Vieläkin jäi purtavaa tuosta Eeva-Kaisan tekstistä, koska hän todella sanoi hyvin monta asiaa. Lähinnä kysymys tuosta "toisten ihmisten uskonkokemusten todistusvoimasta" kuten E-K sitä nimitti...
Onhan se usein juuri näin, että se "Kristuksen todistajana" oleminen mielletään tai ainakin tuodaan esiin korostetusti omien uskonkokemusten tai niiden jälkeisen "muuttumisen" kertomisena. Varmaan useimmiten siinä on ihan vilpitön tarkoitus, mutta itseäni nykyään sellaiset puheet lähinnä ärsyttää joissa tuodaan esille omaa muuttumista paremmaksi tai uskovaisemmaksi. Minulla on yksi tuttava joka silloin tällöin soittelee ja jonka mielestä minä olen pakana (mikä yllätys!), hän on tietenkin uskovainen isolla U:lla. tarkoituksena noilla puhelinsoitoilla oli alussa ilmiselvästi käännytyspuheiden pitäminen ja taitaa olla vieläkin. Pari kertaa hän on tainnut suoraan sanoakin etten ole "uskossa" ja niinhän minä mielelläni sanon itsekin. KUitenkin minua ärsyttää sellainen ilman lupaa ja tunkeilevasti tapahtuva tonkiminen ja toisen sisimmän arvioiminen ylhäältäpäin joten olen sitten kysynyt että mistä hän sen tietää? vastauksena on ollut, että ei hän "taida sitä tietää" jos loppuun asti ajatellaan.
Nyt kun ko. tyyppi ei enää kehtaa sitä niin suoraan ilmaista, hän on kääntänyt saman asian niinpäin että "hän vain kertoo mitä hänelle itselleen on tapahtunut"... Niin sitä naamioidaan sama käännyttäminen ja paasaaminen "omien siunauskokemusten" kertomiseksi eli näin voidaan piilokäännyttää ja piilopakkosyöttää samaa paskaa eri pussissa.
Kun joku oikein antaumuksella kertoo "mitä hänelle itselleen on tapahtunut", niin hän mieltää silloin nimenomaan olevansa raudanluja "Kristuksen todistaja" ja täyttävänsä lähetyskäskyä. Omien uskonkokemusten esilletuominen on yksi tapa käännyttää peitellysti, toivoen ja uskoen, että omat uskonkokemukset saisivat muissa aikaan kateutta taimuka jonkinlaista "kaipausta" että tuota samaa mullekin!
Itseni kohdalla sillä on täysin päinvastainen vaikutus. Se on vastenmielistä ja ainoastaan etäännyttää lisää ensisijaisesti kertojasta mutta myös asiasta tai yhteisöstä jota hän edustaa. Olen tämän sanonut pariin otteeseen suoraan ed. mainitulle kaverillekin mutta kun hänen on kertakaikkiaan pakko jollain tapaa kaiken aikaa "todistaa", niin minkäs sille sitten voi. Kai se mielenterveys järkkyy jos ei saa todistaa. Pahinta on kun hän "kokee" että hänen on sanottava sitä tai tätä, niin se sitten pitää tuoda esille vaikka miten sopimattomasti ja röyhkeästi koska "Herra on käskenyt sanoa".
Päävika on siinä ettei se ole edes evankeliumin ja lain julistamista, vaan omien kokemisten jaarittelua. Itsestä puhumista!
En kuitenkaan tahdo romuttaa käsitettä "Kristuksen todistaja" koska se raamatussa ja kirkkomme uskossa on. Sensijaan mietin mitä se voisi olla? Lutherin mielestä se on lain ja evankeliumin julistamista. Niistä pitäisi sitä puhetta ammentaa ja niitä käsitellä koska eihän raamatunkaan mukaan sana tyhjänä palaja. Mutta jos ei saarnata sitä sanaa (lakia ja evankeliumia) vaan jaaritellaa omia kokemisia ja muuttumisia niin ei sekään sana tyhjänä palaja vaan tekee tehtävänsä eli karhunpalveluksen kirkon agendalle ja saa ihmiset vastustamaan asiaa.
Jospa toinen tulisikin tuon iänikuisen jänkkäämisen sijasta kertomaan, että "nyt minäkin oon saanut ymmärtää jotain pientä siitä, mitä eroa lailla ja evankeliumilla on"- niin minä tuumaisin ainakin, että "no kerropa veikkonen, minuakin kiinnostaa!" Ja jos se vielä olisi ihan asiaakin niin varmaankin sitä päätyisi tuumaamaan, että "no voi perhana, kyllähän minullakin tuossa olisi paljon miettimistä..."
Tai kun tultaisiin kertoileman, että "kyllä se kuule armo riittää kaikkein kurjimmallekin", niin johan olisi omakin ajatus että "niinköhän aivan minullekin asti?"
Mutta ei! kerrotaan siitä miten suuuuuuuuuuresti MINÄMINÄ muutuin kun tulin uskovaiseksi. Yäh! Lopuksi vielä muistetaan korostaa että sinä taas ET ole uskovainen!
