Tätä luin / tämän luen osa 2

[Sanneli]

Kotona menossa Kalevala, Ylivieskassa menossa Ruusun nimi. On muuten jännä!

[hippiäinen]

Näitä tutkailen tiiviisti seuraavina päivinä:

Karl Granit: Kulkija maisemassa, Valokuvia -Photographs

ja
 
Helena Riekki: Kuopion kaupungin rakennushistoria



(Suorastaan vaativat päästä museokaupasta mukaani, vaikka yritin selittää ettei kirjahyllyyni ole mahtunut mitään enää aikoihin   )

[PekkaV]

"Ikävä kyllä raikkaimmassakin ruusussa on jo näkyvissä tuskin huomattavia yksityiskohtia, jotka tuntijan silmissä hahmottelevat toistaiseksi kukoistavan lihan kuivuessa tai hedelmöityessä kehittyvän muuttumattoman ja ennalta suunnitellun siemenen muodon. Iki-ihastuneina seuraamme katseillamme nenää, joka on kuin laine, joka herkullisesti kohottaa aamullista vedenpintaa ja vaikuttaa liikkumattomalta, piirrettävältä, koska meren pinta on niin tyyni, ettei nousuvettä huomaa. Ihmiskasvot eivät näytä muuttuvan kun niitä katsoo, koska niitten valmistelema vallankumous on liian hidas, jotta sen havaitsisimme. Mutta jos näemme näitten tyttöjen rinnalla heidän äitinsä ja tätinsä, tajuamme siinä samassa, minkä välimatkan nämä piirteet tavallisesti erittäin ruman prototyypin vaikutuksen alaisina tulevat kuromaan umpeen vähemmässä kuin kolmessakymmenessä vuodessa, kunnes koittaa hetki jolloin katseet kääntyvät niistä, hetki jolloin kasvot kokonaisuudessaan katoavat taivaanrannan taa, kauas valon ulottuvilta. Tiesin että yhtä syvällä, yhtä kohtalonomaisina kuin juutalaisten kansallistunto tai kristillinen atavismi niissä jotka pitävät itseään rotunsa vapaamielisimpinä, Albertinen, Rosemonden, Andréen kukoistavan rusotuksen alla, heidän tietämättään, varastossa vastaisen varalle, asustivat, odottivat turpeat huulet, iso nenä, pyylevyys jota hämmästeltäisiin mutta joka itse asiassa oli jo olemassa, kulisseissa, valmiina astumaan näyttämölle, odottamatta ja ennalta määrättynä kuin mikä tahansa dreyfusismi, kirkollismielisyys, kansallinen ja feodaalinen sankarillisuus jotka yhtäkkiä, olosuhteiden kutsumina astuvat esiin yksilöä vanhemmasta perusluonteesta, jonka kautta hän ajattelee, elää, kehittyy, vahvistuu tai kuolee, ilman että hän pystyy erottamaan sitä erityisistä vaikuttimista joihin hän sen samastaa. Me olemme henkisestikin riippuvaisia luonnonlaeista paljon suuremmassa määrin kuin uskommekaan, ja älymme omaa entuudestaan kuin mikä tahansa saniainen tai ruohokasvi erityispiirteitä, jotka kuvittelemme itse valitsevamme. Mutta me tavoitamme vain toisen asteen aatteet näkemättä perimmäistä syytä (juutalaisuutta, ranskalaista sukua), josta ne itse asiassa johtuvat ja jota otollisella hetkellä ilmennämme. Ja saattaa olla, että niin itsenäisen ajatustyön tuloksilta tai terveydenhoitomme laiminlyönnin seurauksilta kuin ne vaikuttavatkin, me perimme suvultamme niin kuin unikkokasvit siemenensä muodon, sekä aatteet joiden varassa elämme että sairauden johon kuolemme." [Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (4) - Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2. - Paikannimet: Paikkakunta - Suomentanut INKERI TUOMIKOSKI; Suomennos ilmestynyt ensimmäisen kerran 1983, Otava 2007 (s. 304–305)]

[PekkaV]

  
"Siinä iässä jolloin Nimet kuvastelevat niihin sisällyttämiämme tuntemattomia tekijöitä ja merkitsevät samalla todellista paikkaa, niin että meidän on pakko liittää ne toisiinsa, jopa niin että etsimme tietyltä seudulta sielua jota sillä ei ole mutta jota emme enää saa sen nimestä karkotettua, ne eivät tee yksilöllisiä vain virroista ja kaupungeista niin kuin vertauskuvalliset maalaukset, ne eivät kansoita satuolennoilla, koristele erikoisuuksilla ainoastaan karkean aineellista maailmaa vaan myös yhteiskunnallisen, sosiaalisen kentän; niinpä joka linnalla, talolla tai tunnetulla palatsilla on oma linnanrouvansa tai haltiattarensa niin kuin metsillä keijunsa tai vesillä vetehisensä. Silloin tällöin nimen perukoille kätkeytyvä haltiatar muuttuu sitä ravitsevan mielikuvituksen myötä, ja näin kävi Guermantesin herttuattaren ympärille luomani tarunomaisen ilmapiirin, joka väikyttyään vuosikausia kuin taikalyhdyn kuvajainen ja kirkon lasimaalaus alkoi himmentyä väreiltään aivan uudenlaisten unelmien kostuttaessa sitä kuin vaahtoisat vuoripurot."
[MARCEL PROUST: Kadonnutta aikaa etsimässä (5) - Guermantesin tie 1 - Suomentanut INKERI TUOMIKOSKI; Teos on ilmestynyt ensimmäisen kerran Seitsentähdet-sarjassa vuonna 1985, Otava 2007 (s. 7)]

[myyrä]

"No, kyl mie sinnuu voin luottaa", sanoo vakavalla äänellä aina muuten niin iloinen kannakselainen. Seuraan iäkästä leskeä pitkin narisevia portaita ylös vinttikamariin, jossa leijuu talven yli lämmittämättömien huoneiden tuksu. Karjalaismummo astelee piirongin luokse ja avaa sen ylimmän laatikon. Hän ottaa esille useita vahakantisia vihkoja. Ne ovat maanneet pitkään piirongin laatikossa. Vaikka näistä vihkoista ei tiedetä perheen ulkopuolella, ne eivät selvästikään ole olleet leskirouvalta kateissa.
Istun sängyn reunalle ja avaan jännittyneenä yhden vihoista. Alan syventyä koukeroisella käsialalla kirjoitettuun käsikirjoitukseen. Vaikka suomen kieli on hapuilevaa, itse teksti on henkeä salpaavan jännittävää ja autenttista. Kestää tovin ennen kuin minulle valkenee, että pitelen käsissäni pienimuotoista sensaatiota. Ensimmäisen kerran yli 20 vuoteen olisi mahdollisuus julkaista päämajan kaukopartiomiehen itsensä kirjoittamat sotamuistelmat - ja vieläpä käytännössä täydellinen läpileikkaus aina talvisodan partioista Lapin sotaan. Päätän, että tämä täytyy saattaa kirjaksi lesken, Tyyne Paukkusen, tahtoa noudattaen.
Päämajan kaukopartiomiehen Olavi Paukkusen (1914-1997) partiomuistiinpanojen pohjalta laatiman käsikirjoituksen toimittaminen kirjaksi on ollut erittäin mielenkiintoista. Tapahtumat ja teksti ovat tavattoman jännittäviä mutta kuitenkin totisinta totta.

...Suurimmillaan osasto Vehniäisen partiomiehistä lähes puolet oli kotoisin Raudusta. Esimerkiksi vuonna 1943 osastossa oli 20 rautulaista partiomiestä....Partiotoimintaan värvättiin rajapitäjistä paikat tuntevia miehiä, jotka eivät kaihtaneet koviakaan otteita.

...Paukkunen puhui sodan ajan partiomatkoista muiden kaukopartiomiesten ja sodasta muiden veteraanien kanssa. Tyyne Paukkunen kuvasikin osuvasti, että elämä tuntui olevan ikuista partiomatkaa. Monet osasto Vehniäisen kaukopartiomiehet olivat katkeria kotiensa ja kontujensa menettämisestä Neuvostoliitolle ja Venäjälle. Olavi Paukkunen piti itseään evakkona loppuun asti ja Karjala oli paikka, jonne hän tuntui kuuluvansa...

...Olavi Paukkunen siirtyi viimeisen rajan toiselle puolelle 30.10.1997. Monet kerrat yhteisiä partiomatkoja tehnyt ja loppuun asti ystävänä säilynyt Paavo Suoranta ei kyennyt surultaan osallistumaan hautajaisiin. 15.11.1997 pidetyn siunaustilaisuuden päätösvirren sanat kuuluivat: "Sun kätes, herra, voimakkaan suo olla turva Suomenmaan, niin sodasa kuin rauhassa ja murheen, onnen aikana." Pitkä partiomatka oli päättynyt.

Olavi Paukkunen, Päämajan tiedustelija, toimittanut Pekka Turunen, Ajatus kirjat Gummerus Kustannus Oy 2008

[Riitta-mummi]

Luen innokkaasti Karin Fossumin rikosromaaneja. Nyt on kolmas menossa putkeen. Särkyneiden ihmisten kuvaus on tarkkakatseista ja komisario Kondrad Sejer on hieno tyyppi. Hän rakastaa koiraansa Kollbergia.

 Nämät ovat enemmän kuin dekkareita.

Illalla luen niin kauan kunnes nukahdan Ilmari Heinosen Täältä alhaalta ja muutamia lukuja Raamatusta.

[PekkaV]

"--- --- --- Ja kun kohotin katseeni aitioon, johon se etsiytyi paljon useammin kuin teatterin kattoon, mihin on ikuistettu kylmän allegorisia kohtauksia, minusta tuntui kuin olisin tavanomaisen pilvipeitteen taianomaisesta repeytymästä tarkastellut Jumalten seuruetta katsomassa ihmisten esittämää näytelmää punaisen samettikatoksen alla, kirkastuksen valossa, kahden taivaanpylvään välissä. Seurasin tätä jumalaista näytelmää, katoavaista kunnian hetkeä ihaillen ja hämmennyksen vallassa, jota tyynnytti tietoisuus siitä, etteivät Kuolemattomat tienneet minusta mitään; herttuatar oli tosin kerran miehensä seurassa nähnyt minut mutta ei varmaankaan sitä enää muistanut, enkä kärsinyt siitä että hän tarkasteli aitionsa korkeasta asemasta käsin permantopaikkojen nimetöntä korallikasvillisuutta, koska tunsin oman olemukseni kaikeksi onneksi sulautuneen sen keskelle, kun yhtäkkiä ilmeisesti heijastusilmiön lakien mukaisesti sinisten silmien tyyneen kalvoon piirtyikin edustamani yksilöllisyytensä menettäneen alkueläimen epämääräinen hahmo, ja näin niitten katseen kirkastuvan: jumalattaresta naiseksi muuttunut herttuatar, joka nyt näytti minusta sata kertaa kauniimmalta, kohotti aition kaiteella lepäävän valkean hansikkaan verhoaman kätensä ja heilutti sitä nimenomaan minulle ystävyytensä merkiksi, ja samalla minä onnellinen tunsin katseeni kohtaavan ruhtinattaren säihkyvien silmien tahattoman palon, johon ne hänen tietämättään olivat syttyneet hänen etsiessään katsomosta sitä henkilöä jota hänen serkkunsa juuri oli tervehtinyt, ja tämä puolestaan, todettuaan kuka oikeastaan olin, antoi säteilevän ja taivaallisen hymynsä langeta ylleni kuin keväisen sadekuuron. --- --- ---" [MARCEL PROUST: Kadonnutta aikaa etsimässä (5) - Guermantesin tie 1{alkuteos ilmestyi 1920} - Suomentanut INKERI TUOMIKOSKI; Teos on ilmestynyt ensimmäisen kerran Seitsentähdet-sarjassa vuonna 1985, Otava 2007 (s. 65–66)]

[Riitta-mummi]

Permantopaikkojen nimetön kasvusto, mielivutksessani körttiläisiä.
Olet päässyt jo sivuille 65-66. Onnittelen.
Tämä jakso oli ensimmäinen jonka luin mielenkiinnolla ja luulen ymmärtävänikin. Johtuuko siitä että ollaan teatterissa.

Kivettyneet jumalat aitiossa samettikatoksen alla. Voiko sen värikkäämmin sanoa.

[Lipasto]

Nyt satunnaislukemisena Bukowskin Vanhan likaisen miehen juttuja. Ei iske, mutta kyllä minä sen selätän. Hyllyssä odottaa monenlaista klassikkoa, Gogol ja Dostojevski etunenässä. Olisi kai pitänyt lukea jo vuosia sitten, että voisi sanoa sivistyneeksi. Kyllikki Virolaisen elämäkerta polttelee myös sormissa ja Tuurin Pohjanmaa-sarja odottelee vapaampia aikoja. Koskahan ehtisi?

[osmo]

Onkos kuka lukenut Paul Austerin kirjoja? Vähän aikaa sitten sain loppuun Sunset Parkin. En ole ihan varma vielä mikä on lausuntoni siitä.

[sadetta]

Olen lukenut useamman Austerin kirjan. Ensimmäinen oli Leviatan, jotenkin se vei mennessään. Sitten Lasikaupunki, Lukittu huone, Aaveita, Timbuktu ja jotain muitakin. Timbuktusta ja Aaveista tykkäsin kovasti, pitäisikin taas lukea ne. Sunset Park lienee uusin, on minulta lukematta vielä.

Tykkään Austerin tavasta kertoa, oikeastaan kuulen hänen äänensä lukiessani. Auster oli jonain vuonna Helsingin juhlaviikoilla lukemassa runojaan Huvilateltassa vai mikä sen nimi on. Se matala ääni jäi mieleeni.

[sadetta]

Poikkesin kirjastossa lukemassa viime viikon Kotimaan. Olipa harvinaisen asiallinen kirjoitus yli äyräiden pyrkineestä ho..-keskustelusta sen yhden kampanjan jäljiltä. Siis Heli Karhumäen juttua tarkoitan. 

[PekkaV]

 
  "---Muuan isoäitini lanko, munkki jota en henkilökohtaisesti tuntenut, oli sähköttänyt Itävaltaan munkkikuntansa päämiehelle ja, saatuaan poikkeuksellisena suosionosoituksena siihen luvan, tuli meille jo samana päivänä. Murheen murtamana hän luki vuoteen vieressä rukouksia ja hartauskirjoja irrottamatta silti terävää katsettaan sairaasta. Kun sitten isoäitini menetti kokonaan tajuntansa, papin silminnähtävä suru koski minuun kipeästi, ja katselin häntä. Hän näytti yllättyvän säälistäni, ja sitten tapahtui jotakin hyvin merkillistä. Hän peitti kasvonsa yhteenliitetyillä käsillään ikään kuin olisi kokonaan vaipunut tuskallisiin mietteisiin, mutta koska hän tiesi, että kohta kääntäisin silmäni toisaalle, huomasin että hän oli jättänyt pienen raon sormiensa lomaan. Ja juuri kun katseeni oli siirtymäisillään se osui hänen läpitunkevaan silmäänsä, joka käytti hyväkseen hänen käsiensä muodostamaa suojaa tutkiakseen, oliko suruni todella vilpitön. Siinä hän piileskeli kuin rippituolin hämärissä. Hän huomasi, että näin hänet, ja sulki heti tiiviisti ristikon jonka oli jättänyt raolleen. Olen tavannut hänet myöhemmin, emmekä me koskaan keskenämme ole ottaneet puheeksi tätä hetkeä. Me tavallaan sovimme sanattomasti, etten ollut huomannut hänen vakoilevan minua. Papeissa niin kuin mielitautien erikoislääkäreissäkin on aina hiukan tutkintotuomarin vikaa. Muuten, tuskin sellaista ystävää onkaan, olipa hän miten rakas tahansa, jonka menneisyydestä, meidän yhteisestä menneisyydestämme ei löydy hetkiä, joista tuntuu mukavammalta ajatella, että hänen on täytynyt unohtaa ne?
  ---" {MARCEL PROUST: Kadonnutta aikaa etsimässä (6) - Guermantesin tie 2 - Suomentanut INKERI TUOMIKOSKI; Teos on ilmestynyt ensimmäisen kerran Seitsentähdet-sarjassa vuonna 1986, Otava 2007 (s. 38–39)}

[Kalistaja]

   Väinö Tanner: Olin ulkoministerinä ( Kustannusosakeyhtiö Tammi; 1950 ).

[hippiäinen]

Arkkimandriitta Kerubim: 'Athoksen munkki isä Athanasios'

(näin vappuviikonlopun kunniaksi kirja munkista  )