Sitten muistin, viime yönä, valveilla maatessani, aivan äkkiä aivan toisenlaisen miehen. Tajuntaani kohosivat hänen hikiset, synkeät kasvonsa ja hänen suuret kouransa, joissa oli tiheä karvoitus ja hoitamattomat kynnet.
Olimme alokkaita, samassa komppaniassa, Savon jääkäreissä, Sakkolan pitäjässä. Seutu kuului silloin vielä Suomeen, nythän se on rajan takana. Miehen nimi oli kuvaava: Pukari. Pukari hän oli, kertakaikkiaan! Hän oli tukkijätkä kaukaa Pohjolasta. Hän oli ollut vuosikaudet sotilaskarkurina, piileskellyt Norjankin puolella, mutta joutunut ennen kahdeksattakolmatta ikävuottaan kiinni, istunut aikansa vankilassa ja suoritti nyt, karvain mielin, alati purnaten, asepalvelustaan Kiviniemen kasarmilla. Olimme huonetoverit ja vuoteemme tuvassa olivat lähekkäin. Olin jo pappi, ja tämä nähtävästi ärsytti alokas Pukaria. Hän puhui isolla äänellä suurimmat rivoutensa, kun olin lähettyvillä, kiroili jatkuvasti ja soitti suutaan. Hänen käytöksensä oli kaiken arvostelun alapuolella. Hän oli todella nimensä mukainen, pukarien Pukari.
Sitten tuli, alokasaikamme päätteeksi pitkä, kova marssi, jonnekin Notermaan kylään asti, edestakaisin 30 kilometriä. Olin tullut sotaväkeen miltei suoraan yliopistosta. Fysiikkani oli urheilemattoman lukutoukan, hauras ja heikontunut. Marssilla meidän kuitenkin oli kunkin kannettava oma kuormamme, ei vallan kevyt: oli täyteen pakattu reppu, oli kivääri, lapio ja telttakepit ja vielä muutakin sotilaalle tarpeellista rekvisiittaa. Paluumatkalla aloin uupua. Oksentelin ja horjuin. Silloin, kovimmalla hetkellä, työntyi takaa sivulleni suuri, synkkä mies. "Anna tänne!" hän ärähti, kiskoi repun saappaineen mantteleineen harteiltani, viskasi omalle olalleen, oman täyden reppunsa päälle ja tarpoi edelleni nytkähtelevin askelin savisella tiellä. Se oli Pukari.
Miten tämä oli ymmärrettävä? oliko mies muuttunut toiseksi? Tehnyt ehkä parannuksen?
En luule niin käyneen. Siinä ympäristössä ja niissä olosuhteissa, joissa hän oli elänyt, hän ei ollut oppinut muuta elämäntyyliä kuin tuon törkeältä kuulostavan. Ehkä häntä, metsien miestä myös suututti maitopartaisen papin lempeä, harjoiteltu hymy - mutta tosipaikan tullessa hänen sydämensä laatu, sen puhdas kulta paljastui. Uskon, että jokin kipinä ukko Laestadiuksen sytyttämästä pohjolan tulesta kyti hänen pimeässä sydämessään - hän täytti Kristuksen lain, rakasti lähimmäistään niin kuin itseään. Hän ei rakastanut sanalla ja kielellä, kuten me hurskaat tavallisesti teemme, vaan teossa ja totuudessa. En unohda häntä milloinkaan.
Jaakko Haavio
