Tuolla alkupuolella heräsi montakin ajatusta, kiitos vn ja Tiiti ja Riitta-mummi!
Mietteitä herättää kyllä oma hyvinvointi. Ihminen taitaa olla sen verran itsekäs otus. Mutta kas! Hyvin voi ainoastaan jättämällä omaan napaansa tuijottelun. Lieneekö toisilla samantapaisia kokemuksia?
Nyt,
a)tuskastuttavimpaan influenssa-aikaan, kun keuhkoista kuullaan yleistä rähinää (aivan totta) ynnä
b) on pakko ottaa saldot pois vapaina
on päivissä tavaton ero, siis, pääsenkö töihin vai vietänkö pakkovapaita..
Kun saan olla keskellä toisten huolia, voin tuplasti paremmin. En välitä syystä - olenko nyt sellainen vai tällainen, ja pitääkö se motiivi kaivaa mistä, eikö oleellista ole, että voin auttaa? . Lisäksi potilaat kyllä ainakin meillä kiittää, ja heidän tsemppaustaan seuratessani häpeän suorastaan joitakin omia kitinöitäni. Kun saa nähdä sellaista urheutta kuin monella, jaksan, rehellisesti puhuen, paremmin kestän vaikka tömistetään punaisia valoja päin, menen tosi mielelläni apuun kun joku tulee, voisitko mitenkään katsoa - tehdä vielä yhden B-lausunnon...
Tammikuun lopussa, kun taas yksi jäi saikulle, halutti väliin jo karjaista että en jaksa, en tule, mutta kas kummaa. Kun menen, ja herään keskellä toisen huolia, jaksan. Noh... Ehkä esimerkistä löytää huomautettavaa. Saiko joku ajatuksesta kiinni, en tiedä.
