Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Kauhanen T - 30.03.05 - klo:23:31
-
Meillä jokaisella on jokin mielipide Raamatusta ja sen merkityksestä uskolle. Se mielipide voi vaihdella tilanteesta, raamatunkohdasta, käyttötarpeesta tai vaikka keskustelukumppanista riippuen, mutta kaikki kannanottome tai käytännön raamatunkäyttömme heijastaa jotain asennetta Raamattuun.
Silloin kun tämän asenteen taustalla on jokin sisäisesti kohtuullisen ristiriidaton ja ihmiselle itselleen perustellulta ja toimivalta vaikuttava yleisperiaate puhutaan raamattunäkemyksestä. Oman raamattunäkemyksensä löytäminen tai muodostaminen voi avartaa omaa Raamatun ymmärtämistä, ja sitä kautta uskon kysymykset voivat saada uutta syvyyttä.
Joskus ajatellaan, etteivät Raamattu ja järki sovi yhteen. Toki on totta, ettei ihminen voi ymmärtää Jumalan salaisuuksia. Mutta Raamattua lukiessaan ihmisellä on aina järki käytössä, tunnistaapa ja tunnustaapa hän sen tai ei. Raamattu on ihmisten kieltä, ja kieli toimii järjen välityksellä.
Siksi kun raamattunäkemystä etsiessä joudutaan arvioimaan kriittisesti erilaisia raamatuntulkintoja ja niiden taustaoletuksia, ei kritiikki silloin kohdistu Raamattuun tai sen arvovaltaan, vaan ihmisen järkeen ja hänen tapaansa käyttää sitä. Jos raamattukeskustelussa joku kärsii, se on ihmisen järki ja hänen perusteettomat tulkintansa. Raamatun sana vain kirkastuu, jos perusteettomat tulkinnat saadaan hiottua sen päältä pois!
Järjenkäytön välttämättömyys Raamattua tutkistellessa tulee näkyviin jo ensimmäisissä käytännön asioissa. Kellään meistä ei nimittäin ole alkuperäistä Raamattua hyllyssään. Useimmilla on yksi tai muutama eri suomenkielinen käännös, jonka ihmiset ovat tehneet omaan järkeensä, taitoonsa ja välillä tulkintaperiaatteisiinsakin luottaen. Heilläkään ei ollut alkuperäistä Raamattua käytössään - ainoastaan ihmisten tieteellisin periaattein, siis järkeen nojautuen, toimittamia painolaitoksia, joiden uskotaan olevan lähellä "kanonista" (palaan tähän myöhemmin) tekstimuotoa. Näiden painolaitosten tekijöillä taas oli käytössään tuhansia eri ikäisiä ja tasoisia käsikirjoituksia, joita ei ole kahta täydellisesti samanlaista (käsin kopioitaessa teksti aina muuttuu matkan varrella). Mikään näistä käsikirjoituksista ei ole alkuperäinen teksti. Ja vaikka olisikin, se olisi "alkuperäinen" vain siinä mielessä, että se edustaisi sitä "kanoniseksi" kutsuttua tekstimuotoa, jonka ensimmäisten vuosisatojen kristityt vähitellen hyväksyivät kunkin Raamatun kirjan tekstimuodoksi. Tämä kanoninen tekstimuoto saattaa olla - paikoin näyttää siltä että onkin - erilainen kuin se tekstimuoto, joka ko. kirjan kirjoittajan kynästä lähti.
Mikä siis on se Raamatun teksti, jota sinä pidät vaikkapa aitona ja alkuperäisenä Paavalin Roomalaiskirjeenä? Sitäkö, jonka Paavali saneli kirjurilleen? Vai sitä, jonka kirjuri kirjoitti? Vai joka päätyi "kaanoniin" eli ohjeellisten kirjojen kokoelmaan? Vai vanhimmasta käsikirjoituksesta tai käsikirjoitusten enemmistöstä löytyvää? Vai kriittisesti toimitettua painolaitosta, ja siinä tapauksessa, mitä niistä 200:sta? Vai suomenkielistä käännöstä, ja jos niin, niin mitä niistä?
Ennenkuin joku luulee minun saivartelevan, muistutan, että mm. muuan hurskas ja arvostettu saksalainen pietisti-isä oli erittäin huolissaan näistä kysymyksistä jo 1700-luvulla. Luterilaisena hän piti Raamatun arvovaltaa niin tärkeänä asiana, että katsoi itsellään olevan luvan ja jopa velvollisuuden käyttää valtavasti aikaa ja vaivaa "alkuperäisen" tekstin metsästämiseen!
Kun on valittu se Raamatun teksti, jota pidetään arvovaltaisena, on aika tarkastella kriittisesti omia edellytyksiä ymmärtää sitä. Jos käytät äidinkielistä käännöstä, miten hyvin tunnet sen kääntäjien tulkintaperiaatteet ja sen kulttuuriympäristön (tai kirkkopoliittisen tilanteen), jossa käännös on tehty? Jos käytät alkukieliä, vastaasi tulee kuolleiden kielten ymmärtämisen yleiset vaikeudet. Jos kielimuuri saadaan ylitettyä, on vastassa 1900-3000 vuoden ero kirjoittajan ja lukijan välillä. Merkitsivätkö sanat ja käsitteet kirjoittajalle aikanaan samaa kuin sinulle tänään? Kuinka paljon sinulla on yhteistä kokemusmaailmaa kirjoittajan kanssa voidaksesi eläytyä hänen tilanteeseensä? Entä miten oma elämänhistoriasi, uskonnollinen viitekehyksesi, tämänhetkinen elämäntilanteesi ja käytännön tulkintatarpeesi vaikuttaa tulkintaasi?
Muun muassa näitä ja monia muita kysymyksiä tulee vastaan sille, joka lähtee etsimään omaa raamattunäkemystään.
Ennenkuin päätän puheenvuoroni on muistutettava vielä muutamasta asiasta. Edellä heittämistäni alustavista kysymyksistä muodostunee se kuva, ettei Raamatun ymmärtäminen ole helppoa. Mutta mahdotonta se ei ole! Raamatun lukeminen voi olla antoisaa ja hengellisesti rakentavaa ilman näiden kysymysten pohtimista. Jumalaa, ihmistä, ja näiden suhdetta koskevia oppeja eli raamattuteologiaa ei voi kuitenkaan vastuullisesti tehdä ellei se rakennu jonkin raamattunäkemyksen pohjalle.
Edelleen on muistettava, ettei kirkon opetus siitä, että Raamattu on Jumalan sanaa ja kirkon opin ja uskon ylin auktoriteetti, muodosta vielä raamattunäkemystä siinä mielessä, kuin minä tarkoitan. Minä uskon kirkon opetuksen siitä, mikä Raamattu on ja mikä on sen merkitys kirkon uskon kannalta. Mutta se oppi ei vielä kerro, miten Raamattua pitää tulkita ja ymmärtää. Jokin raamattunäkemys sinänsä tuskin voi olla ristiriidassa kirkon Raamattua koskevan opin kanssa. Jokin raamattunäkemys voi kyllä johtaa jonkun epäilemään ko. oppia, mutta jokin toinen raamattunäkemys voi vahvistaa luottamusta siihen. Raamattunäkemystä etsiessä ei siis tarvitse luopua luottamuksestaan kirkon opetukseen Raamatun merkityksestä.
-
Pohjustaakseni keskustelua lisää esitän seuraavassa muutaman raamattunäkemyksen.
Hetken harkittuani päätin liittää kunkin alle otteita tällä foorumilla käytetyistä puheenvuoroista. En väitä, että mikäli jonkun kommentti on tietyn otsikon alla, että ko. henkilö edustaisi kyseistä raamattunäkemystä. Totean vain, että minusta näyttää että henkilöltä lainattu kommentti edustaa tällaista. Jos joku ei halua nimimerkkiään yhdistettävän tähän aiheeseen, pankoon minulle yksityisessä viestissä toivomuksen tästä. Poistan ao. henkilöltä olevat lainaukset mukisematta.
Jos tapani kuvata ja luokitella raamattunäkemyksiä ei tunnu oikealta, siitä kannattaa jatkaa keskustelua.
Perinteinen konservatiivisuus
Historiallinen tausta: Kristinusko peri juutalaisuudesta käsitteen "pyhät kirjoitukset". Tämä on hyvin ilmaistuna 2. Pietarin kirjeessä:
"Ennen muuta teidän on oltava selvillä siitä, etteivät pyhien kirjoitusten ennustukset ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä. Yksikään profeetallinen sana ei ole tullut julki ihmisten tahdosta, vaan ihmiset ovat puhuneet Pyhän Hengen johtamina sen, minkä ovat Jumalalta saaneet." (1:20-21) Koska "esimodernin" ihmisen ajattelutapaan ei kuulunut kysymys historiallisesta totuudesta siinä mielessä kuin valistuksen jälkeisen ihmisen, eivät historiallisesti epäuskottavan tuntuiset kertomukset muodostaneet ongelmaa. Jo myöhäisantiikista sai alkunsa idea, että samssa tekstissä on monia tasoja: se kertoo paitsi sen, mitä on historiallisesti tapahtunut, myös vertauskuvallisesti ihmisen ja Jumalan suhteesta, antaa moraalista opetusta ja luo ihmiseen toivoa. Perinteisen konservatiivisuuden ääri-ilmiö on 1600-luvulla puhdasoppisessa luterilaisuudessa syntynyt sanainspiraatio-oppi: Pyhä Henki on joka ikisen Raamatun sanankin takana.
Mitä tarkoittaa käytännössä: Kertomusten historiallisuutta ei kyseenalaisteta. Tekijäkysymykset eivät ole olennaisia: jos esim. Moosesten kirjojen otsikko on "Mooseksen kirjat", ne ovat Mooseksen kirjoittamat, sillä ei ole väliä että hän kuvaa myös oman kuolemansa (5. Moos. 34:5).
Esimerkkejä:
Nykyään uskon puhtaasti Raamatun sanaan, kirjaimellisesti.
Perustellut tälle ovat sellaiset, että tässä uskontien aikana olen tajunnut kuinka pieni loppujen lopuksi olen ja kuinka vähän voin tietää Jumalasta. Jumala on Raamatussa ilmoittanut kertomuksen siitä kuinka maailma on luotu, siispä luotan siihen täysin. Luotanhan muutenkin Jumalan sanaan täydellisesti, en esim. usko että Jeesuksen kuolema ristillä olisi vain vertauskuvallinen tarina, sillä kuinka sellainen minut pelastaisi?
Itsekin ihmettelen, miksei luomiskertomusta voisi ymmärtää juuri niin, kuin se on kirjoitettu? Kyse on mielestäni muustakin kuin pelkästä luomiskertomuksesta; jos Raamattua lähdetään suhteellistamaan ja vertauskuvallistamaan, mihin vedetään raja? Kohta toisensa jälkeen on helppo vesittää ajattelemalla, että kyseessä on vain vertauskuva, tai vetämällä selvän ilmoituksen päälle oma tulkinta, "tätä tässä tarkoitettiin".
Rationalismi
Historiallinen tausta: 1700-1800 -lukujen valistusfilosofia.
Mitä tarkoittaa käytännössä: Jumalan sana ei voi olla ristiriidassa luonnon ja järjen kanssa. Siksi Raamatun yliluonnollisuudet eivät voi olla Jumalan sanaa. Esim. Jeesuksen ylösnousemusta ei voinut tapahtua, koska sellaista ei tapahdu nykyään. Pysyvästi arvokasta Raamatussa ovat UT:n eettiset ja filosofiset opetukset.
Esimerkkejä:
Täytyy todeta, että minusta fundamentalistinen raamatuntulkinta, jota ainakin nimerkki "iiwi" taitaa harrastaa (korjatkaa jos olen väärässä), on aikansa elänyt, vai miten selitätte esim. seuraavan ongelman: Vanhassa testamentissa sanotaan, että ympyrän kehän ja halkaisian suhde eli pii on tasan kolme, mutta nykymatematiikan mukaan se on irrationaaliluku ja likiarvoltaan 3,14.
Fundamentalismi
Historiallinen tausta: 1800-luvun loppupuolen Yhdysvalloissa syntynyt vastareaktio rationalismille.
Mitä tarkoittaa käytännössä: Lähtökohta on sama kuin rationalismilla: Raamattu ei voi olla ristiriidassa järjen kanssa. Siksi ristiriitaisuudet ovat vain näennäisiä ja kyetään selittämään pois. Merkittävin ero perinteiseen konservatiivisuuteen on se, että fundamentalistille Raamatun joka sanan historialliseen totuuteen uskominen on tietoinen valinta.
Esimerkkejä:
Tässä on nyt sellainen näkemyksellinen ero, että minä _haluan_ uskoa siihen mitä Raamattu sanoo. Kuten taisin jo mainita, en halua Raamattua muutenkaan uskoa vertauskuvallisena, vaan täytenä totena. Tällä tarkoitan siis KOKO Raamattua.
Perinteinen historiallis-kriittisyys
Historiallinen tausta: Juuret yllättävän syvällä: piirteitä löytyy jo 1500-luvun humanisteilta, jopa kirkkoisä Origeneelta (200-luku)! Varsinaisena syntynä voi pitää 1700-lukua.
Mitä tarkoittaa käytännössä: Kyseenalaistaa mm. Mooseksen historiallisuuden, evankelistojen silminnäkijä-roolin ja joidenkin Paavalin kirjeiden aitouden. Pyrkii lähestymään Raamattua kielen ja kirjallisuuden näkökulmasta: eri kirjat ja katkelmat vaativat erilaista tulkintaa, koska ne edustavat eri kirjallisuuden lajeja ja eri kielenkäyttötapaa.
Esimerkkejä:
Minusta luomiskertomuksella ei sinällään ole mitään tekemistä maailman synnyn kanssa.
evoluutioteoria on suhteellisen paikkansapitävä. Ainahan teoria voidaan kumota uudella ja paremmalla, mutta se että vanha teoria korvataan raamatun kertomuksilla, on aika toivotonta. Kertomus on muutenkin avainsana tässä asiassa, minun nähdäkseni asia on niin että kertomus on kertomus ja teoria on teoria. Minusta ainakin teoria on vakuuttavampi kuin kertomus.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että minä olisin sitä mieltä että Jumalaa ei olisi olemassa. Kertomukset ovat kuitenkin mielenkiintoisia, ja niihin sisältyy jotain muuta, kuten vertauksia. Kaikkea ei kuitenkaan pidä niellä sellaisenaan ja ottaa kirjaimellisesti!
Moderni historiallis-kriittisyys (modernismi)
Historiallinen tausta: Yhdistää perinteiseen historiallis-kriittisyyteen 1900-luvun tieteellisiä virtauksia, mm. psykologiaa ja sosiologiaa.
Mitä tarkoittaa käytännössä: Pyrkii pääsemään yhä lähemmäs Raamatun kirjoittajien tilannetta ja ajatusmaailmaa. Toimii kaikenlaisten raamatuntulkintojen kriittisenä omatuntona. Pääajatus on, että Raamatun kirjoittajilla oli jotain mitä he halusivat sanoa, eikä se ole sidottu sanoihin vaan ideoihin. Ideoita ei voi kuitenkaan poimia mielivaltaisesti, eikä kirjoittajan suuhun saa panna sellaisia ideoita mitä ei tekstistä löydy. Suostuu näkemään historiallisen pohjan villeimmilläkin kertomuksilla, jos se on helpompi selitys kuin kirjoittajan aikaan ja tilanteeseen liittyvät tekijät. Tähän käsitykseen voi liittää ajatuksen, että Raamatussa on suuri inhimillinen osuus johon on sekoittunut jumalallinen ilmoitus.
Esimerkkejä: Valistunutta nykyajan lukijaa ei kuitenkaan sido Raamatun kirjoittajan omaan aikaansa ja kulttuuriinsa sidottu aines, eikä tämä aikasidonnaisuus tee luomiskertomusta meidän kannaltamme turhaksi ihmisten satuiluksi. Minusta ei ole järjenvastaista ajatella, että Jumala haluaa ihmisiä lähestyessään myös ilmoittaa heille olevansa heidän Luojansa ja pitävänsä heistä huolen. Tämä ilmoitus saa sitten aikaan sen, että ihmiset kertovat ja lopulta kirjoittavat sen, mikä heidän uskonsa mukaan on Jumalan ja luomakunnan suhde.
Sen takia luomiskertomuksen merkitys meille ei ole: "Älä usko alkuräjähdykseen äläkä evoluutioon, vaan Jumalan kiireiseen viikkoon n. 6000 vuotta sitten" vaan: "Saat luottaa siihen että olemassaolosi täällä ei ole sattuman tai kohtalon oikku, vaan Jumalan rakkauden ja huolenpidon seurausta."
Moderni konservatiivisuus
Historiallinen tausta: Soveltaa modernia historiallis-kriittisyyttä siitä lähtökohdasta, että jumalallisen ilmoituksen aines nähdään mahdollisimman suurena.
Mitä tarkoittaa käytännössä: Hyväksyy esim. sen, etteivät evankeliumit ole silminnäkijäkertomuksia, mutta pitää niiden taustalla olevaa perimätietoa hyvin luotettavana. Ei välttämättä puolusta perinteisiä eri kirjojen tekijä- ja ajoituskysymyksiä tai yksityiskohtien historiallisuutta. Esim. luomiskertomus nähdään vertauskuvina kosmisista tapahtumista.
Esimerkkejä:
Minä henkilökohtaisesti pidän Raamatun luomiskertomusta vertauskuvainnollisena siten, että se kertoo kielikuvin maailman syntymän.
Aivan. Vertauskuvallisia. Mutta mitähän se sana tarkoittaa? :]
Kun pohdimme tätä joskus uskonnontunnilla, niin lopputulos taisi olla se, että luomiskertomus on nimenomaan "kertomus" maailman synnystä, ei tieteellinen raportti. Itse en ole havainnut mitään ristiriitaa luomiskertomuksen ja tieteen välillä, luomiskertomuksen tapa esittää asiat on vain erilainen. Kaikki tapahtuu samassa järjestyksessä, ja kertomuksessa kuvatut "päivät" voivat olla vain vertauksia pitemmille ajanjaksoille. Aikahan on periaatteessa ihmisen määrittämä käsite.
Liberalismi
Historiallinen tausta: 1800-luvun lopun ja 1900-luvun vapautta ihannoivat aatteet.
Mitä tarkoittaa käytännössä: Raamatussa on kiusallista ja loukkaavaa aineistoa, josta pitää päästä eroon. Esim. perisyntiä ei voi olla, koska se loukkaisi ihmisen tahdonvapautta. Kadotusta ei voi olla, koska se olisi epäoikeudenmukaista sinne joutuvia kohtaan.
Radikalismi
Historiallinen tausta: Historiallis-kriittisen raamatuntulkinnan äärimuoto.
Mitä tarkoittaa käytännössä: Raamattu ei sinällään kerro mitään Jumalasta, vaan niistä ihmisistä jotka sen ovat kirjoittaneet. Esim. Jeesuksen ylösnousemukseen ei uskota, koska ainoat todisteet siitä ovat puolueelliset evankeliumit. Niiden kirjoittajilla oli psykologinen tai sosiaalis-poliittinen tarve perustella uskoaan tällä kertomuksella.
Postmodernismi
Historiallinen tausta: Epämääräinen joukko vastareaktioita modernille kirjoittajaan keskittyneelle raamatuntulkinnalle.
Mitä tarkoittaa käytännössä: Pyhän Hengen vaikutus toimii vähintään yhtä paljon lukijan kuin kirjoittajan kautta. Lukija ikäänkuin luo tekstiin merkitykset lukemistapahtuman kautta. Ilman lukijaa teksti ei sano mitään. Mahdollistaa "kahden totuuden järjestelmän": esim. Jeesus ei historiallisesti ottaen siinnyt neitseellisesti, mutta evankeliumien kertomukset siitä voivat välittää jotain olennaista Jumalan ilmoitusta jos lukija haluaa asennoitua niihin siten.
-
:shock: Olipa todella perusteellinen alustus. Mitä tähän enää voi sanoa? (Vastaus on annettu, mikä olikaan kysymys... :wink: )
Jatkuisiko keskustelu hedelmällisimmin niin, että äänestettäisiin suosituinta vaihtoehtoa ja keskusteltaisiin sitten sen vaikutuksista körttiläisten teologiaan? Kaikkien vaihtoehtojen käsittelystä tulee melkoinen sillisalaatti.
-
Äänestys on hyvä ehdotus, mutten pitäisi kiirettä sen kanssa. Tätä keskustelua ei tarvitse saada loppuun tässä kuussa! Nämä asiat vaativat usein pitkääkin pohdintaa. En itsekään ehkä osaisi päättää mitä äänestäisin.
Toki jossain tämänkin aiheen tulevaisuudessa häämöttää kysymys körttiläisestä raamattunäkemyksestä - onko sellaista?
Mitä tähän enää voi sanoa? (Vastaus on annettu, mikä olikaan kysymys... :wink: )
Toivoisin keskustelijoita muotoilemaan oman raamattukäsityksensä. Jos se ei sovi aikaisemmin muotoilemiini kategorioihin, sen parempi. Erilaisten raamattukäsitysten käytännön ulottuvuuksien lähempi tarkastelu voisi myös olla mielenkiintoista, esim. "Jos olen jonkin sortin konservatiivi, seuraako siitä välttämättä, että minun pitää myös...?"
-
Minun raamattunäkemykseni on ehkä lähinnä tuota modernia konservatiivisuutta, mutta toki siihen on sekoittunut monia muitakin näkemyksiä. Mutta en ole ainakaan liberalismin kannalla, koska minä uskon Jeesuksen ylönousemukseen ja kadotukseen. Minusta nuo tulkintasuunnat vaihtelevat mahdollisista hölmöihin, mutta on jokaisen oma asia, mitä pitää mahdollisena ja mitä hölmönä.
-
Onpas hyvä alustus. Erikoisen hyvä huomio on fundamentalismin ja rationaalisuuden yhdistäminen - pitkälti omissa silmissäni fundamentalismissa on kysymys scientismin peilikuvasta. Kumpikin tulkinta latistaa Raamatun väittelyksi luonnontieteestä. Mutta myös 1800-luvun liberalismin voisi nähdä konservatismin eri muotojen vankina. Ongelma lienee konservatiivisessa traditiossa, joka vaatii hyvin dogmaattista tulkintaa opillisista kysymyksistä ja ainoastaan muodollisesti viittaa monitasoisuuteen ja vertauskuvallisuuteen (tai sanoisin metatekstiin). Ydin lienee siinä, ettei ole mitenkään erityisen relativistista tulkita tekstiä ja ilmoitusta omasta näkökulmasta, mutta jos näin tekisi, veisi se pohjaa uskonnon pysyviltä organisaatioilta ja valtarakenteilta: olisi paljon haastavampaa puhua uskon kalliosta vaikka se silti olisikin olemassa. Juuri organisaatiot ja niiden jäsenet tarvitsevat pysyvää dogmaa, jonka ympärillä käydään valtataistelut sekä sisäiset kamppailut omasta identiteetistä. Tämä on leimallisesti moderni ilmiö, eli konservatismi on olennainen osa modernin maailman olosuhteita. Mutta viesti oli universaali, ajasta ja paikasta irrallinen ja jokaiseen aikaan ja paikkaan osuva. Sen kahlehtiminen moderniin identiteettiin tekee sille väkivaltaa. Ehkä tässä yhteydessä voisi puhua mystis-sävytteisestä tulkinnasta - ellei termillä "mystinen" olisi niin negatiiviset konnotaatiot näinä pinnnallisen scientismin aikoina... Tietysti jos pitäisi valita konservatiivisen dogman ja liberaalin relativismin välillä, valitsisin ilolla jälkimmäisen, mutta pohjimmiltaan en tunne kumpaakaan erityisen läheiseksi asenteeksi.
-
Mutta myös 1800-luvun liberalismin voisi nähdä konservatismin eri muotojen vankina. Ongelma lienee konservatiivisessa traditiossa, joka vaatii hyvin dogmaattista tulkintaa opillisista kysymyksistä ja ainoastaan muodollisesti viittaa monitasoisuuteen ja vertauskuvallisuuteen (tai sanoisin metatekstiin).
Kirkon raamatuntulkinnassa on jo esimodernilla ajalla lähdetty siitä, että Raamatun ilmoituksella uskolle keskeisistä asioista on jokin totuusarvo. Tämä käsitys lienee ihan hyvä lähtökohta vieläkin, jos uskalletaan kokeilla erilaisia totuusarvoja (muitakin kuin 0 ja 1) erilaisille asioille. Hiukankin positiivisen totuusarvon antaminen esim. syntiinlankeemuskertomukselle ja Paavalin tulkinnoille siitä (mm. Room. 5:12-21) johtaa väistämättä oppiin perisynnistä. Asian kannalta on ihan sama ilmaiseeko sen: "tunnustan perisyntiä koskevan dogmin" vai "must niinku jokanen on tota syntinen".
Mainitsemastasi "dogmaattisesta tulkinnasta" on minun mielestäni kyse silloin, kun Raamattua lähdetään lukemaan tästä tai muusta dogmista käsin. Silloin ihmisen esiymmärryksen merkitys tavallisesti kasvaa liian suureksi, ja sen sijaan, että Sana painaisi häntä alemmas omista luuloistaan, sen lukeminen vahvistaa hänen käsitystään oikeasta opistaan. Oikean opin omistamisen tuottama mielihyvä taas saa ihmisen liioittelemaan omaa uskoaan, mikä puolestaan johtaa parannuksettomaan tilaan (nyt yksinkertaistan tarkoituksellisesti).
Em. syistä en kannata Raamatun lukemista dogmista käsin, mutten myöskään dogmaattisuudesta vaikenemista. Raamattu ja kirkon oppi ja perinteet voivat olla vuoropuhelussa keskenään, ja tarvittaessa oppia tarkistetaan Raamatun mukaan. Mutta "relativisti", joka kieltää sen, että kirkon opilla olisi mitään merkitystä Raamatun oikean ymmärtämisen kannalta, korvaa vain kirkon dogmit joillain omilla dogmeillaan, joita hän ei edes halua tuoda julki!
Ydin lienee siinä, ettei ole mitenkään erityisen relativistista tulkita tekstiä ja ilmoitusta omasta näkökulmasta, mutta jos näin tekisi, veisi se pohjaa uskonnon pysyviltä organisaatioilta ja valtarakenteilta:
Ei olekaan relativistista pahassa mielessä, jos yksilön omaa näkökulmaa ohjaa usko siihen Vapahtajaan, joka sanaa luettaessa tulee vastaan. Silloin näkökulma on tietysti jo palannut dogmaattiseksi, mutta dogma voi olla elävämpää, kun se on merkityksellistä oman elämän kannalta. Aikaisempaa esimerkkiäni käyttäen: jos ei tunne itseään syntiseksi, jää perisyntioppi (nykykielellä: "must kato kukaan ei oo sillai nii hyvä") käsittämättömäksi ja jopa loukkaavaksi keskiaikaisen ahdistuksen jäänteeksi. Mutta omaan syntisyyteensä heränneelle perisyntioppi merkitsee sen sanoittamista, mitä hän tuntee.
Puhtaan relativistinen raamatuntulkinta on kirkon valtarakenteiden kannalta merkityksetöntä. Vaarallista on kirkonvastaisesti dogmaattinen tai individualistinen ja disestablismentaristinen eetos. Mutta perimmältään varsinkin tuosta viimeiseksi mainitsemastani sanahirviöstä käsin lähtevä raamatuntulkinta voi olla kirkkoa tervehdyttävää!
olisi paljon haastavampaa puhua uskon kalliosta vaikka se silti olisikin olemassa.
Tätä lausetta en käsittänyt.
Mutta viesti oli universaali, ajasta ja paikasta irrallinen ja jokaiseen aikaan ja paikkaan osuva. Sen kahlehtiminen moderniin identiteettiin tekee sille väkivaltaa. Ehkä tässä yhteydessä voisi puhua mystis-sävytteisestä tulkinnasta
Minä luulen, että tästä löytyisi aineksia "körttiläisen raamattunäkemyksen" etsimiseen!
Tietysti jos pitäisi valita konservatiivisen dogman ja liberaalin relativismin välillä, valitsisin ilolla jälkimmäisen
Toivottavasti emme joudu tuohon valintatilanteeseen!
-
Nyt en varmaan pysty vastaamaan kaikkiin huomioihisi - mutta selkeätä ja mielestäni hyvää ajattelua ne edustavat. Uskon kalliolla tarkoitin, että on olemassa ilmoituksen ydin, mutta että sitä ydintä on käytännössä mahdotonta sitoa muuttumattomaan yksityiskohtaiseen dogmaan. Tässä mielessä kirkolla instituutiona on mahdoton tehtävä edessään - eli kirkon pelkkä olemassaolo organisaationa tekee pakostakin tiettyä väkivaltaa uskon ytimelle, joka on itsenäinen aikaan ja valtasuhteisiin sidotuista instituutioista. Joka on itsenäinen ajasta ja valtasuhteista, piste. Tunnustan että tämä lienee hyvinkin radikaali tulkinta, joka pakottaisi ottamaan dogman perusasiatkin uuteen (joskin ei-dogmaattiseen) käsittelyyn. Eli olisimmekin aivan samalla lähtöviivalla kuin Paavali - tai Luther tai jopa Aabraham - emme sen viisaampia, mutta emme myöskään tyhmempiä. Tämä tarkennuksena kysymykseesi, mutta muihin kohtiin täytyy vastata paremmalla ajalla. Joka tapauksessa erittäin virkistävää keskustelua!
-
Raamattunäkemys ohjaa käsitystä siitä, mitä ja miten Raamatulla voidaan perustella.
Offtopicin synnin välttämiseksi lainaan täällä m.k:n kommenttia "naispappeus" -aiheesta.
Raamattu ei ole MISSÄÄN asiassa hyvin, eikä edes täysin selvä. Se taas johtuu, että Raamatussa on useita kirjoja, joiden kirjoittajien näkemykset samasta asiasta ovat hyvinkin poikkeavia.
Raamattuargumentaatio pohjautuu monesti "Raamatun selvään sanaan." On totta, että hyvin monien jakeiden ja kokonaisten kertomusten suhteen on helppo päästä yksimielisyyteen siitä, mitä sillä tarkoitetaan. Mutta tällöinkin on otettava huomioon muut raamatunpaikat, jotka saattavat sanoa samasta asiasta hyvin erilailla tai suorastaan jotain vastakkaista.
Silti on liioiteltua sanoa, ettei Raamattu olisi missään asiassa selvä. Ainoastaan jos vaaditaan, että jokaisen Raamatun kirjan kirjoittajan olisi sanottava ko. asiasta samalla lailla, jota sitä voitaisiin pitää selvänä, on tällainen julkilausuma oikeutettu. Mutta hiljaisuudesta ei voida päätellä mitään; vaikkei Esterin kirjan kirjoittaja mainitse Jumalasta mitään, ei se tarkoita etteikö hän olisi uskonut Jumalaan.
Juuri siksi se, että Raamatussa lukee, on täysin pätemätön peruste millekään.
On kaksi helppoa tapaa välttää raamatuntulkinnan vaikeudet: fundamentalismi ja relativismi. M.k:n kommentti heijastaa jälkimmäistä. Sen johdonmukainen seuraus on, ettei mitään uskonkäsityksiä voi perustaa Raamatulle. Siksi uskontoa koskevissa kysymyksissä - myös raamatuntulkintakysymyksissä - kaikki käy. Tämä tekee keskustelusta yhtä tarpeettoman kuin fundamentalismi omalla tavallaan.
Aina voi löytää samaan asiaan vähintäänkin kaksi vastakkaista kantaa...
Toistettakoon, että jos vaikenemista ei pidä kielteisenä kantana, niinkuin sitä kaikkien logiikan sääntöjen mukaan ei tulekaan pitää, ei tämä pidä paikkaansa.
Minusta kannattaisi ennemminkin käyttää perusteena kyseisen kohdan kirjoittajaa, ei Raamattua.
Tällä tavalla kyseisen kohdan auktoriteetti tulee sen kirjoittajalta, ei Jumalalta. Ainakin käsitteellisellä tasolla Jumalan auktoriteetti on aika helppo perustella. Vaikeampaa on sensijaan perustella, miksi hänen ilmoituksensa ilmenisi juuri jossain tietyssä raamatunkohdassa, mutta siitä keskustelemisessa on vielä mieltä. Jos kuitenkin uskonasioissa vedotaan Jeesuksen sijaan vaikkapa Luukkaaseen, olisi perusteltava, miksi Luukkaalla on jokin arvovalta! Se on huomattavasti vaikeampaa.
-
Mietitäänpä.
1) Jos jossakin olisi olemassa alkuperäinen kokonainen Raamattu - kuten aikanaan oli Pariisissa metrin mallikappale, joka toimi kaikkien maailman metrien mittana - niin saattaisi olla peruste ajatella, että se on kokonaisuudessaan erehtymätöntä Jumalan ilmoitusta. Mutta kun ei ole. On "vain" erilaisia enemmän tai vähemmän toisistaan eroavia käsikirjoituskopioita, osa osittaisia, joita täytyy toisillaan täydentää ja yrittää järkeilemällä päätellä, mikä niistä on lähinnä alkuperäistä. Miksi Jumala tekisi tällä tavoin kiusaa, jos Hänen tarkoituksensa olisi ollut kirjoituttaa yksi erityinen "käyttöohje"?
2) Jos tuollainen "oikea" Raamattu olisi niin, millä kielellä, millä sanoilla, millä ilmaisuilla, se olisi pitänyt kirjoittaa, jotta se olisi ollut samalla tavoin ymmärrettävä kaikille ennen meitä ja kaikille meidän jälkeemme. Jos se olisi kirjoitettu meidän sanoillamme, meidän maailmankuvastamme ymmärrettävillä ilmauksilla, niin olisivatkohan antiikin jälkeiset, keskiajan alkemistit, valistuksen lapset, aavikoiden paimentolaiset, 2500-luvun mitkälie, siitä mitään ymmärtäneet?
3a) Onko Raamattu Jumalan ilmoitus? b) Vai onko siinä Jumalan ilmoitusta? c) Vai onko se kertomusta / kuvausta Jumalan ilmoituksesta? Miksi uskolta katoaisi pohja, jos valitsemme vaihtoehdon b) tai c)?
4) Raamattuko on uskon kohde? Onko usko siis vain järjestettyjen kirjaimien ja välimerkkien, sanojen, lauseiden, virkkeiden, kappaleiden, kirjojen, totenapitämistä - ymmäryksen voimistelua? Mikä on uskoon vaadittava vähimmäisälykkyysosamäärä? (Huomautus: Itse asiassahan ne, jotka vaativat 'uskomista' Raamattuun erehtymättömänä Jumalan sanana, eivät suinkaan vaadi 'uskomista' Raamattuun, vaan siihen - omin sanoin ilmaistuun - oppiin, jonka he itse pitävät totena Raamatusta löytäneensä.)
5) Tuliko Sana kirjoitukseksi vai tuliko Sana lihaksi?
Mitä tarkoittaa arkielämässä "lukea / ymmärtää / tulkita Raamattua Kristuksesta käsin"? (Valistakaa tietävät: Oliko tuo Lutherin alkuperäinen ajatus, vai jostain rippikoulusta / uskontotunnilta mieleen jäänyt tulkinta Lutherin tarkoituksesta, vai eikö lainkaan Lutheria? Jos se on Lutheria, niin mahtaakohan se olla liian vallankumouksellinen näkemys vielä puoli vuosituhatta Lutherin jälkeenkin. Onko sitä todella joku jossain soveltanut?)
-
Kuten taas huomautan, Raamatun ovat kirjoittaneet ymmärtämättömät ihmiset, ei kaikkitietävä Jumala.
-
On "vain" erilaisia enemmän tai vähemmän toisistaan eroavia käsikirjoituskopioita, osa osittaisia, joita täytyy toisillaan täydentää ja yrittää järkeilemällä päätellä, mikä niistä on lähinnä alkuperäistä. Miksi Jumala tekisi tällä tavoin kiusaa, jos Hänen tarkoituksensa olisi ollut kirjoituttaa yksi erityinen "käyttöohje"?
VT:n kohdalla nämä ongelmat ovat paikoin merkittäviäkin. UT:n tekstintutkimuksen kannalta ongelmallista materiaalia on kuitenkin vain n. yksi prosentti koko tekstimassasta (määrä vastaa karkeasti ottaen esim. Ilmestyskirjan kolmea viimeisintä lukua). Yksikään opinkohta ei seiso tai kaadu jonkin lukutavan (=vaihtoehtoiset tekstikohdat eri käsikirjoituksissa) varassa.
Satunnainen Etsijä on minun tietooni ensimmäinen, joka katsoo käsikirjoitusten poikkeamien heikentävän luottamusta Raamatun ilmoitusluonteeseen! Ennen kirjapainotaitoa ei ollut mahdollista säilyttää ja kopioida tekstejä 100%-sen tarkasti. Jos meille säilyneet 5000 UT:n kreikankielistä käsikirjoitusta pitäisivät tarkasti yhtä, se olisi ihme. Olisi mielestäni naiivia edellyttää tekstin yksityiskohtaista jumalallista varjeltumista voidakseen hyväksyä sen olevan Jumalan ilmoitusta.
Jos tuollainen "oikea" Raamattu olisi niin, millä kielellä, millä sanoilla, millä ilmaisuilla, se olisi pitänyt kirjoittaa, jotta se olisi ollut samalla tavoin ymmärrettävä kaikille ennen meitä ja kaikille meidän jälkeemme.
Minusta myös kieli ja kulttuuri ihmiselämään erottamattomasti kuuluvina ilmiöinä ovat Jumalan luomistekoa. Ne asettavat ihmisille lukuisia kommunikaation esteitä, jotka Raamattua lukiessa ja tutkittaessa on otettava todella vakavasti. Oma kykynsä ymmärtää eri kielellä eri kulttuurissa kirjoitettua asiaa on uskallettava kyseenalaistaa.
Mutta mitenkä muuten me voisimme kommunikoida kuin kielestämme ja kulttuuristamme käsin? Ei kai Satunnainen Etsijä edellytä, että Jumalan ilmoituksen pitäisi olla jotain näiden ulkopuolista? Käsite "ilmoitus" pitäisi silloin määritellä aivan eri tavalla kuin välineeksi, jolla Jumala lähestyy ihmisiä näille ymmärrettävällä tavalla.
a) Onko Raamattu Jumalan ilmoitus? b) Vai onko siinä Jumalan ilmoitusta? c) Vai onko se kertomusta / kuvausta Jumalan ilmoituksesta? Miksi uskolta katoaisi pohja, jos valitsemme vaihtoehdon b) tai c)?
Luulen ymmärtäväni kysymykset, mutta sallinet, että muotoilen ne hiukan tarkemmin. Esität siis eri vaihtoehtoja jokseenkin näin (korjaa jos olen ymmärtänyt väärin!):
a1: Vain Raamattu kokonaan on Jumalan ilmoitus.
a2: Raamattu on kokonaan Jumalan ilmoitusta.
a3: Vain Raamattu on Jumalan ilmoitusta.
b1: Vain Raamattu ja vain osa siitä on Jumalan ilmoitus.
b2: Muun ilmoituksen ohella myös osa Raamatusta on Jumalan ilmoitusta.
c1: Vain Raamattu on kokonaan kertomusta / kuvausta Jumalan ilmoituksesta.
c2: Raamattu muun ohella on kokonaan kertomusta / kuvausta Jumalan ilmoituksesta.
c3: Vain Raamattu ja vain osa siitä on kertomusta / kuvausta Jumalan ilmoituksesta.
c4: Muun ilmoituksen ohella osa Raamatusta on kertomusta / kuvausta Jumalan ilmoituksesta.
Kaikkia näitä tulkintoja on kristilliseltä taholta esitetty. Mutta jos hyväksytään että Jumala voi ilmoittaa itseään myös luonnossa, historiassa ja yksityisen ihmisen kokemuksissa, pitäisi kohdat a1, a3, b1, c1 ja c3 hylätä.
Ainoastaan perinteisen sanainspiraatio-opin (jokainen sanakin Raamatussa on Jumalan tarkoittama) puitteissa voitaisiin pitää kiinni kohdasta a2, eikä sanainspiraatiota kukaan käytännössä noudata, koska liki jokainen käyttää Raamattua käännöksenä. Puhe sanainspiraatiosta on ymmärrettävä vertauskuvalliseksi.
Jäljelle jäävät tässä vaiheessa nämä mahdollisuudet:
b2: Muun ilmoituksen ohella myös osa Raamatusta on Jumalan ilmoitusta.
c2: Raamattu muun ohella on kokonaan kertomusta / kuvausta Jumalan ilmoituksesta.
c4: Muun ilmoituksen ohella osa Raamatusta on kertomusta / kuvausta Jumalan ilmoituksesta.
Ratkaisu näiden välillä edellyttää ilmoituksen luonteen tarkempaa määrittelemistä. Onko kertomus / kuvaus ilmoituksesta myös itse ilmoitusta? Jos ei, mitä merkitystä sillä on?
-
Raamattu on paras kirja. Mutta eihän se ole kirja. 300-luvulla piispat ja papit ryhtyivät konferenssiin, mitä kirjeitä ja muita perinteellisempiä "vitsejä" sinne otettaisiin. Se on ihmisen työtä, ainakin minun mielestäni. Elämä jatkui koko "synkän" keskiajan kohti renessanssia ja sieltä tuli saksanmaalta ex-augustinolaismunkki, joka sanoi, että Raamattu saarnaa Kristusta. Minun mielestäni kristinusko on syntynyt saksanmaalla. 8)
-
Olisi mielestäni naiivia edellyttää tekstin yksityiskohtaista jumalallista varjeltumista voidakseen hyväksyä sen olevan Jumalan ilmoitusta.
1) En ajatellut kysymystä teoreettisesti, vaan käytännöllisesti. Mitä ihmiset tarkoittavat, kun he esim. näillä bittiavaruuden keskustelupalstoilla sanovat "uskovansa, että Raamattu on erehtymätöntä Jumalan sanaa" tai jotain vastaavaa. Mietin, miten Raamattuun keskustelutilanteissa vedotaan, kuinka (erityisesti) protestanttisessa hengellisessä puheessa ja kirjallisuudessa on Raamattuun vedottu vuosisatojen ajan. Samalla tavalla kuin lakikirjaan oikeuden istunnossa?
2) Minusta näyttää, että moni "käyttää" käytännön tilanteissa Raamattua ikään kuin jossakin olisi olemassa tuollainen edellisessä viestissäni kuvattu malli-Raamattu, joka lisäksi olisi aukottomasti ja ongelmattomasti tulkittavissa meidän kielestämme ja kulttuuristamme käsin. Tällaista Raamatun "käyttöä" näyttäisivät harjoittavan monet niistäkin (useimmat?), jotka kyllä teoreettisessa Raamattu-keskustelussa myöntävät siihen sisältyvät ongelmat?
3) Kun mitään malli-Raamattua ei ole ja kun maailmankuva-, kulttuuri- ja kielierot ovat Jumalan luomaa todellisuutta, näyttää minusta, että kaikki Raamatun "käyttö" on aina "käyttäjästään" riippuvaista tulkintaa, jolle kuitenkin usein vaaditaan annettavaksi jumalallinen auktoriteetti. Millä perustein tuollainen vaatimus voidaan esittää???
Ainoastaan perinteisen sanainspiraatio-opin (jokainen sanakin Raamatussa on Jumalan tarkoittama) puitteissa voitaisiin pitää kiinni kohdasta a2, eikä sanainspiraatiota kukaan käytännössä noudata, koska liki jokainen käyttää Raamattua käännöksenä. Puhe sanainspiraatiosta on ymmärrettävä vertauskuvalliseksi.
4) Edelle kirjoittamaani viitaten (kohdat 1-3) uskallan epäillä, että käytännössä monikin "käyttää" Raamattua sanainspiraatio-pohjalta, siitä huolimatta, että sille ei perustaa ole edes heidän omassa toiminnassaan (käytetään käännöstä, jne.).
Jäljelle jäävät tässä vaiheessa nämä mahdollisuudet:
b2: Muun ilmoituksen ohella myös osa Raamatusta on Jumalan ilmoitusta.
c2: Raamattu muun ohella on kokonaan kertomusta / kuvausta Jumalan ilmoituksesta.
c4: Muun ilmoituksen ohella osa Raamatusta on kertomusta / kuvausta Jumalan ilmoituksesta.
5) Minusta näyttää, että käsitystä "Raamattu on erehtymätöntä Jumalan sanaa" on vaikea sovittaa yhteen noiden kanssa. Lukuun ottamatta ehkä c2:ta, jos 'kertomus / kuvaus' ymmärretään sopivalla tavalla. Kääntäen: Raamattu ei ole ainakaan kokonaisuudessaan erehtymätöntä Jumalan sanaa? Häviääkö uskolta pohja?
Ratkaisu näiden välillä edellyttää ilmoituksen luonteen tarkempaa määrittelemistä. Onko kertomus / kuvaus ilmoituksesta myös itse ilmoitusta? Jos ei, mitä merkitystä sillä on?
Yritän miettiä tähän käytännön näkökulmaa. Ei irtoa enää tänä yönä ;-)
Raamattu on paras kirja
Ei käy kiistäminen. Turhan harvoin vaan tulee nykyään luettua.
-
Vieras - no ei ihan aivan. Näköjään jäi kirjautumatta. Kirjoitin siis edellisen.
T. Satunnainen Etsijä
-
Minusta näyttää, että moni "käyttää" käytännön tilanteissa Raamattua ikään kuin jossakin olisi olemassa tuollainen edellisessä viestissäni kuvattu malli-Raamattu, joka lisäksi olisi aukottomasti ja ongelmattomasti tulkittavissa meidän kielestämme ja kulttuuristamme käsin.
Näin varmasti on, mutta yleisen asiaintilan toteaminen ei vielä pohjusta keskustelua. Kuka, missä, milloin, miten, mitä kohtaa?
Kun mitään malli-Raamattua ei ole ja kun maailmankuva-, kulttuuri- ja kielierot ovat Jumalan luomaa todellisuutta, näyttää minusta, että kaikki Raamatun "käyttö" on aina "käyttäjästään" riippuvaista tulkintaa, jolle kuitenkin usein vaaditaan annettavaksi jumalallinen auktoriteetti. Millä perustein tuollainen vaatimus voidaan esittää???
Kahdella perusteella voitaisiin vaatia auktoriteettia jollekin tulkinnalle.
1) Jos se seuraa johdonmukaisesti niistä tulkintaperiaatteista, jotka auktoriteettivaatimuksen kohdeyleisö on hyväksynyt. Yleispätevään tulkintaan ei tarvitse pyrkiä, sillä olisi älytöntä koettaa vakuuttaa jostain tulkinnasta niitä, jotka eivät hyväksy Raamatun minkäänlaista auktoriteettia. Näitä mahtuu myös Jumalaan uskovien ihmisen joukkoon.
Tulkinnan pätevyyden rajoittaminen tiettyjen periaatteiden sisään ei mielestäni ole ilmoituksen suhteellistamista. Koska ilmoitus toimii meidän kielemme ja ajattelumme kautta, se on välttämättä myös meidän väärinkäsitystemme ja riitojemme alainen. Juuri ihmisen kyky reflektoida ja kyseenalaistaa Raamatun tekstiä mahdollistaa dialogin ilmoituksen ja ihmisen välillä. Mutta dialogia voi käydä vain tiettyjen tulkinta-, tai tässä tapauksessa viestintäperiaatteiden sisällä. Muunlainen tulkinta tai dialogi on niinkuin lentopallo ilman kentän rajoja ja verkkoa; hauskaa, muttei johda tulokseen.
Siis: jos on hyväksytty vaikkapa periaate "Raamattua on tulkittava Kristuksesta käsin", voidaan eri tulkintojen välillä tehdä hyvä-huono -arviointia tästä näkökulmasta, ja vaatia parhaalle tulkinnalle auktoriteettia (mutta vain tämän tulkintaperiaatteen jakavien ihmisten keskuudessa).
2) Seuraavan auktoriteettivaatimuksen oikeutta en olisi itse valmis myöntämään, mutta esitän sen tässä keskustelun vuoksi.
Tiedän kristittyjä, joiden keskuudessa oikeus sitoviin raamatuntulkintoihin perustuu Pyhän Hengen vaikutukseen tulkitsijassa. Periaatteessa tämä on hieno ajatus: tulkitsija vakuuttuu oikeasta tulkinnasta lukiessaan, ja sen jälkeen asia on hänelle selvä. Hän voi sitten esittää tulkintansa Pyhän Hengen auktoriteettiin vedoten. Ongelman muodostaa tietenkin se, ettei tosiasiassa kukaan meistä ole niin pyhä, että voisi olla varma tulkinnan tulevan Pyhältä Hengeltä eikä omista tarpeista.
Tämä on nähdäkseni eri asia kuin luterilainen opetus siitä, että Pyhä Henki kohtaa lukijan kun tämä yrittää hätäänsä etsiä neuvoja Raamatusta. Luterilaisuudessa tämä Pyhän Hengen vaikutus sanassa toimii siten, että se avaa omahyväisen ja itsevarman silmät näkemään syntisyytensä ja kirkastaa Kristuksen armoa syyllisyyden alla murtuvalle. Se ei toimi siten, että se pönkittää ihmisen hengellistä itsetyytyväisyyttä ja asemaa uskonyhteisössä.
Raamattu ei ole ainakaan kokonaisuudessaan erehtymätöntä Jumalan sanaa? Häviääkö uskolta pohja?
Ei häviä, ei seurakunnan yhteiseltä eikä yksilön henkilökohtaiselta uskolta. Niinkuin aikaisemmin viittasit, uskominen ei vaadi tiettyä älykkyysosamäärää. Jos uskoa voisi ainoastaan tietämällä koko Raamatun tietomäärän, se ei olisi mahdollista kenellekään. Pyhä Henki voi synnyttää uskoa Raamatun sanan kautta, mutta myös muilla välineillä. Mitä uskon tiedolliseen puoleen tulee, Raamatussa on kaikki tarpeellinen tieto, mutta elävä luottamus Jumalaan ei tarvitse tätä tietoa pysyäkseen yllä. Se on kyllä hyödyllistä jokapäiväisen parannuksen kannalta, mutta kukaan meistä yksilönä ei tarvitse koko sitä tietoa. Siksi ihmisen kyvyttömyys erottaa Raamatusta ilmoituksen kannalta olennaista ja vähemmän olennaista ainesta ei muodosta ylipääsemätöntä ongelmaa.
Kirkon yhteisessä uskossa on kyse Kristuksen ruumiin jäseninä olemisesta. Sanan lukeminen ja kuuleminen on yksi tämän yhteyden muoto, sakramentit ja rukouselämä toinen. Kirkon kannalta Raamatun luotettavuus perustuu siihen, että se todistaa siitä uskosta ja kykenee synnyttämään ja vahvistamaan sitä uskoa, jonka Juhanin mainitsemat kaanonin määrittelijät ja miljoonat heidän jälkeensä kokivat oikeaksi.
Uskon pohja ei siis mielestäni murene sen takia, että meiltä puuttuu ehdottomasti pätevä ja toimiva tapa päästä Jumalan ilmoitukseen käsiksi. Jos sellainen varmasti toimiva ilmoitusautomaatti olisi, olisi kristillisyydessä kyse vain siitä, kuka kuinkakin paljon tuota automaattia käyttäisi. Uskomisesta tulisi ihmisen suorittamisella mitattava asia.
Vaikeatulkintainen Raamattu ja ihmisen puutteelliset tulkinnan välineet aiheuttavat sen, että ilmoitus voi avautua vain niin, että Jumala avaa sen ihmiselle. Hänen on johdatettava ihminen sanan ääreen ja alettava selittää sitä hänelle.
Raamattu on paras kirja
Ei käy kiistäminen. Turhan harvoin vaan tulee nykyään luettua.
Ehdottomasti paras, ja paljon enemmän pitäisi minunkin viettää aikaa sen äärellä.
-
Näin varmasti on, mutta yleisen asiaintilan toteaminen ei vielä pohjusta keskustelua. Kuka, missä, milloin, miten, mitä kohtaa?
Olet oikeassa. Koska en kuitenkaan pidä korrektina ryhtyä nimimerkin "suojissa" kenenkään kannanottoja osoittelemaan, niin en ryhdy tuota tarkentamaan. Pahoittelen, että otin asian esille tuossakaan määrin.
Kahdella perusteella voitaisiin vaatia auktoriteettia jollekin tulkinnalle. ...
Esittämäsi vaikuttaa hyvin perustellulta. Yksityiskohtana jäin miettimään tuota "ilmoituksen suhteellistamista". Mitä mahdat sillä tarkoittaa? Mitä vikaa suhteellistamisessa olisi?
Siis: jos on hyväksytty vaikkapa periaate "Raamattua on tulkittava Kristuksesta käsin", voidaan eri tulkintojen välillä tehdä hyvä-huono -arviointia tästä näkökulmasta, ja vaatia parhaalle tulkinnalle auktoriteettia (mutta vain tämän tulkintaperiaatteen jakavien ihmisten keskuudessa).
"Raamattua on tulkittava Kristuksesta käsin" vaikuttaisi aika hyvältä periaatteelta. Sitten pitäisi vaan tietysti tietää, mitä se tarkoittaa käytännössä.
Kirkon kannalta Raamatun luotettavuus perustuu siihen, että se todistaa siitä uskosta ja kykenee synnyttämään ja vahvistamaan sitä uskoa, jonka Juhanin mainitsemat kaanonin määrittelijät ja miljoonat heidän jälkeensä kokivat oikeaksi.
Olisiko siis uskallettua ajatella, että Raamattu on osa, keskeinen - tärkeä - osa kirkon perinnettä (traditiota), jolla on erikoisasema muuhun perinteeseen nähden, mutta johon kuitenkin voidaan suhtautua samalla tavoin, kuin muuhunkin kristikunnan perinteeseen ottaen kuitenkin huomioon Raamatun erikoisasema?
-
Tulkinnan pätevyyden rajoittaminen tiettyjen periaatteiden sisään ei mielestäni ole ilmoituksen suhteellistamista. ... dialogia voi käydä vain tiettyjen tulkinta-, tai tässä tapauksessa viestintäperiaatteiden sisällä.
jäin miettimään tuota "ilmoituksen suhteellistamista". Mitä mahdat sillä tarkoittaa? Mitä vikaa suhteellistamisessa olisi?
Ehkä "suhteellistaminen" on terminä huonosti valittu. En nyt keksi muutakaan, joten koetan selittää sitä sellaisenaan (ehdottakaa parempaa!).
Jotta dialogi pysyisi ihmisten käsitys- ja keskustelukyvyn rajoissa, sen pitää tietysti olla suhteellista, eli se on mielekästä vain suhteessa tiettyihin ennakko-oletuksiin, niinkuin pallon oleminen "ulkona" tai "sisällä" toimii vain suhteessa pelikentän rajoihin.
Tulkinta on suhteellinen siinä mielessä, että se nojautuu siihen dialogiin (laajempi käsite on kuulemma "diskurssi"), jonka pohjalta se nousee. Koetan välttää sivistyssanoja, mutta relevantti kai kuvaa aika hyvin sitä, millainen mielekkään tulkinnan tulee olla; se on relaatiossa johonkin keskusteluviitehkehykseen tai tulkintaperiaatteeseen.
Asiaan liittyvät tulkinnat ovat siis tässä mielessä "suhteellisia". Mutta siitä ei minun mielestäni seuraa, että itse ilmoitus olisi "suhteellista" ja sillä olisi väliä vain tiettyjen rajojen sisällä. Meidän tulkintamme ilmoituksesta on eri asia kuin ilmoitus. Ilmoitus ei ole suhteellista, vaan päinvastoin kaiken muun suhteellistava asia! Siis minun mielestäni.
Olisiko siis uskallettua ajatella, että Raamattu on osa, keskeinen - tärkeä - osa kirkon perinnettä (traditiota), jolla on erikoisasema muuhun perinteeseen nähden, mutta johon kuitenkin voidaan suhtautua samalla tavoin, kuin muuhunkin kristikunnan perinteeseen ottaen kuitenkin huomioon Raamatun erikoisasema?
No jos vielä suostuisit käyttämään superlatiivia: "tärkein osa kirkon perinnettä, jolla on erikoisasema muuhun perinteeseen nähden", voisin tulla mukaan.
-
No jos vielä suostuisit käyttämään superlatiivia: "tärkein osa kirkon perinnettä, jolla on erikoisasema muuhun perinteeseen nähden", voisin tulla mukaan.
Tärkein on tärkeä lisäys. :)
Meidän tulkintamme ilmoituksesta on eri asia kuin ilmoitus.
Tuo vaikuttaa minusta oleelliselta huomiolta. Henkilön (muoto)kuva - piirretty, maalattu tai valokuvattu - on eri asia kuin ao. henkilö, silloinkin kun pystymme kuvasta tunnistamaan jotain olennaista henkilöstä, kun kuva on ns. näköinen (konkreettisella tai abstraktilla tavalla).
Asiaan liittyvät tulkinnat ovat siis tässä mielessä "suhteellisia". Mutta siitä ei minun mielestäni seuraa, että itse ilmoitus olisi "suhteellista".
Olisiko tuo jotenkin niin, että eipä kuvattava yleensä muutu kuvansa näköiseksi, mutta kuvaajan taidon, ymmärryksen tai nöyryyden mallinsa edessä kasvaessa saattaa kuva lähestyä kuvattavaa.
Ilmoitus ei ole suhteellista, vaan päinvastoin kaiken muun suhteellistava asia!
Jep!
-
Lainaan tähän Osmon kommenttia naispappeuskeskustelusta noin kuukauden takaa.
1. Kor 14: 35. Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa.
Mutta, hyvin selvästi Raamattu myös määrää, että uppiniskainen poika on kivitettävä kuoliaaksi. ( Viides Mooseksen kirja 21:18- )
Eikä saa käyttää kahdesta erilaisesta langasta valmistettua vaatetta.
(5. Mooses 22:11)
Raamattu kieltää myös ihan selvästi että kukaan ei saa nostaa isänsä peitettä. (5. Mooses 22:30 )
Pointtini on se, että kaikki tulkitsevat Raamattua, myös ne jotka väittävät että ottavat kaiken sanasta sanaan niinkuin on kirjoitettu.
Naispappeuden vastustamisen todelliset syyt taitavat siis olla muualla kun raamatullisuudessa.
Osmon pointti on oikea, mutta tulin ajatelleeksi, ettei perustelutapa ehkä ihan tee oikeutta Raamatulle. Mielestäni olisi tuhoisaa rinnastaa VT:n lakitekstistä otetut perhettä koskevat (uppiniskainen poika ja isän peite) tai rituaaliset (erilaiset langat vaatteessa) lait UT:n eettisiin tai järjestystä koskeviin sääntöihin.
Vaikka en edelleenkään ole itse asiasta samaa mieltä vanhauskoisten kanssa, en pidä epäjohdonmukaisena raamatuntulkintana sitä, että
1. VT:n rituaalista puhtautta, uhrimenoja ja paimentolaisyhteisön toimintaa sääteleviä lakeja ei pidetä enää velvoittavina, jos niitä ei ole UT:ssa erikseen vahvistettu. Suuri osa VT:n lakitekstistä on luettava siihen "Lakiin", jonka Kristus on jo täyttänyt. (Matt. 5:17: "Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan.")
2. UT:nkin sisällä etiikkaa ja järjestystä koskevissa säädöksissä on tiettyyn ainutkertaiseen historialliseen tilanteeseen sidottuja ohjeita, joiden merkitys meille on siinä, että ne antavat esimerkin siitä, millaisilla tavoilla apostolit ratkaisivat ongelmatilanteita. Nämä on erotettava (usein se ei ole ihan helppoa) säädöksistä, jotka ovat jatkuvasti voimassa.
Tavallisesti kohdan 1. Kor 14: 35 pysyvää velvoittavuutta on perusteltu sillä, että edelleen on seurakuntien kokouksia, joissa järjestyksen on säilyttävä. Vasta-argumentteja löytyy jo tältäkin tulkintapohjalta, ei siis tarvitse alkaa syyttää vanhauskoisia kokonaan väärästä raamattunäkemyksestä!
Esimerkiksi ei-pysyvästi-velvoittavasta säädöksestä voisi antaa verensyöntikiellon ("Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta. Kun näitä vältätte, kaikki on kohdallaan." Apt. 15:28-29), joka aikanaan mahdollisti juutalais- ja pakanakristittyjen ateriayhteyden, mutta on tämän päivän Suomessa merkityksetön.
---
Tästä siis seuraa, minun mielestäni, että ehdoton välttämättömyys tulkita Raamattua ei vielä sinällään romuta kirjaimellista (mitä vanhauskoisten tulkinta ao. kohdasta ei oikeastaan ole!) tulkintaa jostain raamatunkohdasta.
-
Eikö kuitenkin voi sanoa että vain tulkinnalla tietystä Raamatun kohdasta, ollaan päätetty olla tulkitsematta tiettyjä toisia kohtia kirjaimellisesti - myöskin fundamentalismin ja konservatiivisuuden ollessa kyseessä. Raamatusta puuttuu melko täydellisesti yksityiskohtaiset ja selkeät ohjeet siitä, miten sitä pitäisi tulkita, miten kirjaimellisesti tai miten vertauskuvallisesti tai missä kohdissa ohittaa se kokonaan. Eli tästä näkökulmasta päästät vanhauskoiset epäloogisuudestaan hyvin vähällä. Jos ajattelemme puhtaasti Raamattua ja unohdamme teologian ja kristillisen tulkintaperinteen, niin tulee täysin itsestäänselväksi, että Raamatun teksti tarvitsee selityksekseen teologian ja tulkintaperinteen ja että päätökset näistä ovat puhtaasti inhimillisiä, epätäydellisiä päätöksiä monimutkaisesta ja paikoin epäselvästä tekstistä. Näinollen kun naispappeuden vastustajat nojautuvat juuri TÄHÄN kohtaan Raamattua niin ollakseen loogisia, heidän olisi tehtävä niin joka kohdan suhteen (niin mahdotonta kuin se onkin), muuten heidän päätöksensä ei tule sen enempää raamatulliseksi kuin kirkon valtavirrankaan. Ja näinhän itse asiassa on. Kirkko on täysin yhtä raamatullinen, ehkä enemmänkin, kuin naispappeuden vastustajat.
-
Eikö kuitenkin voi sanoa että vain tulkinnalla tietystä Raamatun kohdasta, ollaan päätetty olla tulkitsematta tiettyjä toisia kohtia kirjaimellisesti - myöskin fundamentalismin ja konservatiivisuuden ollessa kyseessä. ... Eli tästä näkökulmasta päästät vanhauskoiset epäloogisuudestaan hyvin vähällä.
Tulkintaperiaatteet muodostuvat tulkintaperinteen ja itse tekstin dialogista. Mistään "loogisuudesta" ei ole kyse siinä, että luetaan kirjaimellisesti yksi kohta, jonka valossa uudelleen arvioidaan toisten kohtien merkitystä. Tästähän on kyse, kun luetaan Raamattua "Kristuksesta käsin". Myöskään esimerkiksi armon tai lähimmäisenrakkauden asettaminen Raamatuntulkinnan keskukseksi ei ole mikään looginen ratkaisu. Siksi sinuna jättäisin syyttämättä ketään "epäloogisuudesta", jos he valitsevat jonkun kolmannen vaihtoehdon täydellisen fundamentalismin ja äärimmäisen relativismin välillä.
Jos ajattelemme puhtaasti Raamattua ja unohdamme teologian ja kristillisen tulkintaperinteen, niin tulee täysin itsestäänselväksi, että Raamatun teksti tarvitsee selityksekseen teologian ja tulkintaperinteen
Puet hauskasti sanoiksi hermeneuttisen kehän paradoksaalisuuden!
Näinollen kun naispappeuden vastustajat nojautuvat juuri TÄHÄN kohtaan Raamattua niin ollakseen loogisia, heidän olisi tehtävä niin joka kohdan suhteen
Mieti vielä tätä! En ymmärrä joko "loogisuuden" määritelmääsi tai sitten sen merkitystä tässä asiassa. Kun kerran tunnustetaan Raamatun historiallinen ja teologinen monikerroksisuus, miten ihmeessä voitaisiin vaatia saman tulkinnan avaimen tunkemista joka ikiseen hermeneuttiseen lukkoon? Siihen tarkoitukseen käyvät ainoastaan em. fundamentalistiset ja relativistiset sorkkaraudat!
muuten heidän päätöksensä ei tule sen enempää raamatulliseksi kuin kirkon valtavirrankaan. Ja näinhän itse asiassa on. Kirkko on täysin yhtä raamatullinen, ehkä enemmänkin, kuin naispappeuden vastustajat.
Minusta kirkon kannattaisi luopua yrittämästäkään mitään raamattuargumentaatiota tässä asiassa, vaan vedota siihen, että kyseessä on järjestyksen asia, eikä kirkko halua eikä aio eikä pysty soveltamaan mitään Raamatun ohjetta mihinkään järjestyksen asiaan.
-
Niin no, minusta suhteellisuus tulee ylipäänsä jonkun kohdan tulkinnan painottamisella - miten se voisi olla "objektiivinen" ratkaisu - tämä painotus on jo itsessään tekstin merkityksen tulkinta, päätös tulkita tekstin merkitystä, ja jos sitä vielä käytetään ohjeena muiden kohtien tulkintaan niin tulee itsestäänselväksi, ettei loogisesti voi olla mitään "kirjaimellista", "oikeaa" tulkintaa. Eli "oikea" Raamatun tulkinta ei ole mahdollista kenellekään ihmiselle. Kaikki suhtautuminen tekstiin on tulkintaa ja siten, jollakin tasolla, aina subjektiivista. Loogisin tilanne olisi edes sanoa, että jokaiseen lauseeseen suhtaudutaan "kirjaimellisena" ohjeena mitään eroa tekemättä tekstin osien välillä niin olisi edes jonkinlainen (joskin kehno) älyllinen puolustusasema olemassa. Kirkko tulkitsee Raamattua siten, että kohta "nainen vaietkoon seurakunnassa" ei merkitse sitä että naispappeus olisi kiellettyä ja epäkristillistä - Paavalin Synodi et al. taas tulkitsee Raamattua siten että näin olisi: kumpikin näkökanta perustuu tulkinnalle Raamatusta ja on siten täysin samalla viivalla. Näin ovat siis kaikki kristilliset kirkot ja suuntaukset niin fundamentalistiset kuin liberaalitkin: subjektiivisesti tulkitsemassa osin hämärää sanomaa ja salattuja asioita. Väittäisin että uskonkäsitykseni on suht. perinteisillä luterilaisilla linjoilla, mutta että kirkko- ja teologiakäsitykseni ovat hyvin radikaaleja ja vain vaivoin sopivia esim. nykyiseen valtiokirkkoon. Mieluiten poistaisin lähes kaikki uskon organisaatiot: sopiva organisaatio-rakenne on esim. nyky-körttiläisyydellä - tälle tasolle meidän pitäisi saada mm. katolinen kirkko!
-
Niin no, minusta suhteellisuus tulee ylipäänsä jonkun kohdan tulkinnan painottamisella - miten se voisi olla "objektiivinen" ratkaisu - tämä painotus on jo itsessään tekstin merkityksen tulkinta, päätös tulkita tekstin merkitystä, ja jos sitä vielä käytetään ohjeena muiden kohtien tulkintaan niin tulee itsestäänselväksi, ettei loogisesti voi olla mitään "kirjaimellista", "oikeaa" tulkintaa. Eli "oikea" Raamatun tulkinta ei ole mahdollista kenellekään ihmiselle.
Hyvä! Tähän asti olen ihan samaa mieltä! Ja minun lapsellinen, perustelematon, epälooginen mielipiteeni on se, että vasta tässä vaiheessa kun tämä myönnetään, hyppää P. Henki mukaan kuvioon. Siinä vaiheessa taas raamatuntulkinta muuttuu Raamatun tulkitsemana olemiseksi, joka on niin subjektiivinen juttu, ettei niille tulkinnoille voi vaatia auktoriteettia, ei varsinkaan P. Henkeen vedoten.
Mutta inhimillisesti (loogisesti?) "oikean" raamatuntulkinnan mahdottomuus ei saa jättää Raamattua suljetuksi kirjaksi, eikä toimia keinona raamattukeskustelun vaientamiseksi, ei konservatiiviselta eikä liberaalilta puolelta. Tulkinnoista, olkootkin kaikki vääriä, keskusteleminen voi olla äärimmäisen avartavaa ja rakentavaa ja hiukkaisen mielenkiintoistakin. Minusta ainakin.
Kaikki suhtautuminen tekstiin on tulkintaa ja siten, jollakin tasolla, aina subjektiivista. ... Kirkko tulkitsee Raamattua siten, että kohta "nainen vaietkoon seurakunnassa" ei merkitse sitä että naispappeus olisi kiellettyä ja epäkristillistä - Paavalin Synodi et al. taas tulkitsee Raamattua siten että näin olisi: kumpikin näkökanta perustuu tulkinnalle Raamatusta ja on siten täysin samalla viivalla.
Lihavoin mehukkaimman kohdan tekstistäsi. Olisit sanonut tämän heti kärkeen! Ei minusta kumpikaan tulkinta johdu tulkitsijan epäloogisuudesta tai sanoisin (Aristoteleen hermoja säästääkseni) epäjohdonmukaisuudesta.
Loogisin tilanne olisi edes sanoa, että jokaiseen lauseeseen suhtaudutaan "kirjaimellisena" ohjeena mitään eroa tekemättä tekstin osien välillä niin olisi edes jonkinlainen (joskin kehno) älyllinen puolustusasema olemassa.
Tästä jäämme erimielisiksi, tai sitten minä en pysty näkemään tämän "logiikan" arvoa raamatuntulkinnassa. Sopivan tulkintaperiaatteen vetäiseminen esiin tietyssä kohdassa, ja sen käyttämisen perusteleminen tarjoaa mielestäni aika hyvätkin älylliset puolustusasemat. Meidän kannattaisi ottaa tästä esimerkkejä, niin pohdinta voisi jatkua.
---
Seuraavat hiukan ohi aiheen...
Väittäisin että uskonkäsitykseni on suht. perinteisillä luterilaisilla linjoilla, mutta että kirkko- ja teologiakäsitykseni ovat hyvin radikaaleja
Aloitapa tästä uusi aihe! Olisi mielenkiintoista kuulla mitä luterilaisesta uskonkäsityksestä jää jäljelle kun "kirkko- ja teologiakäsitys" otetaan pois.
sopiva organisaatio-rakenne on esim. nyky-körttiläisyydellä
Jos tarkoitat tällä Herättäjä-Yhdistystä, niin mikäs sen organisaatiorakenteessa on niin erityisen "sopivaa"? Taas ehkä uuden aiheen paikka...
---
Tämä on juuri sellaista raamattukeskustelua jota tämän aiheen aloittaessani toivoin! Tulkaa muutkin mukaan!
-
No joo, vähän kärjekkäästi muotoiltu, mutta luterilaisuus kuten muutkin kristinuskon suunnat on kohdistanut suurta ylimääräistä huomiota organisaatioon, maallisiin valtakysymyksiin, jotka toki usein on pyritty verhoilemaan teologiseen asuun. Loppujen lopuksi, pohjimmiltaan kysymys on sitomisesta ja päästämisestä, kontrollista. Mutta onko Lutherin kirkkokäsitys Lutherin käsitysten ytimessä? Mikä on Lutherin viesti kristinuskosta? En uskoisi sillä olevan paljon tekemistä kirkon rakenteiden kanssa, ja siinä mitassa kun teologialla on, on se täysin irrelevanttia. Tämä on suhteellisen anarkistinen, vallanvastainen, suhtautuminen kirkkoon ja hengellisiin liikkeisiin. Mikä HY:ssä miellyttää on sen matala organisaatio-taso, sen jäsenyyden avoimuus ja sen jäsenkontrollin olemattomuus: ovet ovat auki kaikkien tulla, vaatimuksia ei esitetä eikä mitään jäsenkontrollia ole. Tälläisiä pitäisi myös kirkkojen ja muiden hengellisten liikkeiden olla: epäorganisoituneita, matalan profiilin liikkeitä ilman mitään valta- ja kontrollipyrkimyksiä...
-
[
Tästä siis seuraa, minun mielestäni, että ehdoton välttämättömyys tulkita Raamattua ei vielä sinällään romuta kirjaimellista (mitä vanhauskoisten tulkinta ao. kohdasta ei oikeastaan ole!) tulkintaa jostain raamatunkohdasta.[/quote]
Hei Tuukka, löysin vasta tämän kohdan jossa olit lainannut minua. Juu, tuo johtopäätöksesi on ihan oikea varmaan. Mutta oman kommenttini osoite olikin ehkä enemmän siinä keskustelun sävyssä että jotkut katsovat olevansa raamatullisempia kuin toiset, ja siten enemmän oikeassa. Ja raamatullisuus usein näissä yhteyksissä tuntuu tarkoittavan juuri sitä että otetaan raamattu niinkuin se on kirjoitettu, eikä tulkita yhtään.
Mutta, lähren kattoon teeveetä. Saunottu on, leppoisa olo. T. kirjautumaton Kankahan Osmo
-
kommenttini osoite olikin ehkä enemmän siinä keskustelun sävyssä että jotkut katsovat olevansa raamatullisempia kuin toiset, ja siten enemmän oikeassa. Ja raamatullisuus usein näissä yhteyksissä tuntuu tarkoittavan juuri sitä että otetaan raamattu niinkuin se on kirjoitettu, eikä tulkita yhtään.
Joo, oman kannan "raamatullisuuteen" on hyvin ongelmallista vedota. Arvostan sellaista teologista/kirkkopoliittista/eettistä ym. keskustelua, jossa kannanottoja esittävät ihmiset nostavat esiin asiaan liittyviä raamatunkohtia ja Raamatussa esiintyviä teemoja, ja kertovat miten niitä heidän mielestään tulisi ymmärtää ja mitä johtopäätöksiä niistä tulisi tehdä.
Olen lukenut tällaista Raamattuun pohjautuvaa argumentaatiota naispappeusasian tiimoilta, sekä kannattavalta että vastustavalta puolelta (joitain neutraalejakin on tullut vastaan). Ne vaihtelevat eksegeettiseltä ja argumentaatiotasoltaan välttävästä nerokkaaseen, mutta kaikkia on ollut kiinnostavaa lukea niiden (ainakin määrällisen) "raamatullisuuden" takia.
Minua huolestuttavat sellaiset keskustelut, joissa kaikenlainen raamattuargumentointi jätetään konservatiiviselle puolelle. Se on vahinko paitsi liberaalien oman kannanmuodostuksen kannalta, myös siksi että se vääristää heidän kuvaansa Raamatusta. Esimerkiksi käsitys "Raamatussa kielletään kaikki, ja sen takia sitä ei voida käyttää lainkaan etiikkaa muotoiltaessa" voi muodostua vain, jos Raamattuun tutustutaan ainoastaan sellaisten kirjoitusten kautta, joiden lähtökohtia jo valmiiksi vastustetaan. Pitää lukea itse Raamattua itseään!
-
Nappasin evoluutio-keskustelusta tämän kommentin:
Paras esimerkki Raamatun sanoman ja luonnontieteellisen todellisuuden "eri aaltopituudesta" lienee Joonan kirja. Sehän on kirjallisuutena lähinnä tyyliltään merimiesjuttu Sindbad merenkulkijan tapaan. Vitsikäskin se on, jos uskaltaa sen niin lukea. Kuitenkin Jeesus piti sitä hyvinkin keskeisenä Jumalan ilmoituksena.
Pena on mielestäni oikeilla linjoilla koskien Joonan kirjan kirjallisuuslajia, mutta ihan "merimiesjuttuna" sitä ei voi pitää. Laivareissu ja suuri kala ovat toki mieleenpainuvia kohtia, mutta eivät suinkaan keskeisintä aineistoa kirjassa. Ennemmin sanoisin että se on terävä profeettasatiiri ja sellaisena se kertoo aika paljon myös kirjoittajansa teologiasta.
Ihmettelen kuitenkin käsitystä Joonan kirjan asemasta "hyvinkin keskeisenä Jumalan ilmoituksena" Jeesuksen julistuksessa. Matteuksen ja Luukkaan yhteisestä aineksesta löytyy tämä Joona-kohta (se on Matteuksella jaettu kahteen eri yhteyteen, toinen on Matt. 16:4):
Kun ihmisiä tuli yhä lisää, Jeesus alkoi puhua heille: "Tämä sukupolvi on paha sukupolvi. Se vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.
Niin kuin Joona oli merkki niniveläisille, niin on Ihmisen Poika oleva merkkinä tälle sukupolvelle. ---
Niniven asukkaat nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion. He kääntyivät, kun Joona saarnasi heille, ja tässä teillä on enemmän kuin Joona!" (Luuk. 11:29-30, 32)
"Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.
Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä.
Niniven asukkaat nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion. He kääntyivät, kun Joona saarnasi heille, ja tässä teillä on enemmän kuin Joona!" (Matt. 12:39-41)
Määrällisesti tämä on mielestäni aika vähän, ja asiallisesti tässä ei vedota kuin seuraaviin seikkoihin Joonan kirjassa:
1) Niniveläiset kääntyivät Joonan saarnasta (Joona 3:4-5, oli muuten maailman lyhin saarna, hepreassa viisi sanaa) ja Herra armahti heitä. Näin kävisi Jerusalemillekin jos kääntyisivät Jeesuksen saarnasta.
2) Matteuksella lisäksi Joonan kolme päivää ja yötä toimivat typologiana Jeesuksen haudassa ololle - joka lievästi ontuu, sillä Jeesus oli haudassa vain puolitoista päivää ja kaksi yötä (perjantai-iltapäivästä sunnuntaiaamuun)!
Mutta Penan kommentti osoittaa hienoa ymmärtämystä Raamatun eri kirjojen erilaisia tyylilajeja ja tarkoituksia kohtaan!
-
huh, huh..en vielä taida pistää körttipastillia suuhun :roll: :wink:
-
Kun kirjoitin. että Jeesus piti Joonan kirjaa keskeisenä Jumalan ilmoituksena, en tarkoittanut, että Joonan kirja on keskeinen Jeesuksen sanomassa. Toki se, mitä Jeesus itse sanoi ja teki on merkityksellisempää kuin mikään.
-
Kun kirjoitin. että Jeesus piti Joonan kirjaa keskeisenä Jumalan ilmoituksena, en tarkoittanut, että Joonan kirja on keskeinen Jeesuksen sanomassa.
En sitä arvellutkaan, kiinnitin huomioni vain arvioosi jonkin VT:n osan keskeisyydestä Jeesuksen käsityksissä.
Kirjoitit: "Jeesus piti sitä hyvinkin keskeisenä Jumalan ilmoituksena." Et tarkemmin määrittele mitä on "hyvinkin keskeinen", mutta minulle tuli mieleen että "keskeisempänä kuin jotain muuta VT:n kirjaa tai jopa VT:a keskimäärin". Sellaiselle väitteelle en löydä tukea evankeliumeista.
Mutta Jeesus piti Vanhaa testamenttia hyvinkin keskeisenä Jumalan ilmoituksena, sitä myöten myös Joonan kirjaa!
-
Minusta kuulostaa aika voimakkaasti sanotulta: "Ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki. Niin kuin Joona oli merkki niniveläisille, niin on Ihmisen Poika oleva merkkinä tälle sukupolvelle."
-
...sanotaan, että tällaiset mielipiteet [naispappeuden vastustus] aiheuttavat pahaa oloa, mutta onko kyse pohjimmiltaan siitä, että Paavalin kirjoitukset koetaan sellaisina, eli epätasa-arvoa lietsovilta ja sovinistisilta, ja näin ollen jätetään suuri osa UT:sta omaan arvoonsa (se oli sitä aikaa ja sitä kulttuuria, ja sitä rataa). Jos jokainen jättää Raamatusta lukematta kohdat, joita on vaikea sulattaa tai jotka ovat peräti loukkaavia, mitä jää jäljelle, ja kuinka eheä tai Jumalan tarkoittama tällainen kokoelma sitten olisi? On helppo sortua postmoderniin käsitykseen Raamatusta, ja näinhän monet papit ja piispat tänä päivänä tekevätkin. Kielletään tai nollataan milloin mitäkin kohtaa Raamatusta, ettei vain itse tai kukaan muu loukkaantuisi. Minun mielestä näin opettava tekee hengellisesti vain karhunpalveluksen itselleen ja muille.
Oikein fiksua tekstiä Soopelilta!
Raamatuntulkinnassa ei pääse pakoon aika- ja kulttuurisidonnaisuutta, sillä se on läsnä
1) kirjoitusprosessissa: Raamattu on inhimilliseltä puoleltaan oman aikansa kulttuurin tuote.
2) modernin lukijan lähtökohdissa: näemme kaikki eteemme tulevat asiat modernista länsimaisesta kulttuurista käsin.
3) Raamatun tekstille annetussa tulkinnassa: kaikki jaottelut "keskeiseen" ja "kehälliseen", "opilliseen" ja "eettiseen", "juutalaiseen" ja "hellenistiseen", "patriarkaaliseen" ja "sukupuolieroista riippumattomaan" ainekseen teemme meidän kulttuurimme näkökulmasta käsin.
Siksi on aina tulkitsijan henkilökohtainen mielipidekysymys, onko jokin asia, raamatunkohta tai kokonainen kirja pätevää Jumalan ilmoitusta vain oman aikansa ja kulttuurinsa puitteissa, vai velvoittaako se vielä modernia länsimaista tulkitsijaa. Ehdotan siksi että kun halutaan perustella jonkin kohdan, asian tms. velvoittavuus tai velvoittamattomuus vetoamalla sen sidonnaisuuteen tai riippumattomuuteen suhteessa kirjoitusaikansa kulttuuriin, perustelija ilmoittaisi
1) Mihin hän tarvitsee sitä tulkintaa, jonka puolesta haluaa tähän asiaan vedota.
2) Millä tavalla kyseinen kohta, asia tms. on hänen mielestään välttämätön Jumalan ilmoituksen keskeisen sisällön kannalta / ristiriidassa sen kanssa.
3) Onko tämä aikasidonnaisuuden / yleispätevyyden tyyppi sovellettavissa vain tähän kohtaan vai kaikkiin vastaaviin kohtiin (esimerkiksi tuleeko kaikki sukupuolten välisiä eroja koskevat raamatunkohdat sivuuttaa).
-
Huhuh, tiukaksi menee. Ja työlääksi. Eikö voisi vaan sanoa että minusta on näin ja mieluummin näkisin että kaikki myöntävät minun olevan oikeassa!
8-[
Oikesti, arvostan Kauhasen sitkeyttä hakea kestäviä perusteita. Se ei välttämättä johda "lopulliseen ratkaisuun" , mutta jospa kuitenkin veisi keskustelijoita lähemmäs toistensa ymmärtämistä.
-
Raamatuntulkinnassa ei pääse pakoon aika- ja kulttuurisidonnaisuutta, sillä se on läsnä
---
2) modernin lukijan lähtökohdissa: näemme kaikki eteemme tulevat asiat modernista länsimaisesta kulttuurista käsin.
Ehkä tarpeetonta täsmenystä yksityiskohtaan, mutta kestäkää...
Sanat moderni ja länsimaisuus voisi luettaessa korvata jollain yleisemmällä ilmauksella ja ainakin muistaa, että moderni (lat. modernus, nykyhetkeen liittyvä tms.) viittaa ja on koko sanahistoriansa ajan viitannut mihin tahansa nykyaikaan. Moderneja emme ole vain me, vaan myös Augustinukset, Akvinolaiset, Anselmit, Lutherit ja muut ilmoituksen tulkitsijat.
Sen takia on joskus terveellistä perehtyä varhaisten vuosisatojen teologiseen työhön. Viiden ensimmäisen vuosisadan jälkeen ei ole kovin paljon perustavasti uutta kehitetty, ei ainakaan harhaoppeja...
Itse asiasta luulen olevani T Kauhasen siteeratun viestin kanssa samaa mieltä...mikäli olen sen jotenkin ymmärtänyt...
Sen sijaan kannanmääritysten perustelujen suhteen lyön suosiolla hanskat tiskiin, ei onnistu meikämannelta...
mt
-
Kertaus on opintojen äiti tai ainakin täti:
Jesajan kirjan kirjoittaja oli omana aikanaan nykyaikainen. Uuden testamentin kirjoittaja, joka lainasi Jesajan sanoja oli omana aikanaan nykyaikainen ja tulkitsi oman aikansa näkökulmasta. Luther oli omana aikanaan nykyaikainen ja tulkitsi Jesajaa lainannutta oman aikansa näkökulmasta. Tänään Suomessa Lutherin selityksiä tutkiva nykyaikainen lukija tulkitsee kaikkea oman aikansa näkökulmasta. Onko sanoma saanut lisää syvällistä sisältöä vai onko siitä kulunut matkan varrella pois jotain olennaista?
-
näemme kaikki eteemme tulevat asiat modernista länsimaisesta kulttuurista käsin.
Sanat moderni ja länsimaisuus voisi luettaessa korvata jollain yleisemmällä ilmauksella... Moderneja emme ole vain me, vaan myös Augustinukset, Akvinolaiset, Anselmit, Lutherit ja muut ilmoituksen tulkitsijat.
Sanalla "moderni" viittaan tässä yhteydessä tietenkin kulttuuri- ja aatehistorian aikakausien jaotteluun, siis suurinpiirtein 1. maailmansodasta eteenpäin. Mutta jos "moderni" tai "länsimainen" tuntuvat arvolautautuneilta käsitteiltä, niin muotoilenpa: "näemme kaikki eteemme tulevat asiat 2000-luvun jälkiteollisen demokraattisen yhteiskunnan asukkaan näkökulmasta käsin."
-
Jesajan kirjan kirjoittaja oli omana aikanaan nykyaikainen. Uuden testamentin kirjoittaja, joka lainasi Jesajan sanoja oli omana aikanaan nykyaikainen ja tulkitsi oman aikansa näkökulmasta. Luther oli omana aikanaan nykyaikainen ja tulkitsi Jesajaa lainannutta oman aikansa näkökulmasta. Tänään Suomessa Lutherin selityksiä tutkiva nykyaikainen lukija tulkitsee kaikkea oman aikansa näkökulmasta. Onko sanoma saanut lisää syvällistä sisältöä vai onko siitä kulunut matkan varrella pois jotain olennaista?
Tässä olisi mahdollisuus raamatullisen tosi-tv sarjan rakennuspuiksi - joukko moderneja ihmisiä heitetään karuun Lähi-itään varusteinaan ihokas, viitta ja sandaalit, ja sitten näytetään heille...
Anteeksi. Kun on liian väsynyt oikeaan ajatustyöhön, tulee tällaista... :-'
-
Jesajan kirjan kirjoittaja oli omana aikanaan nykyaikainen. Uuden testamentin kirjoittaja, joka lainasi Jesajan sanoja oli omana aikanaan nykyaikainen ja tulkitsi oman aikansa näkökulmasta. Luther oli omana aikanaan nykyaikainen ja tulkitsi Jesajaa lainannutta oman aikansa näkökulmasta. Tänään Suomessa Lutherin selityksiä tutkiva nykyaikainen lukija tulkitsee kaikkea oman aikansa näkökulmasta. Onko sanoma saanut lisää syvällistä sisältöä vai onko siitä kulunut matkan varrella pois jotain olennaista?
Tässä olisi mahdollisuus raamatullisen tosi-tv sarjan rakennuspuiksi - joukko moderneja ihmisiä heitetään karuun Lähi-itään varusteinaan ihokas, viitta ja sandaalit, ja sitten näytetään heille...
Anteeksi. Kun on liian väsynyt oikeaan ajatustyöhön, tulee tällaista... :-'
Huomaa heti ettei tuo Osmo ole oikein business miehiä. Tuollaiset hyvät ideat tulee myydä isolla rahalla eikä jakaa täällä ilmaiseksi.
-
Vanha testamentti sisältää monia osia, jotka ovat ongelmallisia kristillisen teologian kannalta. Yksi vaikeimmista on Saarnaajan kirja (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.html). Perinteisesti sitä on pidetty kuningas Salomon eläkepäivien ”tunnustuksina” (vrt. myöhemmin laadittu päällekirjoitus, Saarn. 1:1 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.1.html#o1)), ja ainakin osittain sen pääsy Raamatun kaanoniin johtuu tästä oletuksesta. Tosiasiassa se lienee laadittu vasta vuoden 200 eKr. tienoilla.
Kirjoittajan voi olettaa olleen ammattimainen viisauden opettaja (12:9-10 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.12.html#9)) – tähän saattaa viitata myös kirjoittajan nimi Qohelet, jossa on takana heprean kansankokousta tai seurakuntaa tarkoittava sanajuuri qhl. Saarnaajan opetuksia on kevyellä kädellä toimitettu ja vähän lievennetty (ainakin jakeita 1:1 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.1.html#o1) ja 12:9-14 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.12.html#9) pidetään myöhempinä, samoin hurskaita pikku lisäyksiä siellä täällä), mutta kokonaisuutena kirjan runkoa voidaan pitää yhtenäisenä yhden ihmisen luomuksena.
Virittelen keskustelua aiheesta, sillä olen itse kirjaa lukiessani turhautunut ja suorastaan masentunut. Tutustuin tänään aiheesta käytyyn suomalaiseen teologiseen keskusteluun, josta löysin tarttumapintaa omille ongelmilleni ko. kirjan ääressä. Esittelen ensin tätä keskustelua ja sitten omia ajatuksiani.
Suomessa Saarnaaja nousi hetkeksi teologiseen keskusteluun 70-80 –lukujen taitteessa, kun piispa Aarre Lauha julkaisi kirjan kommentaarin kansainvälisesti arvostetussa kommentaarisarjassa (Kohelet. Biblischer Kommentar, Altes Testament 19. Neukirchener Verlag, Neukirchen-Vluyn 1978.). Tätä seurasi professori Heikki Räisäsen lyhyt artikkeli ”Mietteitä Saarnaajan kirjan äärellä” (Teologinen aikakauskirja 85:4 (1980), 313-321.), jossa hän esitteli Lauhan teologisia tulkintoja Saarnaajasta ja esitti omiaan.
”Saarnaajan päätavoitteena on osoittaa, että Israelin vallitseva elämänkäsitys rakentuu pettäville perusteille.” (Räisänen, s. 315) Koska hurskaan ei aina käy hyvin eikä paha aina saa palkkaansa, hän päätyy siihen että ”kaikki on turhuutta”. Lauha esitti, että Saarnaaja on katkeroitunut ja perimmäinen syy siihen on hänen jumalakuvansa. Saarnaajalle Jumala ei ole mitään, minkä kanssa voisi olla persoonallisessa suhteessa. Hän tietää vain, että Jumala on kylmä ja etäinen despootti jonka luomistyötä ja muita tekoja ei voi kuin ihmetellä. Toisin kuin Job (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Job.html), joka löytää kärsimyksen ongelmaan lohtua persoonallisesta jumalasuhteesta, siis uskosta, Saarnaaja jää filosofis-maailmankatsomukselliselle tasolle. Ainoa mitä Saarnaajalla on tarjota maailmankuvan rakennukseksi, on ihmisen pienistä iloista nauttiminen (5:17 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.5.html#17), 9:9 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.9.html#9)).
Räisänen haluaa kuitenkin kuulla Saarnaajan äänessä haikeaa melankoliaa katkeran nihilismin sijaan. Räisänen arvelee, että Saarnaaja on elämänkokemustensa myötä joutunut tarkistamaan asenteitaan ja myös jumalakuvaansa. Saarnaaja ei ole katkera epäraamatullisen jumalakuvansa takia, vaan hänen käsityksensä Jumalasta etäisenä ja piittaamattomana johtuu hänen elämänkokemuksestaan. Elämän realiteettien myöntäminen on siis johtanut kyseenalaistamattoman jumalakuvan murtumiseen – ikään kuin lapsenusko olisi mennyt.
Räisäsen mielestä kristikunta, odotettuaan turhaan kaksituhatta vuotta Jeesuksen paluuta, on samanlaisessa tilanteessa kuin Saarnaaja aikanaan. Meidän on enää vaikea ymmärtää Uutta testamenttia, koska sen ratkaisut vaikkapa hurskaan kokemaan kärsimykseen perustuvan pikaisen lopun odotukseen. ”Olisi väärin selittää tällaisen ’illuusioiden menetyksen’ johtuvan suoraviivaisesti väärästä jumalakuvasta, epäuskoisesta filosofiasta tms. Luulen, että meitä on aika monta, jotka ajattelemme jotenkin näin: ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että asiat todella olisivat niin kuin hurskaat perinnäisesti uskovat. Elämässä vain on tullut vastaan niin paljon asioita, kokemuksia ja havaintoja, jotka painavat vaakaa toiseen suuntaan. ... ’Nuoruuden ihanteiden’ haihtuminen ei kuitenkaan merkitse katastrofia. Jos elämä on kenties riistänyt meiltä taivaan, se on samalla vapauttanut meidät helvetistä.” (s. 320)
Lauha vastasi Räisäsen huomioihin (”Saarnaajan kirjan tulkinnasta”. Teologinen aikakauskirja 86:1 (1981), 48-51.) toteamalla että heidän tulkinnoissaan on ”mentaliteettiluonteinen” ja teologinen ero. Lauha korosti sitä että perimmäisiä ongelmia eli epäoikeudenmukaisuutta ja elämän katoavaisuutta pohtiessaan Saarnaaja kulkeutuu lohduttomuuteen ja katkeruuteen (esimerkkejä 2:17 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.2.html#17), 20 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.2.html#20), 3:19 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.3.html#19), 4:2 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.4.html#2) ym.). Valoisimmissakin lausumissaan Saarnaaja on ”lohduton pessimisti”. ”’Pienet ilot’ ovat vain puudutuskeino sitä varten, että ihmisellä olisi jotakin, mikä auttaisi unohtamaan ratkaisemattomat arvoitukset ja kestämään elämän turhuuden (5:19 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.5.html#19)). Voi olla mentaliteettikysymys, että minä en tällaisesta asenteesta löydä tulevaisuuden ja toivon näköaloja.” (s. 49)
Teologinen tulkintaero on Lauhan mielestä kysymyksessä nihilistisen elämänasenteen ja persoonallisen jumalasuhteen puuttumisen syy-seuraus –suhteesta. Lauhan mielestä vertailu Jobiin valaisee asiaa ratkaisevalla tavalla. Molemmat lähtevät samasta tilanteesta: ”lapsenusko” murtuu, kun havaitaan ettei hurskaalle aina käykään hyvin. Mutta ”Job tarrautuu kiinni Jumalaan – kapinoiden, syyttäen, syntymäänsä kiroten, mutta hän ei hellitä. Saarnaajan Jumala-suhde ei tunne tällaista asennetta, jossa kaiken pimeyden uhallakin jäädään huutamaan käsittämättömän Jumalan puoleen. ... Persoonallinen usko kykenee viemään ihmisen läpi vastaamattomien kysymysten ja kiduttavien epäilysten, eikä kysymyksessä ole sacrificium intellectus [lat. järjen uhraaminen]: eihän probleemeja tapeta, mutta nekään eivät vuorostaan tapa uskoa. Juuri sinä-minä –suhdetta jään kaipaamaan Saarnaajalta. Hän ei koskaan rukoile, ei kiitä, ei ylistä, ei riitele, ei syytä. ... Tässä elävän Jumala-todellisuuden puuttumisessa rohkenen nähdä syyn Saarnaajan elämänkatsomukselliseen umpikujaan.” (s. 50)
Tähän keskusteluun pohjautuen esittäisin että tulkintavaihtoehtoja on kolme.
1. Ensimmäinen jako näiden tulkintavaihtoehtojen välillä tehdään sen mukaan, millaisena Saarnaajan todellista elämänasennetta pidetään. Juutalaisuuden ja kristinuskon historiassa hänen ajatteluaan on koetettu monin tavoin valkopestä. Nihilismi on vain ironiaa, tai elämänkielteiset lausumat on sitaatteja oletetuilta keskustelukumppaneilta. Tosiasiassa Saarnaaja siis vain korostaisi maallisten asioiden merkityksettömyyttä. On jopa esitetty, että hän odottaisi hurskaan palkkion, ”hyödyn” (vrt. esim. 1:3 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.1.html#3), 2:22 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.2.html#22), 3:9 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.3.html#9) ym.) odottavan vasta kuoleman jälkeen!
2. ”Negatiiviset” tulkintavaihtoehdot ottavat Saarnaajan pessimismin todesta, mutta eroavat siten, että ”negatiivis-positiivinen” tulkinta pitää kirjaa hyvänä takaporttina agnostiselle asenteelle. Koska jokainen joskus tulee samoihin tuntemuksiin kuin Saarnaaja, voi myös lapsenuskonsa menettänyt löytää hänen kauttaan jotain tarttumapintaa Raamatusta. Tässä tulkinnassa Saarnaaja nousee usein VT:n, jopa koko Raamatun keskukseen (ei tosin Räisäsellä, joka muuten on lähellä tätä tulkintaa).
3. Itse edustan ”negatiivis-negatiivista” tulkintaa jokseenkin Lauhan edellä kuvatulla tavalla. Saarnaaja on maailmantuskaansa purkava nihilistinen filosofi, jolla ei ole minkäänlaista persoonallista jumalasuhdetta. Kirjan teologinen mielekkyys (sen muutamia viisaita elämänohjeita lukuunottamatta) perustuu täysin siihen, että se toimii antiteesinä UT:lle. Elämän mielekkyys ei löydy elämän rikkinäisyyttä hautomalla, vaan ainoastaan luottamuksessa elämän Luojaan ja häneen, joka on lunastanut synniltä.
-
3. Itse edustan ”negatiivis-negatiivista” tulkintaa jokseenkin Lauhan edellä kuvatulla tavalla. Saarnaaja on maailmantuskaansa purkava nihilistinen filosofi, jolla ei ole minkäänlaista persoonallista jumalasuhdetta. Kirjan teologinen mielekkyys (sen muutamia viisaita elämänohjeita lukuunottamatta) perustuu täysin siihen, että se toimii antiteesinä UT:lle. Elämän mielekkyys ei löydy elämän rikkinäisyyttä hautomalla, vaan ainoastaan luottamuksessa elämän Luojaan ja häneen, joka on lunastanut synniltä.
Hienoa ja mielenkiintoista analyysiä koko teksti! Minä muutenkin heikkona kristittynä olen aina pitänyt Saarnaajaa yhtenä Raamatun puhuttelevimmista kohdista. Ehkä tekstissä jää asia lausumatta mikä johtaa epäselvyyteen: teologiassa kaiken lausuminen lienee usein olennaista, koska rivien välit eivät ehkä ole jumalallisesti inspiroituneita, tai helposti siksi tulkittavissa, mutta olen jotenkin luontaisesti ajatellut että lohduttomuus on luonnollisin, suorin polku lohtuun. Vaikka kova ja vaikea. Saarnaaja jättää ehkä jotain sanomatta, mutta tarkoittaako sanomatta jättäminen sitä, että asia kiistetään? Minusta toivon kohta näkyy tekstissä suorastaan äärimmäisen kirkkaana. Jumalauskon puutetta en muuten osaa pitää automaattisesti nihilismiin johtavana, joskin tietynlainen perusteeton oikopolku se on salattuihin asioihin. Vaikka lienee tämä vaikeneminen liian avara suhtautumistapa, fundamentiton.
-
Minusta - kun puhutaan Saarnaajan kirjasta, on mielestäni varsin hyödyllistä sanoa 'minusta' - Saarnaajan kirja on silta Vanhasta testamentista Uuteen testamenttiin. Tienviitta, joka ohjaa ensin ristin juurelle ja sieltä edelleen ylösnousseen Kristuksen luo.
Saarnaaja asettaa asiat paikalleen, osoittaa ihmiselle ihmisen paikan. On hyvä tehdä hyvin se, mitä on saanut tehtäväkseen, mutta ei kannata kuvitella, että sillä loppujen lopuksi olisi suurtakaan merkitystä. On oikein nauttia siitä hyvästä, mitä kohdalleen saa, mutta sekään ei sitten lopulta ole niin tärkeää.
Itse asiassa Saarnaajan teksti on minusta varsin vapauttavaa – ei lainkaan maailmantuskaista tai nihilististä, vaikka se ei vapautakaan ihmistä Jumalan edessä. Saarnaaja julistaa armoa vaikkapa sille heikon uskonkaipuun omaavalle ihmiselle, jonka arkinen aika kuluu jokapäiväisen leivän ja leivän päällyksen hankkimisen parissa askaroimiseen ja noiden askareiden tuotoksista nauttimiseen. ”..., sillä jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi.” (9:7 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.9.html#7))
Saarnaaja antaa meille tavallisille Taaveille luvan puuhailla arkipäiväisyyksiämme, mutta muistuttaa samalla, etteivät askareemme kaikkeuden mittakaavassa merkityksellisiä ole. Minusta kyllä tämä on jo lähes evankeliumia, ei lainkaan lohdutonta vaan lohdullista. Vain yksi Saarnaajalta puuttuu ja se on Kristus, mutta Kristus onkin vasta Uudessa testamentissa. Silti tavallaan Saarnaaja jo lähettää ihmisen Kristuksen luokse.
Elämän mielekkyys löytyy ymmärtämällä ja hyväksymällä, että lankeemuksen jälkeinen elämä on luonnostaan rikkinäistä; olen syntinen ja vanhurskas yhtä aikaa.
”Tässä on lopputulos
kaikesta, mitä nyt on kuultu:
pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä.
Tämä koskee jokaista ihmistä.” (12:13 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.12.html#13))
-
Saarnaaja jättää ehkä jotain sanomatta, mutta tarkoittaako sanomatta jättäminen sitä, että asia kiistetään? Minusta toivon kohta näkyy tekstissä suorastaan äärimmäisen kirkkaana.
Itse asiassa Saarnaajan teksti on minusta varsin vapauttavaa – ei lainkaan maailmantuskaista tai nihilististä, vaikka se ei vapautakaan ihmistä Jumalan edessä.
Arvelinkin että "positivisteja" löytyisi tästä porukasta! Kiitos kun tartuitte aiheeseen. Mutta kertokaapa, miten ymmärrätte Saarnaajan kirjan luonteen Jumalan ilmoituksena? Satunnainen Etsijä tuntuu lukevan sitä suoraan insipiroituna julistuksena:
Saarnaaja julistaa armoa vaikkapa sille heikon uskonkaipuun omaavalle ihmiselle, jonka arkinen aika kuluu jokapäiväisen leivän ja leivän päällyksen hankkimisen parissa askaroimiseen ja noiden askareiden tuotoksista nauttimiseen. ”..., sillä jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi.”
Minä (Saarnaajan suhteen negatiivisista negativisteista negatiivisimpana) pidän kirjassa inspiroituna sen pääsanomaa siten kuin olen sen omasta näkökulmastani tulkinnut (pidän toki edellä esittämiäni muita tulkintoja ymmärrettävinä ja hyväksyttävinä vaikken niihin uskokaan), eli ikään kuin Jumala haluaisi tällä kirjalla sanoa:
"Ilman persoonallista suhdetta minuun teidän elämänne on vain 'turhuutta ja tuulen tavoittelua'. Maailmaa tarkkailemalla ja uskonnofilosofisilla pohdinnoilla joudutte samaan umpikujaan kuin Qohelet-parka."
Saarnaajan ilmoitus ei siis toimi siten, että sieltä otetaan ajatus ja oletetaan sen olevan jotain, mitä Jumala haluaa nyt meille sanoa. Hän ei halua sanoa: "Silloin minä ylistin vainajia, jotka ovat kuolleet -- ylistin onnellisemmiksi kuin ovat ne, jotka vielä elävät; ja näitä kumpiakin onnellisemmaksi ylistin sitä, joka ei ole syntynytkään ja jonka ei ole tarvinnut nähdä sitä pahaa, mitä auringon alla tapahtuu (Saarn. 4:2-3 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.4.html#2))" sen enempää kuin hän haluaa sanoa: "Mene siis nyt ja kukista amalekilaiset. Julista heidät ja heidän omaisuutensa Herralle kuuluvaksi uhriksi. Älä sääli heitä vaan tapa kaikki, miehet ja naiset, lapset ja imeväiset, härät ja lampaat, kamelit ja aasit." (1. Sam. 15:3 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/1Sam.15.html#3))
Jos jokin elämänohje (esim. 7:2 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.7.html#2)) tuntuu fiksulta ja puhuttelevalta, ei se tarvitse tuekseen Jumalan arvovaltaa. Hyvät huomiot ja sattuvat sanonnat saa sieltä poimia pitämättä niitä inspiroituina. Varmasti Saarnaaja puhuttelee profaania ihmistä ja vannoutunutta ateistiakin, mutta enpä usko että uskoa voi syntyä Saarnaajan kuulemisesta. Erinomaisesti se kyllä valmistaa tietä evankeliumille, mutta on sellaisenaan hengellisesti täysin tyhjä.
Päästän vielä Aarre Lauhan ääneen (Teologinen aikakauskirja 86:1 (1981), 48-51.):
Saarnaajan kirjan merkitys ja arvo Raamatun ilmoituksen kokonaisuudessa on meidän aikanamme entistä paremmin ymmärrettävissä. Kommentaarissani sanotaan siitä näin (s. 23): "Saarnaajan kirjan aktuaalisuus on kasvamassa, sillä sen problematiikka on lähellä nykyihmistä. Kun aikamme ihminen tarkastelee maailmantapahtumista ja yksityisen ihmisen kohtaloita, hän joutuu helposti samanlaisiin ajatuksiin kuin Kohelet. Kysymys kaiken tarkoituksesta ja kokemus maailmanjärjestyksen epävanhurskaudesta ahdistavat myös häntä. -- Saarnaajan kirjassa hän kuulee kohtalotoverin puhuvan, ihmisen, joka on ajautunut samantapaisiin maailmankatsomuksellisiin kriiseihin. Se yllättävä havainto, että myös Raamatun kirjoittajien joukosta on löydettävissä radikaalinen etsijä ja epäilijä, voi saada aikaan sen, että hän pysähtyy kuuntelemaan tällaista sanaa paremmin kuin sovinnaista julistusta." --
...yhdistettynä ilmoituksen kokonaisuuteen myös Kohelet omalla tavallaan auttaa lukijaansa ymmärtämään Kristuksen merkitystä, t.s. se "ajaa Kristusta". Sen sijaan en voi ajatella Saarnaajan "realistisen" tien olevan käyttökelpoinen siinä, että ihminen itse omien karvaiden havaintojensa ja skeptisten johtopäätöstensä pohjalla olisi oikeutettu muovaamaan Jumala-kuvansa ja Jumala-uskonsa. Se ihmisperäinen tie ei vie ketään raamatulliseen Jumala-uskoon pyrkivää perille. (s. 50-51)
-
Miksi pitäisi määritellä jokin Raamatun kirja tai sen osa inspiroituneemmaksi kuin toinen? Minusta se on sukua kristittyjen luokittelulle uskovaisemmiksi kuin muut. Tärkeämpää on ottaa selvää, milloin mikin teksti on syntynyt, mihin tarkoitukseen se on silloin kirjoitettu ja mitä se voi tämän päivän ihmisille merkitä. Henki voi puhua jollekin hyvin syvällisesti sellaisen jakeen kautta, joka on useimmille lähes yhdentekevä.
-
Tuosta inspiraatiosta osaa oikein muuta sanoa, kuin että suhtaudun Saarnaajan kirjaan ihan samoin kuin muihinkin Vanhan testamentin kirjoihin, eräänlaisena johdatuksena Uuteen testamenttiin.
Jos jokin elämänohje (esim. 7:2 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.7.html#2)) tuntuu fiksulta ja puhuttelevalta, ei se tarvitse tuekseen Jumalan arvovaltaa. Hyvät huomiot ja sattuvat sanonnat saa sieltä poimia pitämättä niitä inspiroituina.
Minusta Saarnaajan kirjassa on paljonkin ajatuksia, jotka vaikuttavat olevan jotakin, mitä Jumala haluaa minulle sanoa. Miksi sellainen, joka ilmankin ”Jumalan arvovaltaa” saattaisi tuntua fiksulta ja puhuttelevalta, ei voisi olla Jumalan erityistä ilmoitusta minulle? Enkö tavoittanut ajatustasi, vai enkö muuten vaan lainkaan ymmärrä koko kysymystä? Ei minulle synny ongelmaa siitä, että Saarnaajan kirjan yhden perusvireen tavoittaa myös toteamus, jota on minulle joskus esitelty vanhana kiinalaisena ajatelmana: ”Tärkeää on vain puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.”
... ikään kuin Jumala haluaisi tällä kirjalla sanoa: "Ilman persoonallista suhdetta minuun teidän elämänne on vain 'turhuutta ja tuulen tavoittelua'. Maailmaa tarkkailemalla ja uskonnonfilosofisilla pohdinnoilla joudutte samaan umpikujaan kuin Qohelet-parka."
Olisikohan liian uskaliasta kirjoittaa, että Saarnaajan yksi sanoma on, että lankeemuksen jälkeinen elämämme on ikuisuuden näkökulmasta 'turhuutta ja tuulen tavoittelua' joka tapauksessa, Jumala-suhteen ”laadusta” riippumatta, ja silti, tai juuri siksi, tämä elämä on Jumalan antama arvokas lahja?
Saarnaajan kirja kertoo, että Vanhan testamentinkin Jumala syvästi ymmärtää inhimillisen osan ja tulee sitä kautta ihmistä lähelle. Siinä mielessä Kristuskin on tavallaan tekstissä läsnä, toisin kuin edellisessä viestissäni tavallaan liian yksioikoisesti kirjoitin. Minussa tämä on omiaan herättämään uskoa, ohjaa turvautumaan Jumalaan. Ehdottomasti en koe Saarnaajan tekstiä hengellisesti tyhjäksi. Hieman provosoituneena uskaltaudun kirjoittamaan, että minusta Saarnaaja on kokonaisuutena yksi Vanhan testamentin hengellisesti antoisimmista kirjoista.
-
Miksi pitäisi määritellä jokin Raamatun kirja tai sen osa inspiroituneemmaksi kuin toinen? Minusta se on sukua kristittyjen luokittelulle uskovaisemmiksi kuin muut.
Minä en ole ollut niin tekemässäkään, vaan kirjoitin siitä, miten inspiraatio toimii eri tavalla eri kirjoissa ja niiden osissa.
Miksi sellainen, joka ilmankin ”Jumalan arvovaltaa” saattaisi tuntua fiksulta ja puhuttelevalta, ei voisi olla Jumalan erityistä ilmoitusta minulle? Enkö tavoittanut ajatustasi...
Et. Toki "sellainen, joka ilmankin 'Jumalan arvovaltaa' saattaisi tuntua fiksulta ja puhuttelevalta" voi olla Jumalan erityistä ilmoitusta sinulle. Mutta menit kyllä ajatukseni ohi tosi lujaa tai sitten kirjoitin liian tiiviisti. Muistelen näpytelleeni, että
Jos jokin elämänohje (esim. 7:2) tuntuu fiksulta ja puhuttelevalta, ei se tarvitse tuekseen Jumalan arvovaltaa.
Minä en pidä Kungfutsen tai Platonin teoksia inspiroituina, mutta niistä löytyy silti mielestäni fiksuja ajatuksia ja elämänohjeita, joista kristittykin voi hyötyä. Jumala voi opettaa myös niiden kautta, muttei se tee niistä inspiroituja siten, että ne velvoittaisivat kaikkia kaikkina aikoina niinkuin vaikkapa Jeesuksen UT:ssa antamat eettiset ohjeet.
Jos nyt Saarnaajassa, Sananlaskuissa tai Esterin kirjassa jokin ajatus tuntuu fiksulta, hyvä niin. Toki se voi olla Jumalan erityistä ilmoitusta - yhtä hyvin kuin kenen tahansa muunkin lausuma sattuva sana. Mutta vain omalla painollaan, ei siksi että se on sattunut pääsemään Raamatun kaanoniin kirjassa, jonka alku (1:1 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.1.html#1)) ja loppu (12:12-14 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.12.html#12)) sattuivat olemaan oikeaoppisia! (Talmudin mukaan se olisi muuten jäänyt ulkopuolelle.)
Saarnaajan kirja kertoo, että Vanhan testamentinkin Jumala syvästi ymmärtää inhimillisen osan ja tulee sitä kautta ihmistä lähelle.
Teille jotka pidätte ko. kirjaa enemmän tai vähemmän kokonaisuudessaan Jumalan puheena, tämä lienee ainoa tapa pelastaa se. Pelkään kuitenkin, että siinä samalla Qohelet-raukan alkuperäinen aito maailmantuska ja todellinen elämänkatsomuksellinen vararikko valkopestään. (Näin tehdään esim. Graham Ogdenin tuoreehkossa kommentaarissa, jossa "turhuus" (hepr. hebel) käännetään "arvoitukseksi" (enigma)! Sävy muuttuu kristillisesti hovikelpoiseksi...)
Mielestäni tämä positivistinen valkopesu ("uudelleentulkinta" kauniisti sanottuna) ei ole ainoa tapa puolustella Saarnaajan säilymistä Raamatun kaanonissa ja sen hyödyllisyyttä myös tämän päivän kristilliselle lukijalle. Aarre Lauha on tämän jo mielestäni hyvin osoittanut ja pysyn hänen linjallaan. Mutta edelleen korostan että pidän Räisäsen, llwydin ja Satunnaisen Etsijän näkemyksiä täysin hyväksyttävinä vaikka eri mieltä olenkin. Pidän kovasti tällaisesta keskustelusta, kiitos kun osallistutte!
-
Turhuus on näköjään kovin mielenkiintoinen sana. Siinä voi kuulla elämän vararikon sävyn, varsinkin tarpeellisuutta ja tuloksellisuutta korostavana aikanamme. Mika Waltari muistaakseni lausui lähes hellästi sanat "suloinen turhuus". Musiikissakin on hyvin monenlaista sävelletty Vanitatum vanitas -otsikon alle. Giacomo Carissimin kepeä oratorio on minun suosikkini.
-
Teille jotka pidätte ko. kirjaa enemmän tai vähemmän kokonaisuudessaan Jumalan puheena, tämä lienee ainoa tapa pelastaa se. Pelkään kuitenkin, että siinä samalla Qohelet-raukan alkuperäinen aito maailmantuska ja todellinen elämänkatsomuksellinen vararikko valkopestään. (Näin tehdään esim. Graham Ogdenin tuoreehkossa kommentaarissa, jossa "turhuus" (hepr. hebel) käännetään "arvoitukseksi" (enigma)! Sävy muuttuu kristillisesti hovikelpoiseksi...)
Hmm... Ehkäpä tässä juuri on se villakoiran ydin. Miksi ajattelet, että Saarnaaja olisi ”raukka”, että hän kärsisi ”aidosta maailmantuskasta” (mitä se sitten loppujen lopuksi lieneekään) ja että hän olisi päätynyt ”elämänkatsomukselliseen vararikkoon”? Minä en tuollaista virettä Saarnaajan tekstistä löydä.
Minusta hän lähinnä suht' koht rauhallisesti toteaa vallitsevan tilanteen, että ihminen syntyy, ahertelee aikansa ja lähtee sitten yhtä alastomana kuin oli syntyessäänkin, sekä, että maailma ei ole siinä mielessä meidän mittapuumme mukaan oikeudenmukainen, että hurskas ei välttämättä saa sen parempaa kohtelua kuin jumalaton, eikä viisas välttämättä menesty tyhmää paremmin.
Vaikka Saarnaaja toteaa, että kaikki on turhuutta, ei hän kuitenkaan ole nihilisti, hän ei kehota heittämään pyyhettä kehään ”no mitäs tässä sitten mitään” -asenteella, vaan toteaa muun muassa, että viisaudesta ja sen kartuttamisesta on kuitenkin keskimäärin hyötyä ja sitä kannattaa tavoitella - vaikka turhuutta onkin. Yhtä lailla Saarnaaja kehottaa aidosti iloitsemaan siitä hyvästä, mitä elämä eteen tuo - vaikka sekin on turhuutta. (En tiedä miksi tämä ilo pitäisi ymmärtää puudutuskeinoksi, huumeeksi, kuten Lauha tekee?) Ja samalla Saarnaaja kehottaa pelkäämään Jumalaa, ei vain tuossa lopussa, vaan myös tekstin varrella. Epäilen, että Jumalan pelolla ei tässä tarkoiteta ”vapinaa” Jumalan edessä, vaan ehkä enemminkin Jumalan ottamista vakavasti.
En yritä tehdä Saarnaajaa ”kristillisesti hovikelpoiseksi”. Minusta Saarnaaja sellaisenaan on mitä suuremmassa määrin kristillisesti hovikelpoista! Saatan kyllä arvella, että se on piikkinä lihassa monille kristillisyyden suuntauksille, niin maallista askeesia korostavalle ja ”lihan iloja” karttavalle tuonpuoleisuuteen suuntautuvalle taivasikävöinnille, kuin maallista menestystä Jumalan suosion osoituksena korostavalle menestysteologialle, yhtä lailla kuin loogisesti aukotonta kristillistä maailmankuvaa luovalle "suuren systeemin" rakentamiselle. Minusta tämä ei kuitenkaan ole mikään ongelma, enkä koe siksi tarvetta ryhtyä Saarnaajaa peseskelemään.
Minä en pidä Kungfutsen tai Platonin teoksia inspiroituina, mutta niistä löytyy silti mielestäni fiksuja ajatuksia ja elämänohjeita, joista kristittykin voi hyötyä. Jumala voi opettaa myös niiden kautta, muttei se tee niistä inspiroituja siten, että ne velvoittaisivat kaikkia kaikkina aikoina niin kuin vaikkapa Jeesuksen UT:ssa antamat eettiset ohjeet.
En aivan väheksyisi sen merkitystä, että Jumala olisi inspiroinut Raamatun tekstien kirjoittajia ottamaan teksteihinsä mukaan fiksuja ajatuksia ja hyödyllisiä elämänohjeita, jotka voi perustella muutenkin kuin Raamatun arvovallalla. Kungfutsen tai Platonin ohjeina kristikunta voisi ne helposti ohittaa ”pelkkänä ihmisoppina”, mutta kun ne ovat Raamatussa mukana, teettää niiden sivuuttaminen vähän enemmän töitä.
En ole ihan vakuuttunut, että Jumalan puhetta Raamatussa olisi vain se, minkä voidaan katsoa velvoittavan kaikkia kaikkina aikoina. En pidä mahdottomana ajatusta, että Raamatussa olisi sellaistakin suoraa Jumalan puhetta, joka on todella merkityksellistä vain jossakin aivan tietyssä historian käänteessä, ja joka muuna aikana tuntuu kenties käsittämättömältä, tai sitten juuri tuollaiselta ”pelkältä” fiksulta ajatukselta tai elämänohjeelta.
Pena totesi tuolla aiemmin:
Tärkeämpää on ottaa selvää, milloin mikin teksti on syntynyt, mihin tarkoitukseen se on silloin kirjoitettu ja mitä se voi tämän päivän ihmisille merkitä. Henki voi puhua jollekin hyvin syvällisesti sellaisen jakeen kautta, joka on useimmille lähes yhdentekevä.
Jatkaisin tuota kysymällä, että miksi pitäisi ajatella, että Jumalallinen inspiraatio olisi kunkin tekstin kohdalla ollut kertatapahtuma. Olisiko ajatus jatkuvasta Jumalallisesta inspiraatiosta mahdollinen? Tiedän että tässä liikutaan vaarallisilla vesillä, koska se tarjoaa tilaisuuden hirmuiseen Jumalallisen vallan anastamiseen toisten ihmisten alistamiseksi ja vääräksi hengelliseksi mestaroinniksi. Silti ajatusta ei ehkä kannattaisi aivan hylätä?
-
Hyviä pointteja tullut keskustelussa esiin - en nyt ehdi tässä IT-työn "ihanassa" tiimellyksessä vastaamaan kovin seikkaperäisesti, palaan kyllä asiaan. Tunnustan että tuo ilmaisu "raamatullinen jumala-usko" on minusta osin ongelmallinen - sekä sen asian, että rippikoulussa Aholansaaressa ammoisella 80-luvulla valitsin Saarnaajan mielikohdakseni Vanhasta Testamentista. (UT:ssa olikin sitten puhdasoppisempi kohta armosta jossain Paavalin kirjeistä.) Toki ajattelinkin että ollaan tässä eri linjoilla, joskin tälläisenä mystispainotteisena rationalistina olen taipuvainen ajattelemaan että monesti erot ovat vain näennäisiä... Kun niitä tarpeeksi ylhäältä katsoo.
-
Hmm... Ehkäpä tässä juuri on se villakoiran ydin. Miksi ajattelet, että Saarnaaja olisi ”raukka”, että hän kärsisi ”aidosta maailmantuskasta” (mitä se sitten loppujen lopuksi lieneekään) ja että hän olisi päätynyt ”elämänkatsomukselliseen vararikkoon”? Minä en tuollaista virettä Saarnaajan tekstistä löydä.
Nämä meidän perusteellisesti erilaiset tulkintamme ovat pääseet tässä jo niin hyvin esiin, etten ala enää toistaa omia perustelujani. Toivottavasti tämä keskustelu motivoi mahdollisimman monen tarttumaan itse Saarnaajaan (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.html), ja tekemään lukemastaan omat johtopäätöksensä.
Saarnaaja kehottaa pelkäämään Jumalaa, ei vain tuossa lopussa, vaan myös tekstin varrella. Epäilen, että Jumalan pelolla ei tässä tarkoiteta ”vapinaa” Jumalan edessä, vaan ehkä enemminkin Jumalan ottamista vakavasti.
Osittain tulkintojemme erilaisuus johtuu siitä, että minä en usko ko. kohtien olevan häneltä vaan ne ovat osa kirjan toimittajan hovikelpoistamisprosessia. Toki on sanottava, että tutkijat ovat päätyneet käsitykseen niiden epäperäisyydestä sellaisen esiymmärryksen valossa, että Saarnaaja on pessimisti ja nihilisti. Mutta Räisänenkin toteaa:
"Saarnaajan profiili saa aivan uutta terävyyttä, jos lukija sivuuttaa todennäköiset lisäykset. Näitä ovat ennen muuta 2:24b-25 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.2.html#24), 2:26 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.2.html#26) osittain, 3:17a (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.3.html#17), 7:26b (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.7.html#26), 8:12b-13 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.8.html#12), 11:9b (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.11.html#9), 12:1a (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.12.html#1) ('Muista Luojaasi nuoruudessasi'!), 12:7b (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.12.html#7) ('henki palajaa Jumalan tykö...'!) sekä loppukaneetti 12:12-14 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.12.html#12).
Jälkiviisautena voi väittää, että 'oikeaoppinen' redaktori teki elämänsä tyhmyyden ryhtyessään mestaroimaan Saarnaajaa. Näin hän nimittäin tuli varmistaneeksi, ettei tämä epäilyttävä kirja karsiutunut kaanonista, kun tämän rajoja lyötiin lopullisesti lukkoon." (Räisänen, Heikki. "Mietteitä Saarnaajan kirjan äärellä.” Teologinen aikakauskirja 85:4 (1980), 313-321, s. 314-15.)
Saatan kyllä arvella, että se on piikkinä lihassa monille kristillisyyden suuntauksille, niin maallista askeesia korostavalle ja ”lihan iloja” karttavalle tuonpuoleisuuteen suuntautuvalle taivasikävöinnille, kuin maallista menestystä Jumalan suosion osoituksena korostavalle menestysteologialle, yhtä lailla kuin loogisesti aukotonta kristillistä maailmankuvaa luovalle "suuren systeemin" rakentamiselle.
Suhtautuminen Saarnaajan kirjaan tuo varmasti esiin erot keskustelijoiden, sanoisinko, "perusteologiassa". Olen iloinen siitä että jotkut, kuten sinä, löydät siitä tarttumapintaa ja se koskettaa hengellisesti. Minulla se toimii niinkuin hengettömimmät saarnat joita olen joutunut kärsimään: tulee kauhea halu evankeliumin ääreen. Mutta Saarnaaja tai huono saarnaaja eivät voi - minusta ja minussa - vaikuttaa millään lailla myönteisesti ellei ole jo jonkinlainen heikko aivon tieto siitä, kenen turviin pitää niiden lukemisesta tai kuuntelemisesta paeta. Siksi olen sitä mieltä, että sellaisenaan, karsien kaikki muu raamatullinen esiymmärrys pois, se ei vie lukijaa lähemmäs Jumalaa, siis on "hengellisesti tyhjä itsessään" kuten aiemmin kirjoitin. Olen oikeastaan iloinen siitä että olet eri mieltä, mutta näin itse ajattelen. Valitettavasti.
-
Toivottavasti tämä keskustelu motivoi mahdollisimman monen tarttumaan itse Saarnaajaan (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Saarn.html), ja tekemään lukemastaan omat johtopäätöksensä.
Jep! Tästä Saarnaajaa koskevasta kommentista olen kanssasi 110-prosenttisesti samaa mieltä. :D
... tälläisenä mystispainotteisena rationalistina...
Tuosta olisi mukava kuulla enemmänkin, vaikka omassa ketjussaan, jos "ihana" tiimellyksesi joskus suo.
-
Juu! Ainakin minua tämä ketju motivoi; ei vain tarttumaan Saarnaajan kirjaan vaan lukemaan Raamattua erilaisista näkökulmista yleensäkin. Ilwydin lailla näen, että erot ovat aika näennäisiä. Väitän omaavani ekumeenisen raamattunäkemyksen, jonka mukaan erojen ja ristiriitojen ansiosta tiedetään, mikä on epäolennaista. Siksi olen aika sokea niille eroille. Tuukan kolmesta Saarnaaja-tulkinnasta allekirjoitan kaikki ja löydän niistä yhteisen ytimen. :)
Satunnaisen Etsijän maininta VT:sta johdatuksena UT:iin oli huojentava. Monessa kohtaa olen turhautunut, kun Kristus tuntuu olevan niin kaukana... Pitäisi ajatella, että silloin Hän vasta lähellä onkin. Lukea Vanhaa Testamenttia ihmiselämän allegoriana, Uutta Testamenttia ikävöiden.
-
Lukiessani taas kerran Saarnaajaa se rupesi tuntumaan elämänmuutoksen kuvaukselta - ellei suorastaan kääntymyksen. Taakse jätetään kaikenlaisiin tavoitteisiin pyrkiminen ja suunnataan katse yksinkertaiseen ja vaatimattomaan. Iäisyydestä ei taideta suoraan puhua, ajallisen katoavaisuus on esillä monin tavoin.
-
... tälläisenä mystispainotteisena rationalistina...
Tuosta olisi mukava kuulla enemmänkin, vaikka omassa ketjussaan, jos "ihana" tiimellyksesi joskus suo.
IT-työ alkaa olla siinä pisteessä että sille taitaa tulla piste. Outoa olla vuosikausia työssä jota ei mitenkään kunnioita. Mutta tästä mystisyys-kysymyksestä sanoisin lyhyesti sen, että 1800-luvun positivistinen tiede on ollut tuhoisa, suorastaan rikollinen uskonnon latistaja. Olemme nyt selkeästi jakautumassa joko ohueksi liberaaliksi pinta-kristillisyydeksi tai sitten primitiiviseksi ja sokeaksi tekstin "ainoaan oikeaan tulkintaan" takertumiseksi, tieteen köyhäksi peilikuvaksi. Tämä kehitys modernin maailman armottomassa paineessa: kirkon kallio antaa hitaasti periksi. Minusta uskonnon ydin ei ole ihmisen teologiassa eikä ihmisen ymmärryksessä: se on jossakin jota emme osaa sanoa, josta taitamattomuudessamme lähinnä on vain vaiettava. Ainoastaan mystiikka voi jotenkin lähentyä tätä sanomatonta. Dogma jää mittaamattoman matkan päähän, vallan ja inhimillisen lyhytnäköisyyden ja armottomuuden maailmaan. Sitä meillä on jo muutenkin tarpeeksi. Melko jyrkästi väittäisin, että tietyllä olennaisella tasolla esim. herännäisyyden, tiettyjen sufi-tulkintojen ja joidenkin buddhalaisuuden koulukuntien väliset erot ovat ei-merkityksellisiä. Niissä kaikissa pyritään lähestymään salattua. Tietysti mikään inhimillinen, rajallinen valta-organisaatio ei pystyisi perustumaan tälläiselle näkemykselle kokemuksemme yhtenäisyydestä ja universaalisuudesta.
-
[Tämä etenee nyt vähän kauas aiheesta 'Raamattunäkemystä etsimässä', mutta ehken ylläpito voi siirtää nämä omaksi ketjukseen, jos tästä enemmän kehkeytyy.]
Minusta uskonnon ydin ei ole ihmisen teologiassa eikä ihmisen ymmärryksessä: se on jossakin jota emme osaa sanoa, josta taitamattomuudessamme lähinnä on vain vaiettava. Ainoastaan mystiikka voi jotenkin lähentyä tätä sanomatonta. Dogma jää mittaamattoman matkan päähän, vallan ja inhimillisen lyhytnäköisyyden ja armottomuuden maailmaan.
Omissa etsiskelyissäni olen vähitellen tullut siihen tulokseen, että mitä vähemmän mitään varmaa sanomme, sen parempi.
Kristillisen opin, dogman, haluaisin siirtää mahdollisimman kauas uskon keskuksesta. Nähdäkseni oppi on ollut tavallaan tarpeellinen uskon reuna-alueella, etuvartio kristillisen uskon rajojen määrittelyssä, mutta sen sijoittaminen keskukseen - uskon kohteeksi – on kokemukseni mukaan virhe. (Yhtä lailla virhe on, jos sijoitamme keskukseen kokemuksen, moraalisesti hurskaan elämän, tms., mutta noista ei enempää tässä.)
Jo varhaiset kristityt joutuivat vetämään kristillisyyden rajaa niin juutalaisuuteen, gnostilaisuuteen kuin antiikin Kreikan ja Rooman uskonnollisuuteen, jolloin tarvittiin ainakin jonkinlaisia määrittelyjä siitä, mikä on ominaista uskolle Kristukseen ja mikä ei. Ainakin osittain tästä syystä taisi syntyä kristillinen oppi, joka sittemmin on monin paikoin vallannut Kristuksen paikan uskon kohteena, eli pelastumisen edellytyksenä pidetään uskomista tiettyihin opinkappaleisiin, niiden totena pitämistä. (Sukua tälle on tietenkin tiettyjen Raamatun tulkintojen hyväksymisen pitäminen pelastuksen edellytyksenä.)
Minusta edellä kuvatulla tiellä päädytään kuitenkin väistämättä umpikujaan, koska todellakin uskon ydin ”on jossakin jota emme osaa sanoa”. Sanat eivät riitä kertomaan...
Yksi esimerkki, ja juuri tämä siksi, että se lähestyy sitä, mitä kristinuskossa on opillisesti totuttu pitämään keskeisenä:
a) Jos pidämme luterilaisittain tiukasti viimeiseen asti kiinni siitä, että pelastus on yksin ja ainoastaan Jumalan teko meissä, ilman että meillä olisi siinä mitään osaa, joudumme hyväksymään ns. predestinaation, eli sen että viime kädessä Jumala valitsee kuka pelastuu ja kuka ei, eli että Jumala määräisi toiset kadotukseen ilman, että heillä olisi siihen millään tavoin mahdollisuuksia vaikuttaa. Tämä ei kuitenkaan oikein vastaa Uuden testamentin kuvaa rakastavasta Isästä, joka kutsuu kaikkia luokseen.
b) Jos taas ajattelemme, että ihmisellä on vähimmässäkään määrin vapaa tahto valita uskoako vai ei, ei pelastus enää olekaan yksin Kristuksen ansiota, vaan siihen vaikuttaa myös ihmisen oma teko. Logiikan kannalta tilanne ei muutu miksikään, vaikka ihmisen osuutta pidettäisiin kuinka vähäisenä tai se käännettäisiin vastakohdakseen sillä tavoin, että sanotaan, että ihminen ei voi tehdä mitään pelastuakseen, mutta että hän voi hylätä tarjolla olevan pelastuksen. Joka tapauksessa on loogisesti mahdollista todeta, että ihminen pelastuu omasta ansiostaan, mikä myöskään ei tunnu kovin yhteensopivalta Uuden testamentin monien keskeisten kohtien kanssa.
Niin tai näin, mieleen tulee harakka tervaisella katolla, kun nokan saa irti, tarttuu pyrstö, ja päin vastoin.
Yksi ratkaisu saattaisi olla, että sanotaan mahdollisimman vähän, tai ainakin, että vaaditaan mahdollisimman harvoille sanomisille Jumalallista arvovaltaa. Hyväksytään, että uskosta puheen ollen sanat ovat parhaimmillaankin vain likiarvoja, jotka kyllä saattavat lähestyä kohdettaan, mutta eivät koskaan saavuta sitä. Tässä on tietenkin se ongelma, että uskoon kohdistuvan älyllisen kritiikin kohtaminen on hankalaa. Mutta mahtaako se olla lopulta tarpeellista? Vakuuttaako loogisesti aukoton oppirakennelma lopultakaan ketään, kun kysymys on uskosta?
Mystiikkakaan ei minua kiehdo, ainakaan siinä muodossa, kuin sitä perinteisesti ajatellaan jonkinlaisen jumalallisen kokemuksen tavoitteluna. Lienenkö kovin väärässä, jos ajattelen, että esimerkiksi nykyajan karismaattinen liike on tämän ajan sovellus menneiden vuosisatojen mystikoiden viitoittamalla tiellä?
Pitäisikö minun kuvata itseäni mystikoksi ilman mystiikkaa? Niin no, tarvitseeko kaikkea edes yrittää kuvata?
-
Olisikohan Paavon sepältä saama ohje: "Jeesuksen Kristuksen sisällinen tunteminen" mystiikan oikeaa ymmärtämistä. Se ei tarkoita välttämättä ihmeellisiä kokemuksia tai runollisia vertauskuvia. Sen sijaan se taitaa olla varmuutta asiasta, jota ei osaa selittää edes itselleen.
-
Olisikohan Paavon sepältä saama ohje: "Jeesuksen Kristuksen sisällinen tunteminen" mystiikan oikeaa ymmärtämistä. Se ei tarkoita välttämättä ihmeellisiä kokemuksia tai runollisia vertauskuvia. Sen sijaan se taitaa olla varmuutta asiasta, jota ei osaa selittää edes itselleen.
Nyt aletaan lähestyä sitä mitä minä olen ymmärtänyt. Siis Kristus sisälläni, eikä Raamatunlausekokoelmissa. Se merkitsee myös uskoa ja karsii kaiken turhan ja ulkokullaisen. Se on yksinkertista ja sisältää vain sen mikä pelastukselle tarpeen..
-
Mystiikkakaan ei minua kiehdo, ainakaan siinä muodossa, kuin sitä perinteisesti ajatellaan jonkinlaisen jumalallisen kokemuksen tavoitteluna. Lienenkö kovin väärässä, jos ajattelen, että esimerkiksi nykyajan karismaattinen liike on tämän ajan sovellus menneiden vuosisatojen mystikoiden viitoittamalla tiellä?
Pitäisikö minun kuvata itseäni mystikoksi ilman mystiikkaa? Niin no, tarvitseeko kaikkea edes yrittää kuvata?
Muusta aika täsmälleen samoilla linjoilla, mutta mystiikkaa en osaa oikeastaan yhdistää mihinkään liikkeisiin ja organisaatioihin. Siitä ei minusta saa hallittua ja kollektiivista mekanismia mitenkään. Minusta vain kokemuksessa on sellaisia syvyyksiä, johon meillä ei tunnu olevan pääsyä. Mystiikka ehkä pääsee. Tai ainakin puhdas rationalismi, puhdas materialismi eivät sitä selkeästikään tee. Tämä ei tarkoita sitä, että olisi näitä dimensioita maailmassa, mutta että ehkä niillä tosiaan on sija kokemuksessamme, sen aukoissa. Tietysti erittäin hankala puhua sellaisesta jota ei tunne.
-
Niin, mystiikkahan on siitä mukavaa, oikeasti, ettei sen tarvitse perustella itseään itselleen eikä muille mitenkään. Eikä sen oikeastaan tarvitse tietää mitään. Joku aiemmin tuumi liekö mystiikan nykymuotoa esim karismaattisuus? Yllättävä kysymys johon on vaikea ottaa kantaa, koska en ole niitä toisiinsa yhdistänyt. Koen karismaattisuuden usein jollain lailla pakottavana, kokemuksia korostavana, kun taas mystiikan näen täysin pakottomana. Olemisena, kellumisena, yrittämättä saada mitään erityistä. Mystiikkaan (turha sana joka ei kerro riittävästi, mutta jotain sanaa pitää käyttää) liittyy minusta vahvasti suhde, Jumalan ja ihmisen välillä. Vähän niinkuin ihmistenkin välillä. Jos minulla on aavistus tuosta toisesta, siitä että hän on elävä eikä kirjain, merkitsee se enmmän kuin tuhat hänestä kirjoitettua sanaa. Suhde on myös jotain johon liittyy levollisuus: hän on hän ja minä olen minä, ja hyvä niin. Vaikken kaikkea tiedä, voin luottaa että kimpassa ollaan. Ja niinkuin joku toinen aiemmin sanoi, tämä kokemus tai elämisen malli on toki tuttu muuallakin kuin kotoisessa kristinuskossamme, vaan mitäpä sitten? Good for me, good for them, sanoisi ulkomaan elävä. Että siis antaisimme jumalan olla se mikä Jumala on, emmekä varustaisi häntä määritelmillä, jotka ymmärtääkseni nousevat yleensä oman turvattomuutemme nostamista tarpeista.
Retriittitoiminta on yksi mystiikan tradition ilmentymä nykymaailmassa nähdäkseni: tullaan yhdessä koolle ja jätetään määritelmät. Silti jonkun yhteisen edessä ollaan. Jos avaisimme suumme, olisimme toistemme kurkuissa alta aikayksikön. Mutta emme avaa, koska se mikä meitä yhdistää on todellisempaa kuin se mikä meitä omasta mielestämme erottaa. Se yhteisyyden tunne on yllättävän voimakas, vaikkei mitään puhuta. Se ei siis ole keksittyä viilistelyä.
Sela.
-
Silläkin lailla voisi mystiikan hahmottaa, että kun muut rukoillessaan lausuvat Jumalalle kiitoksensa ja huolensa, mystikko rukoillessaan hiljenee kuullakseen Jumalan puhuvan.
-
Silläkin lailla voisi mystiikan hahmottaa, että kun muut rukoillessaan lausuvat Jumalalle kiitoksensa ja huolensa, mystikko rukoillessaan hiljenee kuullakseen Jumalan puhuvan.
Minsta tuo oli tekniikan ihmistä kolauttavasti sanottu.
-
Kiva pikku kirjanen on Jaakko Heinimäen suomentama: Näin tulet mystikoksi 59 sekunnissa. (tai jotakin sen tapaista). Hölmöstä nimestä huolimatta hauska pikku kirja mystiikasta.(Luin sen muuten juuri retriitissä). Suosittelen (siis kirjaa ja retriittiä yhdessä tai erikseen)
-
Siionin virsien numerot 94, 101 ja 161 muodostavat myös kurssin mystiikkaan. Sille voisi antaa otsikoksi Kuinka tulet mystikoksi pastilli suussa.
Minua puhuttelee 101:n kolmas säkeistö, joka muistuttaa omituisesti Kummelin Pilipalilauluakin: On pilipalilaulun aika, tässä ei äly auta --- järjestys on ilmeinen, pähkinätkin tietää sen. Tero ensin, sitten Esa.
Mystiikka on lähellä huumoria ja iloa, vaikka katsoo avoimin silmin pahaa maailmaa.
-
Melkoisen hillitön assosiaatio, Pena! :wink:
Kyseinen virsi on kyllä hieno. Kertakaikkiaan.
-
Kuten kaikki tietänevät nykyiset kolme virttä on alunperin yksi virsi. Sattumalta se on suosikkejani.
-
Tuo mielenkiintoinen ja kirjavana vellova naispappeus-puu antoi virikkeen ryhtyä pohtimaan omaa suhdettani Raamattuun. Tämä pitkälti siitä syystä, että virkakysymyskeskustelu - kuten useat muutkin kirkkomme kuumat perunat - tuntuvat aina päätyvän keskusteluun Raamatun tulkinnasta. Ehkä onkin hyvä nostaa virkakeskustelun rinnalle tämä T. Kauhasen mainiosti pohjustama puu raamattunäkemyksistä.
Minulle useimmat tämän puun alussa esitellyt raamattunäkemystyypit ovat melko etäisiä. Parhaiten nykyistä suhdettani Raamattuun kuvasi kuitenkin tuo viimeinen vaihtoehto:
Postmodernismi
Historiallinen tausta: Epämääräinen joukko vastareaktioita modernille kirjoittajaan keskittyneelle raamatuntulkinnalle.
Mitä tarkoittaa käytännössä: Pyhän Hengen vaikutus toimii vähintään yhtä paljon lukijan kuin kirjoittajan kautta. Lukija ikäänkuin luo tekstiin merkitykset lukemistapahtuman kautta. Ilman lukijaa teksti ei sano mitään. Mahdollistaa "kahden totuuden järjestelmän": esim. Jeesus ei historiallisesti ottaen siinnyt neitseellisesti, mutta evankeliumien kertomukset siitä voivat välittää jotain olennaista Jumalan ilmoitusta jos lukija haluaa asennoitua niihin siten.
Näin muotoiltuna ja otsikoituna tämä vaikuttaa ensi alkuun melko individualistiselta näkemykseltä, joka uhkaa johtaa opilliseen relativismiin ("Mun Jumala on tällainen!"). Kuitenkin pitäisin tätä silti jopa hengellisimpänä esitellyistä raamattunäkemyksistä - varsinkin kun lukijaksi ajatellaan ensi sijassa Kristuksen seurakunta, ei yksittäinen jetset-uskovainen.
Tämä "postmoderni" raamattunäkemys ei myöskään ole aivan niin uusi keksintö, mitä alkuun voisi luulla. Mielestäni tämä tulee aika lähelle orgineslaista allegorista raamatunlukutapaa ja katolilaista lectio divinaa, jossa Sana on monipolvisen meditaation kohteena.
Parhaimmillaan Raamatun teksteistä avautuu merkityksiä monella tasolla kuten historiallisella, eettisellä, hengellisellä ja eskatologisella. Itse olen useimmiten kiinnostunut hengellisistä merkityksistä. Olen melko laiska perehtymään tekstien historialliseen kontekstiin minkään kommentaarin avulla, mutta parhaimmillaan se on ollut kyllä varsin antoisaa. Kuitenkin Raamatun kertomukset jo itsessään tarjoavat loputtomasti mutusteltavaa ja märehdittävää, joten useimmiten jämähdän laiskuudessani siihen.
On huikaisevaa ajatella sitä kristittyjen jatkumoa, joka samojen tekstien evästämänä on käynyt läpi milloin erilaisia, milloin samanlaisia prosesseja jumalasuhteessaan. Siihen vuoroin mölisevään, valittavaan, hiljentyvään ja ylistävään joukkoon minäkin saan kuulua!
-
Raamattu nimenomaan seurakunnan kirjana tuntuu oikealta ajatukselta. Siitä tulee mieleen sellaisia vanhahtavia, mutta vahvoja ilmauksia kuin "kokoonnutaan sanan kuuloon". Yhteisöllisellä raamatuntutkistelulla ja -tulkinnalla on tietysti mahdollisuus ajautua pahasti pieleenkin, mutta avoimesti tehtynä se voinee välttää monta karikkoa, johon aivan yksinään kirjaa tutkiva ajautuu.
Luin talvella tutkimuksen Raamatun kääntämisestä afrikkalaisille kielille. Työn onnistuminen edellytti paneutumista yhteisöihin, niiden perinteeseen, nykytilanteeseen ja tulevaisuuden näkymiin. Raamattua pyrittiin kääntämään tulevan seurakunnan käyttöön kielellä, jonka vanhatkin kokevat omakseen.
Afrikasta tiedän, että keräilyllä perinteisesti eläneet sanit kokivat Johannes Kastajan yhdeksi heistä. Hänkin pukeutui eläinten nahkoihin ja piti heinäsirkoista ja hunajasta. Tämäkin on sitä Pyhän Hengen herättämää vastakaikua sanaa kuulevassa seurakunnassa.
-
Afrikasta tiedän, että keräilyllä perinteisesti eläneet sanit kokivat Johannes Kastajan yhdeksi heistä. Hänkin pukeutui eläinten nahkoihin ja piti heinäsirkoista ja hunajasta. Tämäkin on sitä Pyhän Hengen herättämää vastakaikua sanaa kuulevassa seurakunnassa.
Mahtava anekdootti! Muutenkin Raamatun kulttuurisidonnaisuus on mielenkiintoinen ilmiö. Kirkkotaiteen partajeesuksia katsellessa herkästi unohtuu, että Jeesus ynnä kaksitoista tolvanaa olivat ulkoisesti enemmän nykyisten stereotyyppisten muslimien kuin kristittyjen oloisia.
Onkohan Raamatussa kohtia, jotka suomalainen on kokenut huomattavasti poikkeavalla tavalla? Juontaakohan "körttiläinen kadotusvarmuutemme" juurensa siitä, että luontaisesti viihdymme tukalan lämpimissä paikoissa kuten saunoissa.
-
Iikka Vuotilan kirjassa Hra Petteri lähti merille istuu Galilea kalastajineen mutkattomasti Perämeren rantaan. Savosta katsoen taas Genesaretin järvi on saattanut muistuttaa vaikka Kallavettä.
Keisarit Augustus ja Aleksanteri varmaan lähestyvät mielikuvina toisiaan muuallakin kuin Tiernapojissa. Oliko Pontius Pilatuksen sukunimi Bobrikov?
Raamatun ja suomalaisuuden vuorovaikutus on vanhaa ja monimuotoista. On kai sitä kansanperinteenä tutkittukin.
-
Luin uudelleen Ollin ajatuksia postmodernista raamatuntulkinnasta parin kuukauden takaa.
Kirjoittajaan keskittyvä historiallis-kriittinen tulkinta tekee äärimmilleen vietynä Raamatusta historiallisen dokumentin (jonka tiedonantoihin joissain kohdin uskotaan, joissain kohdin ei). Jumalan ilmoitusta on sen mukaan esim. ruokkimisihmeessä (Matt 15:32-39 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Matt.15.html#32), Mark. 8:1-10 (http://www.evl.fi/raamattu/1992/Mark.8.html#o41)) joko fakta, että Jeesus onnistui ruokkimaan suuren joukon pienellä määrällä ruokaa (jos tapauksen historiallisuuteen uskotaan) tai että kertomuksen kirjoittaja uskoi tai halusi uskotella Jeesuksen näin tehneen (jos tapauksen historiallisuuteen ei uskota).
Hengellinen tulkinta jää kummassakin tapauksessa lukijalle, ja sittenhän astutaan jo postmodernismin puolelle: ilmoitus ei välitykään tekstissä (tiukan kirjaimellis-historiallisesti ymmärrettynä) vaan lukijassa tai lukemisprosessissa. Perinteiselle kielelle käännettynä tämä olisi: Pyhä Henki ei toimi Sanassa, vaan sanankuulijassa tai sanankuulemistapahtumassa.
Jos tällä tavalla kiellettäisiin Sanassa itsessään oleva voima, kavennettaisiin kuitenkin P. Hengen vaikutusmahdollisuuksia aika paljon. Tällä tiellä voitaisiin myös päätyä siihen äärirelativismiin josta Ollikin varoittaa (joku on kutsunut sitä "postmodernismin peikoksi").
Jos historiallis-kriittistä raamatuntulkintaa sovelletaan siten, että hyväksytään kirjoittajan mahdollinen, jopa luultava, hengellinen tarkoitus, vähenee postmodernistisen tulkinnan tarve. Tällöin perinteinen kylmä järki auttaa rajaamaan sallittujen (=kirjoittajan edes periaatteessa mahdollisesti tarkoittamien) tulkintojen määrän. Lisäksi periaatteeksi voidaan ottaa, että kaikki mahdollisetkaan tulkinnat eivät välttämättä ole inspiroituja - siis Pyhän Hengen ilmoittamia, vaan ihmisjärki keksii niitä ihan itse omaan tarpeeseensa.
Postmodernein tapa suhtautua koko kysymykseen olisi varmasti esittää mitäänsanomattoman diplomaattisesti, että inspiroituja voivat olla niin teksti, lukija, kuin lukemisprosessikin, mutta tämän esittäminen olisi myös tehokkain tapa tyrehdyttää keskustelu alkuunsa!
-
Silmäilin läpi tämän pitkän ja kiinnostavan keskustelun ja se innoitti minut pohtimaan omaa raamattunäkemystäni. Heikki Räisäsen tapa puhua Raamatusta on aina kolahtanut minuun, joten tässäpä lainaus hänen jäähyväisluennostaan parin kuukauden takaa. Edellä hän on puhunut siitä, miten uransa alkuvaiheilla hän yllättyi huomatessaan, ettei yliopistoeksegetiikkaan sovellettukaan Aarre Lauhan opettamaa periaatetta, että teologialla ei ole mitään erivapauksia yleisistä tieteellisistä menetelmistä. Räisänen havaitsi, että 'raamatullisinkin' nykyteologia on valikoivaa uudelleentulkintaa, halusimmepa sitä tai emme.
"Varmaan aiheutin hämmennystä - ja tuotin opettajilleni sen yllätyksen – jatkamalla hahmottelemalla oman ratkaisuyrityksen Raamatun auktoriteetin ongelmaan. Puhuin siitä, että olisi lakattava teeskentelemästä olevamme "raamatullisempia" kuin olemme ja oltava tietoisia siitä mitä teemme, kun varustamme vanhat sanat uusilla merkityksillä. Kun Raamattu koostuu pitkästä kokemusten ja tulkintojen sarjasta, me voimme liittyä osaksi uudelleen tulkitsemisen prosessia. Loppuponteni oli, että suhteemme raamattuun voisi olla samanlainen kuin "aikuistuneen lapsen suhde äitiinsä tai isäänsä: meidän ei tarvitse 'uskoa' sitä, mutta saamme oppia siitä ja kiitollisina kunnioittaa ja rakastaa sitä tietäen, että ilman sitä emme olisi siinä missä olemme."
Räisänen pukee kauniilla tavalla sanoiksi tulkintatavan, jonka Tuukka varmaan määrittelee postmoderniksi (vai?). Sen pyrkimyksenä ei ole repiä rikki. Raamattu puhuttelee minua edelleenkin, vaikka se on jo aikoja sitten lakannut olemasta minulle samanlainen auktoriteetti kuin nuorena. Raamatun luonne ilmoituksena on minulle enemmänkin sitä, että se on kokoelma kertomuksia Jumalakokemuksista. Ilmoituksen kohtaaminen on heittäytymistä tuohon maailmaan mukaan, se siis syntyy lukuprosessissa. 'Ilmoitus' ei minulle tarkoita joukkoa väittämiä, joiden historiallinen tai looginen paikkansapitävyys voidaan todentaa, vaan eksistentiaalista kokemusta.
Raamattunäkemyksestäni johtuen minun on vaikea väitellä konservatiivien kanssa esim. naispappeuskysymyksestä, sillä perustelumme kulkevat niin eri tasoilla. En yritä väittää, että Raamattu hyväksyisi naispappeuden, sillä nykyisenlaista virkajärjestystä ei sen kirjoittamisen aikoihin edes tunnettu. Voin huomauttaa, että Uudessa testamentissa viitataan naisiin, joilla oli merkittävä rooli - myös julkinen - seurakunnan elämässä. Se ei kuitenkaan vakuuta konservatiiveja, joille kelpaa ainoastaan eksplisiittisesti muotoiltu Raamatunlause perustelun tueksi vaikka täysin asiayhteydestä irrotettuna tai erilaiseen kysymykseen sovellettuna. Rivien välissä oleva ei kelpaa. Toisaalta voi olla, että Paavali vastustaisi naispappeutta, jos hän sellaisen ilmiön tuntisi. Minä puolustaisin naispappeutta yhä edelleen. En kertakaikkiaan voi sokeasti seurata argumenttia, joka nousee täysin toisenlaisesta kulttuuriympäristöstä ja edustaa hyvin erilaista näkemystä ihmisestä kuin mihin itse olen kasvanut.
En siis perusta eettisiä näkemyksiäni siihen, mitä 'Raamattu opettaa' (tai Luukas tai Paavali, jos lähtisimme erittelemään eri kirjoittajien näkemyksiä). Sitä varten meille on annettu järki ja omatunto. Raamattu kyllä tarjoaa paljon pohdiskeltavaa ja kiintoisia näkökulmia - ja onhan se iloista, jos omat pohdintani sattuvat joskus osumaan yksiin jonkin Raamatussa esiintyvän ajatuksen kanssa.
Pelastuksen alaan kuuluviin kysymyksiin en sitten sanokaan mitään, Raamatulla tai ilman. Ne tuntuvat vähän liian vaikeilta tällä hetkellä.
-
Tässä oma kokemus Raamattunäkemykseen. Helsingin yliopiston toteuttamissa yleisen teologian perus- ja aineopinnoissa ei ainakaan ylitulkita eksegetiikkaa. Pikemminkin hiukan päinvastoin; eli opetus on hiukan liiankin "pelkistynyttä".
Tietenkin tenttikirjassa (Kuula, Nissinen, Riekkinen; Johdatus Raamattuun) käsitellään erilaisia Raamatun tulkintaperinteitä, kuten allegorista, fundamentalistista, konservatiivista ja kontekstuaalista tulkintaa. Nämä kysymykset eivät ole kuitenkaan tentissä tärkeitä; kyllä tentissä käsitellään kirjoja aivan perinteisessä eksegeettisessä merkityksessä. Muistaakseni Matteuksen evankeliumin rakenne oli eräs tentissä esiintynyt kysymys. Tentissä on siis keskeistä tentittävien teosten ja luentojen sisältö.
Eli kyllä Helsingin yliopiston opetuksen painopisteenä minun mielestä on se hengellinen sanoma, jonka kirjoitukset välittävät. Kiitos kuitenkin alustuksesta; se oli vaivoja säästelemättä tehty (ja kiitos tietenkin keskustelijoille).
-
Raamattu on eri kirjoittajien työ. Kuten katedraalien mahtavuus, raamatunkin paksuus ilmoittaa ihmisen kaipuun Jumalan luo, kotiin, totuuteen, kaiken ymmärtämiseen, käsittämiseen.
-
moon miettiny... satmanin kannalta... meillä ei ole historiallisesti kannattavaa eksistenttistä (en ole eksistentialisti) tajuntaa. Minä ja muut ylistämme Jumppua. :wink:
-
Raamattu on eri kirjoittajien työ. Kuten katedraalien mahtavuus, raamatunkin paksuus ilmoittaa ihmisen kaipuun Jumalan luo, kotiin, totuuteen, kaiken ymmärtämiseen, käsittämiseen.
Juhani vastasi:
"moon miettiny... satmanin kannalta... meillä ei ole historiallisesti kannattavaa eksistenttistä (en ole eksistentialisti) tajuntaa. Minä ja muut ylistämme Jumppua. :wink:"
"Salattu Herra, valtakunnassasi"
Näin rinnastaessani töinä katedraalin ja raamatun niiden takana ihmisen tarpeen ylistää Jumppua, Häntä. Katedraali ja Raamattu ovat myös tie lähemmäksi Korkeinta. Suurempi voima on laittanut liikkeelle niiden synnyttäjät. Me ihailemme sitä ja itseämme. Tahdomme siksi sen jalkojen juureen.
"Salattu voima"
.................................................................................................................................. :oops:
.
-
Liberalismi
Historiallinen tausta: 1800-luvun lopun ja 1900-luvun vapautta ihannoivat aatteet.
Mitä tarkoittaa käytännössä: Raamatussa on kiusallista ja loukkaavaa aineistoa, josta pitää päästä eroon. Esim. perisyntiä ei voi olla, koska se loukkaisi ihmisen tahdonvapautta. Kadotusta ei voi olla, koska se olisi epäoikeudenmukaista sinne joutuvia kohtaan.
Tämä koko viestiketju selvensi Kauhanen T sen verran, että täytyy nousta vuorelle hiljentymään ja katsoa sitten milloin sieltä viitsi laskeutua, jos viitsii ollenkaan.