Kaikkiaan kisat olivat nuorten esiinmarssi. Tosin 'vanhuksetkin' onnistuivat.
Eilisiä onnistuneita "vanhuksia" Włodarczyk, Perković ja Evora. Kaksi ensimmäistä odotettuja, kolmatta en olisi arvannut, kun tuntuu että herra jo jäähdyttelee. Ei ollut nuoremmista vastusta, toisin kuin seiväskisassa. Włodarczyk on varmaan maailman ylivoimaisin urheilija lajissaan nykyään; toisaalta lajia harvempi harrastaa niin kilpailu ei ole niin kovaa.
Finaalipäivässä oli kyllä draamaa: muistan maratonvoittajan pahannäköisen nenäverenvuodon, vitosen juoksijan joka kierrosta ennen aikojaan luuli tulleensa maaliin, kaksi nuorta uutta kuudenmetrinkerholaista seiväshypyssä, ja sen Suomen viestijoukkueen, joka finaaliin päästyään onnistui vielä kirimään välierävaiheessa nopeamman Portugalin ohi.
Näin jälkikäteen huomaan missanneeni naisten satasen aidat. Eurosportin sivuilla katselin klipin juoksusta. Voittaja ei maalissa heti tiennyt voittaneensa, ja vähänkö pomppi riemuissaan kun tulos selvisi, näytti ettei meinannut uskoa. Minä olin iloinen että voitto meni Valko-Venäjään, saksalaisilla on jo ollut tarpeeksi menestystä. Haluan että se jakautuu tasaisemmin, siksi harmitti kun Albanian Gega niukasti jäi estejuoksussa mitaleilta.
Sivumennen sanottuna olen jäänyt kaipaamaan palkintojenjakoja. Katson urheilua myös tunteiden vuoksi, ja palkintopallilla ne näkyvät selvästi, kun zoomataan kasvoihin. Kansallislaulujakin on mukava kuunnella. Tuolla taidettiin enimmät mitaliseremoniat hoitaa stadionin ulkopuolella, mikä oli tylsä ratkaisu. Pelkään että se on kisoissa yleistymässä. Minusta voittajat ansaitsisivat sen hetkensä julkisuutta.
Vähän jälkijunassa hiffasin, että on meneillään jokin monta lajia yhdistävä joskin maantieteellisesti hajautettu super-EM -tapahtuma. Kuin Euroopan omat olympiakisat. Seurasin vain yleisurheilua. Uinti lajina ei kiinnosta ja pyöräilystä pääni menee pyörälle, en kestä katsoa, oltiin radalla tai maantiellä. Telinevoimistelusta tykkään, mutta kaikkeen ei aikaa lohkea.