentaa meitä ihmisinä, uskovina ihmisinä kohti sitä muotoa, jonka Jumala on meille varannut, ei se voi olla pahasta ja pisteenkin siitä saattaa saada. Jos taas eri toimintojen tarkoituksena on olla "hyvä uskova" unohtaen sen, että emme koskaan ikinä milloinkaan voi varmistaa pelastusta jollain tempuilla, menemme harhaan.

Luin jostakin että kaikki minkä ihminen tekee rakkaudesta Kristukseen on ok - silloin ihminen on hieman miettinyt mikä häntä mahdollisesti ilahduttaisi aivan erityisesti.  Pelastuslippujen heiluttaminen, avuttomien auttaminen vai...?   Mutta sekö on valuuttaa jolla lunastetaan sielu Tuonelasta?  --Elämä tosin paimentaa paikalle jolla lopulta vain ja ainoastaan jaksaa olla, niin näyttää käyvän. Tarpeellisia on vähän, opetetaan jossakin. Ja kyllä ihmiseltä riisutaan nuo hengelliset juhlavarusteet - sen seikan suhteen saa olla aika levollinen.  Taashan niitä on äkkiä päälleen tälläämässä - no, ne otetaan pois. Mukava Jumala meillä  mutta siitä sen kyllä huomaa että on se, hurja vieköön, olemassa... se PUHUU!

DB kiukuttelee tuossa ja hokee että Jumala on jo tämän lunastustematiikan tuolla puolen - oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa - meidän olisi otettava silmä käteen ja katsottava miten voisi toteutua täällä tuo "tulkoon Sinun valtakuntasi". Pisteet? Mihin? Werstehe nichts... aber... huomion saa siirtää itsestä sinne missä tarvitaan apuja, jokapäiväistä leipää jokaiselle ja niin edelleen. 

[Salis]

Koska olen ystävieni kautta päässyt (koen sen rikkaudeksi) näkemään, mitä tapahtuu omaa seurakuntaani "villeimmissä" seurakunnissa, ymmärrän kyllä, miksi minua aina välillä pidetään ansiottomana uskovana. Olen kohdannut uskovien yhteisöissä näkemystä, että vain silloin, kun minulla on jokin armolahja ja käytän sitä seurakunnan hyväksi, olen oikea uskova. Jos ei ole edes sitä kielillä puhumisen lahjaa, olen jotenkin eksyksissä. Se annetaan vain, kun Jeesus on sydämessä. Tai jos en ole suullani uskoani tunnustanut ja ottanut kastetta (lapsikaste ei kelpaa), en ole hyvä uskova. Pelastusta ei tipu!

Ja tässä kohtaa minulla alkaa hermostuttamaan (ja ystävyys saattaa olla kovilla), sillä minä ajattelen uskon kasvuna, muutoksena, muutoksen voimavarana, valtavana lahjana, joka pitää osata käyttää oikein. Minun tulisi muuttua monella tapaa, syntyä uudesti joka päivä, rakastaa lähimmäistäni, nähdä kuinka Raamattu läpileikkaa kaiken elämässäni. Se ei ole ihan niin yksinkertaista kuin Raamatun päivittäinen lukeminen tai aktiivinen, säännöllinen seurakuntaelämä. Mutta pointtini... ei sillä hyppelyllä kukaan taivaasta paikkaa saa. Mutta se voi auttaa meistä jotakuta kasvamaan tai ilmaisemaan uskoa. Ja ei tekemistä saa lopettaa. (Matt. 25: 31-46)

Ymmärrän, että uskon asiat ovat joskus vaikeita.
Mutta tulee muistaa, että parasta kristillisyyttä on elää omaa tavallista elämäänsä niin hyvin kuin kulloinkin pystyy ja luottaa Jumalan armoon.
Ei turhia uskontekoja, ei meuhkaamista, ei huutamista, eikä rukousklinikkoja vaan ihan normaalia tavallista elämää. Raamattua ei tarvitse lukea ymmärtääkseen olevansa kristitty.
Raamattua voi lukea silloin, kun haluaa.
Pois siis turhista uskonmenoista kohti elämää.

[Leena]

pitää osata käyttää oikein. Minun tulisi muuttua monella tapaa, syntyä uudesti joka päivä, rakastaa lähimmäistäni, nähdä kuinka Raamattu läpileikkaa kaiken elämässäni. Se ei ole ihan niin yksinkertaista kuin Raamatun päivittäinen lukeminen tai aktiivinen, säännöllinen seurakuntaelämä. Mutta pointtini... ei sillä hyppelyllä kukaan taivaasta paikkaa saa. Mutta se voi auttaa meistä jotakuta kasvamaan tai ilmaisemaan uskoa. Ja ei tekemistä saa lopettaa. (Matt. 25: 31-46)

Tiedätkö mikä hieman hälyttää?
Tuo "pitää" osata jne. '
ja myöhemmin "ei saa".

Kukahan tietää mitä "pitää" ja mitä "ei saa"?
Meillä on yksi ainoa kuvaus viimeisestä tuomiosta.
Sieltä katsoen näyttää kovasti siltä että on yhtä ja toista mitä pitää ja mitä ei saa. Mutta omaan itseen - oman uskon kehittämiseen keskittymiseen  paneutumisesta -  siellä ei puhuta mitään. Tulkaa, te Isäni siunatut rukouslippujen heiluttajat ja kelilläphujat??

Elämä on hyvin lyhyt ja aika rajallinen. Ei kukaan ennätä keskittyä hirveästi kovinkaan moneen asiaan.

[karjalaisenkyösti]

Varsinkin Jampe on huolissaan siitä, että lipun heilutukset ja muut äänekkäät ja näkyvät uskonnollisissa piireissä esiintyvät ilmiöt saattavat muodostua jonkinlaiseksi esteeksi nähdä sitä, että ihminen pelastuu yksin Kristuksen uskosta ja armosta.
Näin voi olla ja Jampen huoli on toki näinollen ehdottoman aiheellinen.
Lippua heiluttaessa helposti tulee ylpeys kuvaan ja rauhallisemmin käyttäytyvien arvosteleminen.

On hyvä myös huomioida se, että hiljaista kristillisyyttä harrastava ei ole myöskään turvassa.
Kovin helposti samanlainen mieli valtaa ihmisen: minä pelastun varmemmin, kuin tuo, koska tuo heiluttaa lippuja ja on karismaattinen.
Minä en Jumalalle kiitos ole tuollainen hörhö lippujen heiluttelija. Minä olen hiljainen ja nöyrhä sydämeltäni, tai ainakin minulla on siihen kova halu ja pyrkimys.
Hiljainen uskonharjoittaminen voi yhtä hyvin kihahtaa päähän ja yrittää nousta sille paikalle, missä vain Kristuksen kuuluisi olla.
Jos hiljainen uskonharjoittaja ajattelee, että tuon meteliveikon pelastumisen todennäköisyysprosentti on minua huonompi, niin tällöinhän tuijotetaan jo tekoihin pelastukseen liittyen ja ollaankin jo vaarallisilla vesillä.

[Pena]

Toisten teoista on niin paljon helpompi tehdä parannusta kuin omistaan. Minussa asuvasta pienestä fariseuksesta on vaikea päästä eroon. Katuvana publikaanina oleminenkin taitaa olla vain teatteria. Armoonhan tässä pitää turvautua, kun ei muuhun voi.

[Jampe]

Varsinkin Jampe on huolissaan siitä, että lipun heilutukset ja muut äänekkäät ja näkyvät uskonnollisissa piireissä esiintyvät ilmiöt saattavat muodostua jonkinlaiseksi esteeksi nähdä sitä, että ihminen pelastuu yksin Kristuksen uskosta ja armosta.
Näin voi olla ja Jampen huoli on toki näinollen ehdottoman aiheellinen.
Lippua heiluttaessa helposti tulee ylpeys kuvaan ja rauhallisemmin käyttäytyvien arvosteleminen.

On hyvä myös huomioida se, että hiljaista kristillisyyttä harrastava ei ole myöskään turvassa.
Kovin helposti samanlainen mieli valtaa ihmisen: minä pelastun varmemmin, kuin tuo, koska tuo heiluttaa lippuja ja on karismaattinen.
Minä en Jumalalle kiitos ole tuollainen hörhö lippujen heiluttelija. Minä olen hiljainen ja nöyrhä sydämeltäni, tai ainakin minulla on siihen kova halu ja pyrkimys.
Hiljainen uskonharjoittaminen voi yhtä hyvin kihahtaa päähän ja yrittää nousta sille paikalle, missä vain Kristuksen kuuluisi olla.
Jos hiljainen uskonharjoittaja ajattelee, että tuon meteliveikon pelastumisen todennäköisyysprosentti on minua huonompi, niin tällöinhän tuijotetaan jo tekoihin pelastukseen liittyen ja ollaankin jo vaarallisilla vesillä.

Allekirjoitan kaiken ylläsanomasi. Sen tähden olisikin kaikkein parasta jos ihminen ei ensinkään kuluttaisi aikaa minkäänlaiseen uskon harjoittamiseen, vaan kuten Salis jossain toisessa ketjussa totesi että eletään vaan tavallista elämää ja luotetaan Jumalan armoon. Yritetään siis olla korkeintaan tavallisia ihmisiä ja jos vasara osuu peukaloon niin sitten kirotaan reilusti mikä helpottaa oloa, ja sen jälkeen ei asiaa enää isommin pähkylöidä.  Ojat on tien molemmin puolin. Ei ole hyväksi ajatella olevansa "uskovainen" koska se on jo itsessään jonkinlaista omahyväisyyttä. Heti kun ruvetaan uskovaisiksi, alkaa fariseuksen kiitos: "kiitos etten minä ole tuollainen..."

[Jampe]

Minussa asuvasta pienestä fariseuksesta on vaikea päästä eroon. Katuvana publikaanina oleminenkin taitaa olla vain teatteria.

Niinhän se onkin!  Sen takia sitäkään asiaa on turha miettiä, meissä vain ON fariseus ja piste.  Mutta jos sitä ruvetaan miettimään ja pohtimaan niin se on jo omavanhurskauden harjoittamista, koskapa meissä asuvasta fariseuksesta ei pääse eroon. Se on vain hyödytöntä ja väsyttävää tyhjän päälle puurtamista.  Ns. "tavallisia" syntejä tuskin kannattaa ruveta sen kummemmin yksilöimään, pääasia on että tarpeeksi suurella vakavuudella tiedostaa olevansa riittävän syntiNEN joutuakseen turvautumaan kokonaan armoon. Muu arvuuttelu on kuin kiipeäisi tikapuita ja putoaisi aina takaisin alimmalle askelmalle.  Näin siis minun mielestäni.

[Kummajainen]

Leena,

(voi tätä sähköistä viestintää!!!  )

uUskoa "pitää" osata (siis sitä valtavaa lahjaa) käyttää oikein niin, että ei käytä sitä itsensä ylentämiseen. Tarkoitan tällä sitä, että ihminen ei voi nostaa itseään jalustalle sen seurauksena, että on tehnyt jotain temppuja: aktiivinen seurakuntaelämä, rukousillat, ylistys, kymmenykset, rukousta tietty määrä päivässä, Raamatun lukua päivittäin "oikea" annos jne... Kukaan toinen ei voi minulle tulla sanomaan, että rukoilen liian vähän tai väärin tai en veisaa sydämestäni. Teen ne asiat, kuten osaan ja aina se mielessä, että teen ne Jumalalle, en itselleni. Me voimme keksiä näitä "pakko tehdä" - asioita, joita oikean uskovan tulee tehdä, ihan loputtomasti. Pointti on mielestäni se, että monet näistä tempuista vain vievät meitä kauemmas Jumalasta, koska niistä tulee rutiineja vailla ajatusta. Hoksaatko, mitä tarkoitan?

"Tekemistä", esimerkiksi toisten ihmisten hyväksi tapahtuvaa toimintaa, ei saa lopettaa. Uskossa pitää toimia. Mitä iloa on uskosta, joka patistaa ihmisen passiivisena olemaan? Minun käsitykseni mukaan Raamattu käskee toimimaan. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että sekään toiminta voisi tuoda meille mitään pelastusvarmuutta. Tarkoitan sitä arkea. Ei voi olla uskova vain kirkonmenoissa ja muuten elää miten haluaa.

Ei tämä nyt kyllä selvene yhtään.  Tässä tulee jälleen vastaan rajallisuuteni toimia näissä sähköisissä ympyröissä. Minkäs teet, kun ei osaa selitää, ei osaa. 

[Salis]

"Tekemistä", esimerkiksi toisten ihmisten hyväksi tapahtuvaa toimintaa, ei saa lopettaa. Uskossa pitää toimia. Mitä iloa on uskosta, joka patistaa ihmisen passiivisena olemaan? Minun käsitykseni mukaan Raamattu käskee toimimaan. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että sekään toiminta voisi tuoda meille mitään pelastusvarmuutta. Tarkoitan sitä arkea. Ei voi olla uskova vain kirkonmenoissa ja muuten elää miten haluaa.

Olen samaa mieltä. Olen vääntänyt tämän asian niin, että usko pakottaa toimintaan vaikkei hyvillä teoilla pelastusta saakaan. Hyvät teot ovat tärkeitä. Ne lähtevät uskosta.

[Viisveisaaja]

  Minusta ei tarvitse tehdä mitään. Ei yrittää ei pinnistellä ei ponnistella.
Armo kasvattaa. Raamatussa on kohta,,Ei auta muu kuin rakkauden kautta vaikuttava usko.

Jos lähdetään jollekkin suorittamiskristillisyyden tielle, niin se on raskasta. Niin suorittajan läheisille kuin hänelle itselleen.

Minusta armon tajuaminen saa ihmisessä hyvät teot aikaan ei oma ponnistelu.

Kun ihminen tajuaa asemansa ja mahdottomuutensa Jumalan edessä ja Jeesuksen työn tai uhrin edestämme, niin se saa hiljentymään ja rukoilemaan ja luottamaan Jumalaan.
Ihminen tulee pieneksi ja alatien kulkijaksi.
Armo on se joka kasvattaa ja saa aikaan muutosta. Kun ihminen on armon alla hän lähestyy ihmisiä oikealta tasolta, koska hän tajuaa, että oma itse on syntinen ja vain armosta pelastettu.

Nämä niin sanotut suorituskristityt, kun omalla hyvyydellään ja erinomaisuudellaan tuovat rukouksiaan muiden kuultavaksi ja muiden puolesta haluavat rukoilla ovat minusta pikkasen peloittavia. Minusta Jeesus kyllä näkee ihan mihin kammioon vaan missä häntä rukoillaan. No en sitten tiedä, mutta kunhan aikansa urheilevat nämä superuskovat, niin eiköhän se siitä laannu?

Jotenkin Raamatussakin on, että kun teille huudetaan Jeesus on täällä tai täällä, älkää menkö sinne. Jeesus on jossain ihan muualla.
Minusta Jeesus on siellä missä syntinen ja sairas ja kärsivä ihminen on.
Outoas kun kristillisyydessä on nykyään niin outoja painotuksia. Tuntuu että Jeesuksesta on tehty joku mainos juttu, että hän on täällä tänään. Tänne päin, tänne, tänneee..

[santtu-62]

Meijer kuvailee, että ihminen on synnissä marinoitu. Silti vastuu omista teoista on otettava, muuten olisimme vain isoja lapsia.
— On hyvä asia, että ihminen tuntee tehneensä väärin. Silloin on mahdollista ottaa vastuu teoistaan, vaikkei synnittömäksi tulekaan. Johannes Kastaja oli aikansa mörökölli, joka julisti kääntymistä. Hänen sanomansa oli, että herätkää katsomaan, minne olette menossa…
— Armo ei siis ole mikään laastari, jolla suljetaan silmät ja jätetään haava hoitamatta….

Vantaan Lauri 20/2010 (27.5.2010)
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2010/2010-05-27/teemat/Syntisen-yksinainen-elama

Kun luin tekstin niin en voinut muuta kuin lukea kirjoituksen uudestaan ja uudestaan.
Henkilökohtaisesti olen samaa mieltä kirjoittajan vankilapappi Marko Meijerin kanssa, miltä synti tuntuu.

— Synnintunto on merkki siitä, että ihminen minussa huutaa apua, Meijer sanoo ja muistaa tuhlaajapojan tarinan.

Joten pelastuksen ansaitseminen …

Raamatussa Jeesus kertoo tuhlaajapojasta, joka maailmalla hummatessaan kuluttaa ennakkoperintönsä ja palaa häpeissään lapsuudenkotiinsa. Meidän on helppo kuvitella, että kertomus loppuisi siihen, että isä alkaisi hätistellä suvun mustaa lammasta haulikolla.
Mutta niin ei käynyt. Isä ottaa poikansa avosylin vastaan ja järjestää tämän paluun kunniaksi kunnon juhlat.

[Leena]

Varsinkin Jampe on huolissaan siitä, että lipun heilutukset ja muut äänekkäät ja näkyvät uskonnollisissa piireissä esiintyvät ilmiöt saattavat muodostua jonkinlaiseksi esteeksi nähdä sitä, että ihminen pelastuu yksin Kristuksen uskosta ja armosta.
Näin voi olla ja Jampen huoli on toki näinollen ehdottoman aiheellinen.
Lippua heiluttaessa helposti tulee ylpeys kuvaan ja rauhallisemmin käyttäytyvien arvosteleminen.

On hyvä myös huomioida se, että hiljaista kristillisyyttä harrastava ei ole myöskään turvassa.
Kovin helposti samanlainen mieli valtaa ihmisen: minä pelastun varmemmin, kuin tuo, koska tuo heiluttaa lippuja ja on karismaattinen.
Minä en Jumalalle kiitos ole tuollainen hörhö lippujen heiluttelija. Minä olen hiljainen ja nöyrhä sydämeltäni, tai ainakin minulla on siihen kova halu ja pyrkimys.
Hiljainen uskonharjoittaminen voi yhtä hyvin kihahtaa päähän ja yrittää nousta sille paikalle, missä vain Kristuksen kuuluisi olla.
Jos hiljainen uskonharjoittaja ajattelee, että tuon meteliveikon pelastumisen todennäköisyysprosentti on minua huonompi, niin tällöinhän tuijotetaan jo tekoihin pelastukseen liittyen ja ollaankin jo vaarallisilla vesillä.

Tiedättekö - luulen ettei tästä pääse koskaan. Kun riisut yhdet hurskausvetimet olet jo pukeutumassa uusiin. Alan jo ihmetellä, miksi. Kun toisinaan järkyttyy että hemmetti, viikatemieshän poikkesi ovella, on äkkiä kyllä ilman mitään helyjä - hetken. Kn puhalletaan "vaara ohi" hetkeksikin, niin sama alkaa. Minä lulen että me pelkäämme! Me pelkäämme olla sellaisinaan Jmalan edessä ja ihan syystä. Siksi olisi varmaan hyvä tntea Jeesus ja tietää miksi tuo tuli. Ja muten, siinä on yksi Siionin virsien viisaus: Niissä on mahdottoman paljon Jeesuksesta puhuvia virsiä. Ehkä huomio saisi olla siellä eikä itsetarkkailussa.