Miten määrittelet sen, mikä on kirkkoon sopivaa musiikkia? Jos ajattelee puhtaasti akustisesti, on useissa kirkoissa se tilanne, että sinne ei kannata tuoda sähköisiä soittimia, koska kaiku ja tila ovat liian isoja niiden äänelle. Mutta jos ajattelee maallistumista - ei kai mitään soitinta ole suoraan taivaasta pudotettu. Niin urut kuin muutkin akustiset soittimet (viulu, muut jousisoittimet, trumpetti, cembalo, jne. "muka kirkkoon sopivat") ovat peräisin ihan maallisista oloista. Eivät ne ole kirkkoon sen sopivampia kuin sähköiset soittimet tai rytmisoittimetkaan. Tai toisin sanoen ovat yhtä sopivia kuin sähköiset ja rytmisoittimetkin.
Kirkkoon sopii sellainen musiikki jossa ei korostu itse musiikki vaan sanoma. Siis se ajatus mikä siinä on. Jos seuraava kommenttini kuulosta asuoraal Vl:lta lainatulta, niin sitä se on. Nykymusiikissa korostuu liikaa itse musiikki ja sitä kautta soittaja. Palvotaan siis musiikkia ja soittajaa, ei ajatella minkä kohde se musiikki on.
Miten muka musiikin monipuolistuminen voi olla huonoon suuntaan kulkemista? Niin kuin edellisessä viestissä kirjoitin, musiikki voi olla väline sanan tuomiseeen. Tällöin sähkökitara, urut ja viulu ovat ihan samanarvoisia soittimia. Voi tietysti ajatella, että ne ovat maallisia, mutta sittenhän tullaan siihen tulokseen, että vain laulu on sallittua musisointia kirkossa. Siihenhän kai ortodoksit pyrkivät, jos oikein Johanneksen viestin ymmärsin.
Noista soitttimista olen sitä mieltä että yhtä hyvin voitaisiin tulkita että mikään soitin ei ole sopiva kirkkoon. Toisaalta laulammehan virren 332 kolmannessa säkeistössä: "Kiitos Jumalallemme, soikoon sydämmestämme. Virsin, lauluin, psalttarein, harpuin, huiluin, kantelein." TÄssä ei välttämättä tarkoiteta suoraan messua, ja on myönnettävä että virren teko vuosina esim kanel on saattanut olla melko pakanallinenkin soitin (ottaen sen aseman Kalevalassa huomioon). Olen tässä kuitenkin sillä linjalla että messuissa pitäisi toteuttaa samaa kaavaa kuin reformoiduilla messussaan ja meillä körteillä seuroissa, siis laulun osalta. Jätetään ne soittimet muualle, sillä kirkossa olemme tulleet, tai ainakin pyrkineet tulemaan Herran eteen omana itsenämme. Emme tarvitse musiikkia miellyttääksemme Häntä. Musiikki on meitä itseämme varten, ei Jumalaa.
Oulun kirkkovaltuustolle voisi sanoa, että haloo, missä järki.
On niin monta tapaa ylistää Jumalaa ja kunnioittaa häntä. Yhdelle se on hiljaisuus, toiselle virrenveisuu, kolmannelle viulunsoitto, neljännelle popmusiikki, viidennelle joiku, kuudennelle heavy. Ja jos kirkko instituutiona tajuaa sen, että kaikkien ei tarvi tykätä kaikesta, vaan tarjotaan erilaisia vaihtoehtoja, ollaan mielestäni ihan oikealla tiellä.
Omasta periaattestaan on pidettävä jossain määrin kiinni. Ei pidä luovuttaa esim. periaatettaan kristinuskon syvimmästä olemuksesta vain sen takia että saatanan palvoja tulee sanomaan että ei Kristus pelasta, vaan rukoile hänen vastustajaansa. (Anteeksi mauttomuuksiin asti kärjistetty esimerkki.)
Kirkkoisämme Augustus on sanonut: On asia jota opetamme, toinen jota hyväksymme, ja kolmas jota on pakko sietää.
Tästä tartun tuohon ensimmäiseen kohtaan. On asia jota opetamme. Jos kirkko instituutiona todella tajuaisi että kaikille on tarjottava jokaisen oman mieltymyksen mukaisia asioita, tajuaisi se kaiken ihan
väärin. On se kirkon oppi, siitä ei tule lipsua, silloinhan voisimme aivan yhtä hyvin sanoa ettei Jeesus tarkoittanut sitä mitä sanoi vuorisaarnassaan sanoessaan, että "jos toinen käsi sinut viettelee, leikaa se pois, sillä onhan parempi että menetät kätesi kuin että koko ruumiisi käristyy helvetin tulessa." Vaikka emme toteutakkaan tuotya kohtaa elämässämme, ei se muuta sen merkitystä.
Siis edelleen. Oulun kirkkovaltuustolle tästä syvä kumarrus. Ei mitään haukkuja mitä uutiset sille niin kovasti tarjoili (jos osasi yhtään rivien välistä lukea.) Ei kirkon tarvitse olla kivaa. Ei elämä ole kivaa. Elämä on tuskaa, verta ja hikeä. Taistelua ja ponnistelua. Piikkipuskassa rämpimistä. Tuon kaiken keskellä ei pidä hylätä sitä toivoa joka meille on annettu, ja tarttua maailman houkutuksiin.
Jos saarnani tuntuu hurskastelusta, niin ei sen väliä. Sitä se on. Olen siis kuin fariseus. Ajattelen ja saarnaan muille pahoista teoista, mutta itse en kykene elämään oppieni mukaan. Toisten tekoja ja ajatuksia olen liian helposti arvioimassa ja en näe omiani. En kuitenkaan voi muuta kuin yrittää taistella isteäni noudattamaan noita periaatteita, huutaa tuskan syvyyksistä Jumalaa auttamaan, unohtaen että hän ei minua hylkää. On vain toivottava uskottava, ja yritettävä elää mahdollisimman hyvä elämä. Armo kun ei ole meidän tekojemme mukainen, emmekä voi sitä ostaa.
Loppuun vielä toistan ettei kirkon atrvitse olla mukava paikka. Ei ole maailmakaan. Ne jotka haluavat huvitella, voivat mennä Linnanmäelle.
Äänestys
